Kun minua pyydettiin kirjoittamaan yhteistekijyydestä, ensimmäiset asiat, jotka tulivat mieleeni olivat, etten oikeastaan tiedä tekijyyttä ilman kollektiivia, sekä yllättyneisyys. Työskentelen pääasiassa Kuopiossa, joka usein näyttäytyy ruraalina alueena pääkaupunkiimme nähden. Tanssitaiteen kenttä on pääkaupunkikeskeinen ja itselleni on ollut selkeä aluepoliittinen valinta jäädä asumaan ja työskentelemään Kuopioon. Olin siis yllättynyt ja ilahtunut, että Liikekielen artikkelisarjaan haluttiin saada näkökulmia myös Helsingin ulkopuolelta.
Olen työskennellyt viimeiset yhdeksän vuotta tanssijana ja fasilitaattorina hyvin erilaisissa yhteisöissä, joissa taide ei lähtökohtaisesti ole saavutettavaa. Viimeistelin opintojani Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokummussa, kun Hanna Brotherus tuli vierailevaksi opettajaksi; siitä avautui minulle maailma ja taiteen konteksti, jossa työskentelen edelleen. Valmistumiseni jälkeen Taiteen edistämiskeskuksen läänintaiteilijana oli Anniina Aunola, joka mahdollisti työllistymiseni tanssijana ikääntyneiden palvelukeskuksissa. Aunola kannusti taiteilijoita monitaiteelliseen työparityöskentelyyn. Vastavalmistuneena sain oppia ja kulkea hänen rinnallaan, mikä on ollut korvaamattoman arvokasta. Voikin sanoa, että nimenomaan Aunolan mentorointi on luonut pohjan omalle taiteilijan uralleni, joka on perustunut joko työparin tai kollektiivin kanssa työskentelyyn.
Pohtiessani mistä tulokulmasta haluaisin tätä artikkelia kirjoittaa, koin runsaudenpulaa, koska voisin keskittyä moniammatilliseen yhteistyöhön joko ikääntyneiden, erityistä tukea tarvitsevien, kouluympäristön tai nuorisopalveluiden henkilöstön kanssa, pitkäkestoiseen työparityöskentelyyn kollegani Eevi Tolvasen kanssa, tai viiteen muuhun eri työparin kanssa tehtyyn prosessiin tai näyttämöteosprosseihin, joiden työryhmät ovat koostuneet sekä taiteilijoista että ei-ammattilaisista. Voisin myös kirjoittaa pelkästään siitä, millaista on työskennellä Pohjois-Savossa, miten itäsuomalainen esittävän taiteen kenttä toimii, koska koen myös sen noudattavan yhteistekijyyden lainalaisuuksia. Näitä kaikkia edellä mainittuja kuitenkin yhdistää yhteistekijyys, jaettu tekijyys, dialogisuus, jaettu praktiikka, valta ja siitä luopuminen.
Avaan työskentelyäni ja ajatuksiani kahden case -esimerkin kautta, jotka ovat Body Installation Loop – teosprosessi kuuden ammattitaiteilijan ja erityistä tukea tarvitsevan taiteilijan kanssa, ja I LAND – kansainvälinen kollaboraatio koronan aikana. Taiteellisen työni keskiössä ovat dialogisuus, jaettu praktiikka, neuvottelu sekä jatkuvasti uusien reittien etsiminen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.
BODY INSTALLATION LOOP
- ’Näe minut – Kuule meidät’ – Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Savon kärkihanke vuonna 2017.
- Hanketta koordinoi Itä-Suomen tanssin aluekeskus, apurahahakemus tehtiin yhteistyössä taiteilijoiden kanssa
- Hanke työllisti kuusi ammattitaiteilijaa: tanssitaiteilija Anna-Maria Väisänen, äänitaiteilija Ilmari Tiitinen, muusikko Antti Alvasto, kuvataiteilija Johanna Rossi, mediataiteilija Aki Lintumäki. Prosessi oli osa Kaisa Ritolan taiteellis-pedagogista opinnäytetyötä Teatterikorkeakoulun teatteritaiteen maisteriopinnoissa.
- Työpajatoiminta + näyttämöteokseen tähtäävä ryhmä
- Teosta esitettiin ITAK-näyttämöllä vuosina 2017 ja 2018 + Joensuun kaupunginteatterilla
- Teosprosessin keskiöön nousi erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoiden tekijyys ja sen tukeminen
Taiteilijoista itseni lisäksi Tolvanen ja Rossi olivat työskennelleet taiteilija-ohjaajina erilaisissa työpajatoiminnoissa erityistä tukea tarvitsevien kohderyhmän parissa. Jo ennen hankkeen alkua olimme kukin tutustuneet ja jakaneet tilaa inspiroivien ihmisten kanssa, joilla ei syystä tai toisesta ollut aiemmin mahdollisuutta osallistua pitkäkestoiseen taiteelliseen prosessiin. Hankkeessa toteutimme tanssi- ja kuvataiteen työpajoja yhteistyökumppaneille ja kokosimme erityistä tukea tarvitsevan ryhmän, jonka fokuksena oli tuottaa näyttämöteos Itä-Suomen tanssin aluekeskuksen ITAK-näyttämölle. Ryhmään valikoitui viisi aiemmin tuntemaamme tanssijaa. Taiteilijatyöryhmämme koostui siis kahdesta tanssitaiteilijasta, kuvataiteilijasta, kahdesta äänitaiteilijasta ja mediataitelijasta. Työnjakomme oli alusta asti selkeä ja kävimme jatkuvaa dialogia kunkin roolista ja vastuusta. Oli selkeää, että kaikki vaikuttavat prosessiin ja teokseen.
Yhdessä Eevi Tolvasen kanssa olimme suunnitelleet teoksen mahdollista rakennetta ja visuaalista ilmettä, jota Rossi toteutti lavastajana. Olimme etukäteen hahmotelleet teatteritilaan tulevan videoinstallaation, jonka kuvaamisesta ja toteuttamisesta vastasi Aki Lintumäki. Teoksen äänimaailman lähtökohtana oli pitkäkestoinen, alati muuttuva ambience voimakkaalla bassolla, jonka toteutti rumpali Antti Alvasto ja äänisuunnittelija Ilmari Tiitinen. Koreografinen rakenne perustui toisteisuuteen, kehollisiin luuppeihin ja näyttämöön, jossa yleisö olisi kolmella sivulla. Teoksen esiintyjinä olivat Oskari Niskanen, Paloma Ruuskanen, Juuso Pakarinen, Anna Kokkonen, Enni Kaasinen sekä me Tolvasen kanssa.
Heti ensimmäisissä harjoituksissa tanssijoiden kanssa meille oli selvää ettei ehdottamamme liikkeellinen lähtökohta tai koreografinen maailma yksinkertaisesti kiinnostanut heitä. Olimme koonneet ryhmän sillä ajatuksella, että he pääsevät näkyväksi valmiissa teoksessa kanssamme niin tasavertaisina kuin mahdollista. Koko työryhmämme oli sitoutunut yhdenvertaiseen ja dialogiseen prosessiin eikä meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin muuttaa alkuperäinen suunnitelma sellaiseen muotoon, jossa lähtökohta olisi tanssijoissa. Tässä kohtaa prosessia ammattilaisina asetuimme positioon, jossa toimimme mahdollistajina ja ehdottajina sekä tuimme valintoja jokaisen tanssijan luodessa omaa kompositiotaan ja maailmaansa näyttämölle. Olimme kaikki vastuussa turvallisen tilan ja ilmapiirin luomisesta siten, että jokainen pystyi olemaan mahdollisimman auki omalle prosessilleen.
Meidän tärkein tehtävämme oli kulkea tanssijoiden rinnalla mahdollistaen ja tukien heidän prosessiaan kohti teosta, joka olisi heidän ehdoillaan työstetty. Pyrimme alusta saakka lopputulokseen, jossa tanssijat saavat toteuttaa oman näköistään kuvastoa ja estetiikkaa.
Jokaiselle tanssijalle alkoi hahmottua yksilöllinen koreografinen, äänellinen ja tilallinen maisema. Kävimme jatkuvaa dialogia työryhmän taitelijoiden kanssa kunkin positiosta, siitä miten meidän täytyy yhdessä toimia ja mikä on kunkin rooli harjoitustilanteessa, milloin kurottautua kohden ja milloin vetäytyä. Työskentely erityisryhmän kanssa vaatii aina täsmällistä suunnitelmallisuutta, rutiinien luomista, toistoa, tilan huomioimista, herkkyyttä nähdä, kuulla ja aistia jokaisen yksilöllisten tarpeita. Samaan aikaan se vaatii myös valmiutta luopua kaikista etukäteen tehdyistä suunnitelmista ja kykyä reagoida alati muuttuviin tilanteisiin. Tanssijana olen tottunut rutiineihin ja toistoon ja erityisryhmän kanssa nämä ovat ehdottoman tärkeä pohja luottamuksen rakentumiselle.
Prosessin aikana tanssijoilla oli luonnosvihkot, joihin he työstivät materiaalia kirjoittamalla ja piirtämällä. Rossi valmisti näiden pohjalta jokaiselle tanssijalle oman installaation teatteritilaan. Installaatio toimi myös kunkin yksilöllisenä paikkana, pesänä, turvallisena alustana näyttämöllä olemiselle. Kävimme koko 11 hengen työryhmänä jatkuvaa neuvottelua teoksen jokaisesta osa-alueesta, kuinka olemme yhtä aikaa tilassa, mistä kaikkien tulee olla tietoisia ja miten kunkin ääni tulee kuulluksi.
Teosprosessin keskiössä oli neuvottelu ammattitaiteilijoiden ja tanssijoiden kesken. Työryhmällä oli yhteinen päämäärä, johon päästäksemme jouduimme etsimään yhteistä sanastoa ja kieltä. Etsimme yhdessä tapaa jakaa tilaa ja löysimme alati uusia reittejä dialogisen kommunikoinnin äärelle. Työryhmässämme ei ollut hierarkkista johtajaa tai koreografia, vaan fasilitoimme tilaa vuorotellen, jolloin ryhmädynamiikka muodostui orgaanisesti lempeäksi ja turvalliseksi. Pohdin usein työssäni valta-asemaa ja siitä luopumista, oman egon jättämistä taka-alalle. BIL -prosessissa me luovuimme taiteilijoina omista taiteellisista ambitioistamme, luovuimme vallasta tekijöinä ja valjastimme osaamisemme tanssijoillemme.
Työryhmä jatkoi erilaisissa kombinaatioissa työskentelyä. Ensimmäisen esityskauden jälkeen ryhmään tuli kaksi uutta tanssijaa, Tuulikki Parviainen ja Sami Kasurinen, sekä maisteriopintojaan viimeistelevä Kaisa Ritola. Body Installation Loop esitettiin uudelleen Kuopiossa ja Joensuussa kesällä 2018, tässä versiossa näyttämöllä olivat ainoastaan tanssijat ja muusikot Alvasto ja Tiitinen.
I LAND
- Työllisti kahdeksan taiteilijaa: tanssitaiteilijat Eevi Tolvanen, Anna-Maria Väisänen, valosuunnittelija Vilma Vantola, performanssitaiteilija Loren Kronemyer, valokuvaaja Sampo Jaakkola, äänisuunnittelija Ilmari Tiitinen, Dj-duo Borderline Babes eli Hilla Julkunen ja Katri Pennanen
- Alkuperäisen suunnitelman totaalinen muuttaminen paikkasidonnaisesta teoksesta näyttämöteokseksi
- Digitaalisten ympäristöjen haltuunotto osana taiteellista prosessia
- Itä-Suomen tanssin aluekeskuksen osatuotanto, esitykset 5.-8.5.2021 ITAK-näyttämöllä
I LAND -prosessi on saanut alkunsa syksyllä 2019 kun yhdessä Eevi Tolvasen kanssa tutustuimme Tasmaniassa asuvaan taiteilija Loren Kronemyeriin. Kronemyer oli esiintymässä ANTI – festivaaleilla, jolloin pohja yhteistyölle syntyi. Kronemyerin teos After Erika Eiffel toimi konseptuaalisena lähtökohtana ja inspiraationa tulevalle yhteiselle teokselle. Taiteilijoina meitä yhdisti halu tuottaa paikkasidonnainen teos, jonka esityslokaatioksi valikoitui Karhonsaari Kuopiossa. Työryhmän oli tarkoitus työskennellä Tasmaniassa ja Kuopiossa keväällä 2021, mutta koronapandemia muutti suunnitelman. Emme halunneet tuottaa teosta Karhonsaareen kahdestaan Tolvasen kanssa eikä Itä-Suomen tanssin aluekeskuksen tuotantotukea ollut mahdollista siirtää vuodella eteenpäin. Olimme kolmen hengen taiteilijakollektiivina valmistautuneet tekemään paikkasidonnaisen teoksen, jossa ei käytettäisi perinteistä ääni -tai valotekniikkaa pääasiassa. Kävimme dialogia Kronemyerin kanssa ja päädyimme säilyttämään teoksen temaattisen kehyksen, mutta tuottamaan sen teatteritilaan ja tuomaan prosessiin mukaan lisää taiteilijoita.
Koko prosessin aikana emme nähneet toisiamme Kronemyerin kanssa, koska Tasmanian nettiyhteys on niin huono, ettei yhteys kestänyt videokuvan käyttämistä. Yhteinen praktiikkamme koostui puhelinkeskusteluista, kollektiivisesta kirjoittamisesta, kuvasimme toisillemme videoita, äänitimme tekstiä ja puhetta. Jaoimme meitä kiinnostavien taiteilijoiden töitä ja Kronemyer kommentoi teoksen rakennetta ja sisältöä.
Työskentelimme Tolvasen kanssa Mustarindan residenssissä Hyrynsalmella maaliskuussa 2021. Ensimmäisen viikon mukanamme oli työryhmän valokuvaaja Sampo Jaakkola, joka tuotti teoksen valokuvat, trailerin ja livestriimauksen. Vertaan työskentelyä Jaakkolan kanssa vaihtokauppaan; me ehdotamme hänelle kuvastoa ja hän poimii siitä estetiikan, joka tukee ehdotustamme. Työskentely on mutkatonta ja luo jatkuvasti uusia jaetun tekijyyden mahdollisuuksia.
Residenssin ensimmäiset viikot viipyilimme näyttämökuvassa, jossa olisi korotettu näyttämö niin, että yleisön istuessa me olisimme samassa tasossa heidän katseensa kanssa. Pandemian keskellä oli omituista, että teosta pystyi edes ajattelemaan esitettäväksi yleisön edessä. Kokoontumisrajoitusten ollessa 20 henkilöä, kahden metrin turvavälillä jouduimme luopumaan korotetusta näyttämöstä, koska sen myötä yleisöä voisi ottaa tilaan vain kourallisen. Yleisöä oli kussakin esityksessä 13 henkilöä.
Tolvasen kanssa ehdotimme aihioita, neuvottelimme, keskustelimme, pohdimme, kirjoitimme prosessia yhdessä ja toisillemme. Yhtäaikaisesti kävimme dialogia Kronemyerin, valosuunnittelija Vilma Vantolan, dj duo Hilla Julkusen ja Katri Pennasen sekä äänisuunnittelija Ilmari Tiitisen kanssa. Pyrimme jakamaan prosessia mahdollisimman avoimesti, kirkkaasti ja selkeästi kaikille, mutta koronan aiheuttamien rajoitusten vuoksi se tapahtui ainoastaan erilaisilla digitaalisilla alustoilla. Vastasimme yhdessä Tolvasen kanssa teoksen koreografiasta sekä rakenteesta, mutta pidimme prosessin koko ajan avoimena sisällön tuottamista koskeville ehdotuksille ja osallistumiselle. Teimme taiteellista prosessia, joka tapahtui yhtäaikaisesti viidellä eri paikkakunnalla ja kahdella eri aikavyöhykkeellä. Olimme teatteritilassa yhdessä työryhmän kanssa vain viikon ennen teoksen ensi-iltaa, lukuunottamatta Kronemyeriä.
Hengittävää yhdessätekemistä
Yhteistekijyys kiteytyy minulle I LANDin työryhmässä ja teosprosessissa. Jokainen taiteilija toi prosessiin ja teokseen oman osaamisensa ja koen, että olimme tekijöinä niin tasavertaisia kuin niillä alustoilla ja tässä ajassa on mahdollista. I LAND –prosessissa koronapandemian keskellä merkittävintä oli entuudestaan toisillemme tuntemattoman työryhmän yhteisen tekijyyden ja inhimillisen yhteyden löytyminen tekijöiden välillä.
Nämä kaksi teosta olivat hyvin erilaisia. Taiteilijana fokukseni BIL –prosessissa oli tukea lempeästi ja fasilitoida tilaa, joka olisi mahdollisimman turvallinen. Keskiössä oli yhteistekijyys, jaettu ajatus siitä, että teemme prosessia ammattimaisesti teatterin näyttämölle, vaikka teoksen esteettinen lähtökohta muuttui alusta paljon. BIL -prosessissa ja teoksessa me ammattitaiteilijat olimme taustalla vaikuttava voima. Jokainen valjasti oman osaamisensa tanssijoiden luovalle tilalle. Vetäydyin jollain tapaa omasta taiteilijan egosta, teoksessa ei ollut kyse minusta tai minun taiteestani.
Taiteilijana minulle oli hyvin merkityksellistä olla mukana mahdollistamassa teosta erityisryhmälle, kyseessä oli joukko hyvin lahjakkaita ja taiteellisesti suuntautuneita henkilöitä. Taiteen kokemisen ja taidetoiminnan pitäisi olla mahdollista kaikille, mutta koen sen valitettavasti edelleen olevan hyvin eksklusiivista. Pohdimme BIL -työryhmän kanssa sitä, että halusimme mahdollistaa inklusiivista taidetoimintaa, mutta huomaamatta myös me teimme toiminnasta eksklusiivista rajaamalla esiintyvän ryhmän seitsemään henkilöön.
Molempia prosesseja yhdisti mielestäni mahdollistaminen ja mahdollistajana toimiminen sekä pehmeän olemisen ja turvallisemman tilan luominen. Näissä case-esimerkeissä ja yhteistekijyydessä ylipäätään minulle korostuu ehdottaminen sekä vetäytyminen, balanssin löytyminen näiden välillä. Koen, että oma tekijyyteni ja dialogi työryhmissä on hengittävää, mutta lempeästi eteenpäin puskevaa.
Tätä kirjoittaessani pohdin, kuinka vähän oikeestaan esittävän taiteen kentällä on tekijöitä, jotka työskentelevät täysin yksin. Siten, ettei prosessien mihinkään vaiheeseen osallistu enempää kuin yksi taiteilija. Ensimmäistä kertaa urallani olen aloittamassa teosprosessia, jonka teen yksin. Ja heti kun ajattelen pelkästään prosessin kulkua, tajuan etten tee sitä yksin enkä oikeastaan haluakaan.
Anna-Maria Väisänen
Anna-Maria Väisänen on kuopiolainen freelance-tanssitaiteilija. Viime vuosina hänen praktiikkansa on keskittynyt tarkastelemaan esiintyjän tekniikkaa, paljauden ja peittämisen tematiikkaa sekä dialogisuutta. Hän työskentelee erilaisten ihmisten kanssa monenlaisissa yhteisöissä, opettajana, fasilitaattorina, tanssijana ja koreografina. Väisänen pyrkii töissään tuomaan näkyväksi valtarakenteita, kyseenalaistamaan perinteistä tanssijanormia ja kenelle taide kuuluu. Toimii useissa taiteen eri konteksteissa sekä tarkastelee työssään yhteiskunnan eri ilmiöitä.
Artikkelikuva Anna-Mari Väisänen ja Eevi Tolvanen
Kuvat teoksesta I LAND Vilma Vantola
Kuva teoksesta Body Installation Loop Aki Lintumäki
