Ilkka Malmbergin lauantaiessee ”Eliitti ja Moukat” (HS 19.1.2013) sai minut pohtimaan, milloin viimeksi olen lähtenyt nykytanssiesityksestä turhautuneena siitä, etten ymmärtänyt mitään, tai paremmin sanottuna saanut esityksestä mitään. Ehkä tällaisia kertoja oli viime vuoden aikana kaksi tai kolme niistä vähintään 60 eri esityksestä, jotka näin. Jälkeenpäin ajateltuna näihin kokemuksiin vaikutti vahvasti se, millä mielellä itse olin esityksissä, mitkä olivat omat odotukseni niiltä. Esseessään Malmberg kertoo kasvaneensa 70-luvulla siihen, että taide on vasta sitten hyvää, kun se on vaikeaa. Siksi sitä pitää pyrkiä ymmärtämään, tai ainakin pitää näyttää siltä, että ymmärtää. Hän myös kysyy, ovatkohan nämä ajat jääneet taakse, koska nuoremmat suhtautuvat vaikeisiin taiteisiin rennommin.
Itse olen 80-luvulla syntynyt, 90-luvulla kasvanut ja 2000-luvulla löytänyt oman tapani katsoa ja kokea taidetta, erityisesti tanssia. Ensimmäinen nykytanssiteos, joka on elävästi jäänyt mieleeni, oli Kirsi Monnin Lichtweg-Friedenplatz Zodiakissa syksyllä 2006. Muistan kokemuksestani sen, etten edes yrittänyt ymmärtää sitä vaan halusin katsoa liikettä, nähdä mitä nykytanssi on. Poistuin esityksestä hyvillä mielin, koska olin nähnyt jotain itselle uutta ja kiinnostavaa. Ei sitä edes halunnut lähteä järkeistämään.
Malmbergin kirjoituksesta välittyy turhautuminen vaikeisiin taiteisiin ja niiden ymmärtämiseen. Tekeekin mieli kysyä, mitä on vaikea taide ja pitääkö taidetta ymmärtää? Eikö se pidä ennemmin kokea? Jos esimerkiksi tanssiesitystä menee katsomaan sillä ennakkoasenteella, että tämä on vaikeaa ja tätä pitää ymmärtää, niin eikö siinä ole jo valmiiksi puolet illasta pilalla? Yllättävän usein nykytanssista kavereille ja tuttaville puhuessani kohtaan edelleen ennakkokäsityksiä tanssista vaikeasti ymmärrettävänä taiteenlajina. Yritän tähän aina vastata: Eihän sitä tarvitse ensisijaisesti pyrkiä ymmärtämään!
Ensisijaisesti kannattaa keskittyä katsomaan, antaa teoksen vaikuttaa. Sitten siitä nousee ehkä ajatuksia. Se, miten jokin tanssiesitys vaikuttaa ja saako siitä jotain, riippuu aina myös katsojasta itsestään. Mielestäni vastuu siitä, mitä esitys katsojalle antaa, ei siis ole yksin taiteilijalla, vaikka häneltä voi ja pitääkin vaatia selkeyttä teoksensa idean välittämisessä. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän, että vaikka esityksessä olisi kaikki kohdallaan, ei se välttämättä imaise mukaansa, jos itse ei ole läsnä. Tällöin esityksestä poistuu tyhjänä.
Niin ja tietysti, aina joskus tulee vastaan esitys, joka ei vain toimi. Syystä tai toisesta liikekieli ja koreografia eivät tarjoa uutta oivallusta. Esitys tuntuu jääneen puolitiehen, hyvää ideaa ei ole pystytty viemään loppuun tai se vaikuttaa väkisin väännetyltä, ehkä teennäiseltäkin. Malmberg sanoo vihaavansa teennäistä taidetta ja kaipaavansa kriitikoiden ohjaava kättä, kun nykytaide vain tuntuu viittaavan toisiin taideteoksiin.
Mielestäni siinä ei ole mitään vikaa, että taideteokset viittaavat toisiin taideteoksiin. Sillä tavallahan taidetta syntyy. Taiteen kuluttajana ja siitä jonkin verran kirjoittaneena en kaipaa kritiikkejä, jotka arvottavat teoksia korkeaksi tai matalaksi, vaikeaksi tai helpoksi taiteeksi. Ennemminkin olisi hienoa sekä lukea että itse kehittyä kirjoittamaan analyyttisia kritiikkejä, jotka avaavat katsojalle taiteen kokemista eri näkökulmista ja toimivat rakentavana palautteena taiteilijalle. Tällainen tietysti vaatii oman aikansa ja tilansa, sekä keskustelevampaa ilmapiiriä taiteilijoiden, yleisön ja kriitikoiden välille.
Taiteen arvottaminen korkeaan ja matalaan, vaikeaan tai helppoon luo mielestäni turhia ennakko-oletuksia siitä, minkälaisella asenteella milloin mihinkin taideteokseen tulisi suhtautua. Lisäksi se tuntuu aikansa eläneeltä. Varmastikin nämä jaottelut ovat sen verran syvällä kulttuurissa sekä tavassa puhua ja kirjoittaa taiteesta, että niistä eroon pääseminen vaatii muutaman sukupolven vaihdoksen. Toivon kuitenkin, että Malmbergin mainitsema aika, jolloin vain vaikeaa taidetta pidettiin korkeakulttuurina ja sitä piti vähintäänkin teeskennellä ymmärtävänsä, olisi jo jäämässä hyvää vauhtia taakse.
Saara Moisio
