Tanssin katsominen on pääosin jatkuvampaa, koska siinä uppoutuu seuraamaan tanssijan liikettä, omaksuu rytmin ja alkaa keinua liikkeen mukana. Tanssia katsoessaan nähty virtaa kehossa ympäriinsä, raajasta raajaan ja sirkuksessa se kulkee ylhäältä alas, pelosta ihastukseen ja kiljahduksesta hurraa-huutoon. Minusta sirkuksen katsominen tuntuu usein samalta kuin huvipuiston vuoristoradassa oleminen. Kauhujäykkänä istuminen on kai jotain äärimmäisen kiehtovaa.
Ohjaus: Tilde Björfors
Musiikki: Irya Gmeyner ja Pange Öberg
Käsikirjoitus ja dramaturgia: Mia Winge
Lavastus: Sigyn Stenqvist
Pukusuunnittelu, sirkusryhmä ja kehon ulkopuoli: Sigyn Stenqvist
Pukusuunnittelu, kehon sisäpuoli: Lina B. Frank
Valosuunnittelu: Jenny Larsson
Sirkuskoreografia: Christian Vilppola
Cirkus Cirkör Irya’s playground
Anna Lagerkvist, tolppa, vippilauta etc. Irya Gmeyner, laulu
André Farstad, vippilauta, cyr- rengas Pange Öberg, basso
Angela Wand, klovni Jens Jansson, perkussio
Jay Gilligan, esinemanipulaatio, jongleeraus Ludvig Rylander, kosketins.
Mirja Jauhiainen, trapetsi Jon Bergström, kitara
Sanna Kopra , trapetsi ja pariakrobatia
Fredrik Deijfen, vippilauta, tuoli
Jens Engman , käsilläseisonta
Sydämentykytyksiä ja säpsähdyksiä sirkuksessa
Nähtyäni nykysirkusesityksen Inside Out, jäin pohtimaan tanssin ja sirkuksen katsomiskokemuksen eroja, lähinnä emotioonalis-fyysisellä tasolla. Sirkuksessa, tai nykysirkuksessa ja tanssissa on hyvin paljon samaa. Molemmissa katson esiintyjien kykyä ja mahdollisuutta ilmaista itseään sekä draamallista sisältöä kehollisesti, ja tartun heidän kokonaisvaltaiseen läsnäoloon lavalla, niin henkisesti kuin emotionaalisestikin. Sitä ihastelee esiintyjien tekniikkaa ja taitoa hallita itsensä fyysisesti; hienovaraisia liikahduksia ja siirtoja, jotka ilmaisevat herkkyydessään paljon. Ja toisaalta näkee sen, että tanssissa ja sirkuksessa halutaan jatkuvasti laajentaa kehollisia rajoja sekä rikkoa lainalaisuuksia. Näiden lisäksi tanssin ja sirkuksen katsominen on ainutlaatuista. Kumpaakaan ei voi vangita eikä toistaa, vaan molemmat lajit ovat hetken taidetta. Huomaan tanssissa ja sirkuksessa kuitenkin olevan eroja, jotka vaikuttavat katsojan keholliseen kokemukseen.
Cirkus Cirkörin esitys koostui esiintyjien ohjelmanumeroista, jotka olivat sidottu draamallisesti hyvin yhteen. Osa ohjelmanumeroista oli aika tavanomaisia eikä tasoltaan sellaista parhaimmistoa, jonka ryhmän luulisi edustavan. Ne eivät olleet ennennäkemättömiä tai mieleenpainuvia. Oli kuitenkin niitä, jotka saivat hengen salpautumaan. Niin juuri, sirkuksen katsomiseen liittyy säpsähtämistä, penkillä pomppimista, käsien hikoamista ja helpotuksen huokauksia. Seuratessa ilma-akrobatianumeroa, jossa esiintyjä pyörii trapetsilla päästäen välillä irti tehdessään voltin ja tarttuessaan taas kiinni oikealla kohdalla, aiheuttaa edellä mainittuja reaktioita. Tai esiintyjä, joka kiipeää apinan taidolla ylös tolpan päähän, ja laskeutuu sieltä pää alaspäin, pysäyttäen vauhdin juuri ennen kuin pää kolahtaa lattiaa, aiheuttaa edelleen sydämen tykytystä.
Sirkustaiteilijalle katsojakokemus on varmasti erilainen kuin itselleni, maallikolle, joka ei tiedä olennaisia ajoituksia temppujen tekemiseen. Silti väitän, että sirkuksen katsominen on erilaista. Se ei jätä katsojaa rauhaan eikä anna katsojalle mahdollisuutta uinua virtaavuudessa, jonka tanssi mahdollistaa. Tanssin katsominen on pääosin jatkuvampaa, koska siinä uppoutuu seuraamaan tanssijan liikettä, omaksuu rytmin ja alkaa keinua liikkeen mukana. Tanssia katsoessaan nähty virtaa kehossa ympäriinsä, raajasta raajaan ja sirkuksessa se kulkee ylhäältä alas, pelosta ihastukseen ja kiljahduksesta hurraa-huutoon. Minusta sirkuksen katsominen tuntuu usein samalta kuin huvipuiston vuoristoradassa oleminen. Kauhujäykkänä istuminen on kai jotain äärimmäisen kiehtovaa.
Temput ja akrobatia löytyvät tanssistakin, mutta niitä ei näe onneksi liian usein. Tanssiesitys, joka on täynnä temppuja, ei ole enää tyydyttävää. Tai sitten koreografin on osattava piilottaa akrobatia tanssiliikkeiden sisään. Toisaalta tanssissa temput eivät kuitenkaan aiheuta samanlaista tuntemusta kuin sirkuksessa. Ne ovat korkeintaan nerokas lisä koreografisessa asussa tai korostavat tanssijan teknillistä taituruutta. Mietin kuitenkin, voisiko nykytanssiin lainata kokeiltavaksi nykysirkuksen käyttämiä lavasteita. Vaihtelun vuoksi se olisi minusta kiinnostavaa, ettei aina tarvitsisi tyytyä mustaan laatikkoon.
Visuaalisesti Inside Out yhdisti minusta hienosti nykysirkuksen ja vanhan, perinteisen sirkuksen tunnelman. Lavasteet ja taustakangas yhdistettiin synkronoidusti videoprojisointeihin. Toisaalta se vähensi nykysirkukselle ominaista pelkistämistä ja yksinkertaisuuteen luottamista, joka on hienoutta, mutta samalla loi pehmeämmän ja rauhallisemman kuvan esitykselle. Ja varmasti stabiili taustakangasmaalaus olisi ollut tarpeeton, ellei näitä kahta elementtiä olisi niin taidokkaasti solmittu yhteen, niin, että molemmille tuli tarkoitus. Visuaalisesti esitys oli lämmin ja salaperäinen, jolla oli saavutettu kuva hämärästä sirkusteltasta. Paikassa, jossa on hämmentävien taitojen hallitsevia esiintyjiä ja kummallisen näköisiä luomuksia.
Harmillista oli vain se, että iso ja kolkko Tampere-talo söi esityksen intiimiä, hieman pölyistä, mutta lämmintä tunnelmaa. Inside Out säilyi esityksenä, jota katsoi, mutta sen sisään ei voinut sukeltaa eikä sen maailmaan unohtua.
Heini Tuoresmäki
