Sari Lakso — Tanssitaiteilijana oman tekemisensä ja olemassaolonsa kyseenalaistaminen on jatkuvaa. Vapaan kentän produktioissa työntekijän oletetaan toimivan täysteholla ja uhrimielellä kuin sodissa ja katastrofeissa.
Artikkeli on ilmestynyt Meteli-lehden numerossa 3/04. Julkaistaan oikeudenhaltijan luvalla.
Meteli-lehdessä 2/04 Tomi Tirranen lanseerasi modernin orjuuden käsitteen: ”Tänään matalapalkka-ala tarkoittaa myös työtä, jossa ihminen tekee 8 tunnin työpäivän, mutta ansaitsemallaan palkalla hänen on mahdotonta elättää itseään”.
Tämä on freelancerin näkökulmasta sen ”vanhakantaisen” työsuhteen peruslähtökohta eli 8 tunnin työpäivä, jonka ympärille työehtosopimukset työntekijöiden suojaksi aikoinaan rakennettiin. Tänään se ei ikävä kyllä ole kovinkaan monen taiteen alalla työskentelevän todellisuutta. Pakon sanelema freelancerius käsittää yleensä useamman kuin yhden työsuhteen useammassa toimipisteessä ja järjestään työpäivät venyvät kahdeksaa tuntia pidemmiksi.
Ammatilliset toimenkuvat taiteenalasta riippuen ovat pirstaloituneet entisestään. Itsellisinä toiminiminä työskentelevät ”yrittäjä-työntekijät” ovat mm. sosiaali- ja työttömyysturvan puolella väliinputoajia, joiden yhteiskunnallinen rooli ei vain istu nykyiseen järjestelmään.
Taiteentekijänä ja varsinkin tanssitaiteilijana oman tekemisensä ja olemassaolonsa kyseenalaistaminen on jatkuvaa. Ei pelkästään sen takia, että työskentelemme pelikentällä, jolla työtilaisuudet ovat harvassa ja kovan kilpailun takana vaan myös pirstaleisen maailmankuvan ja turbokapitalistiseksi muuttuneen työkentän uhkakuvien takia – Juha Siltalan käyttämää termiä lainatakseni.
Turbokapitalismin käsite sinällään ei kuulosta niin kovin kaukaiselta, vaikka edustamani taiteenalan infrastruktuuri onkin vasta rakennusvaiheessa: ”Työntekijöitä vaaditaan antamaan kaikkensa jo normaalitilanteessa – normin alittajia soimataan ja normin ylittäjien katsotaan yhä jäävän jälkeen siitä, mihin ensi vuonna olisi yllettävä ” (Juha Siltala, HS 28.8.).
Tanssin vapaan kentän produktioissa turbokapitalismi pahimmillaan toimii seuraavanlaisesti: tanssijan työsuhteinen tarkoittaa normaalisti 5-6 tunnin työpäivää, jopa 7-8 tuntia, ja se pitää lisäksi sisällään sanattoman sopimuksen ja oletuksen henkisestä sitoutumisesta ympäri vuorokauden koreografin palvelukseen.
Palkka maksetaan yleensä sitten, kun teos saa ensi-iltansa. Esitysperiodivaiheessa esim. kolmen kuukauden työskentelyjakson päätyttyä, on jotakuinkin mahdollista aloittaa uuden produktion harjoitukset. Produktion tekovaiheessa tähän yhtälöön ei työnantajan näkökulmasta mieluusti mahdu freelancer-käsitteen mukaisia muita työsuhteita, vaikka kolmen kuukauden työ korvataan kuukauden palkalla.
Omien etujen ajaminen ja ihmisarvoisen elämän vaatiminen epävarmoilla työmarkkinoilla on lähestulkoon mahdotonta, jos ei ole valmis hankalan työntekijän maineeseen. Olisiko liikaa vaadittu, että ”säällisen elämän” käsitteeseen lukeutuvaa vapaa-aikaa ja voimia sen oman ajan käyttämiseen jäisi ilman pelkoa työpaikan menettämisestä?
Meidän työntekijöiden oletetaan toimivan Juha Siltalan mukaan (HS 28.8.) ”täysteholla ja uhrimielellä kuin sodissa ja katastrofeissa toimitaan”. Tässä suhteessa henkisen työsuojelun puutteet ovat selkeät. Puhumattakaan siitä, mitä katastrofeja paljastavat vapaan kentän tanssiproduktioiden budjetit ylipäätään. Kylmää faktaa niistä voi lukea Tanssin tiedotuskeskuksen julkaisemasta Askel tulevaisuuteen -raportista. Siitä hahmottuu todellisuus, se suo, jossa uutta luova innovatiivinen taiteenalamme rimpuilee viime vuosien henkilötyövuosien lisäyksestä huolimatta.
Jatkuvan esillä olemisen ja kilpailemisen kulttuurissa työtilaisuudet perustuvat näkymiseen. Kilpailu on kovaa ja työn sankaruutta ihannoidaan. Jopa oman ikäpolveni jälkikasvu on oppinut elämään vanhempien hektisessä ja stressaavassa työilmapiirissä ja ottanut jo ala-asteikäisinä hoivaajan roolin suhteessa heistä huolta pitäviin aikuisiin. Japanissa kilpailu nuorten joukossa on johtanut hikikomori-ilmiöön eli yhteiskunnasta vetäytymiseen. Lapset linnoittautuvat koteihinsa jopa vuosiksi ja kieltäytyvät yhteydestä ulkomaailmaan. Meidän sopii kysyä itseltämme ja samalla koko maailmalta mihin unohtui ihminen ja työn kautta syntyvä hyvinvointi?
Vastuu yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista on meidän jokaisen harteilla, ei vain niiden jotka asioista poliittisella tasolla päättävät. On helppoa astua sivuun passiivisen syyttäjän asemaan, mutta asioihin itse vaikuttaminen jokapäiväisellä tasolla ei sitten luonnistukaan yhtä helposti. Idealistina uskon, että hyvinvoinnin kehä lähtee meistä kustakin itsestämme laajentuen päivittäisten hyviksi koettujen tekojen ja valintojen kautta hyökyaallon tavoin ympäristöömme.
Olen kokenut ay-toiminnan liitossa eräänlaisena yhteisöllisyyden viimeisenä tukipilarina, jonka puoleen voi kääntyä ja josta saa apua ja neuvoja, kun kovin tylyksi muuttunut yhteiskunta ja sen tarjoamat palvelut eivät palvelekaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Länsimaisen hyvinvointivaltion rauniolla äiti Amma: Kun kaikki muut kääntävät selkänsä, liitto ei jätä!
Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.
Kuva: Nina Nordin
