Täytyykö tanssijan olla aina nuori ja notkea kuin pajunvitsa? Saako eletty elämä näkyä tanssissa? Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän Chorus Line 2013 -esityksen tanssijoiden keski-ikä on varmasti tavallista korkeampi. Peräti neljä tanssijaa on syntynyt kuusikymmenluvulla ja kun koreografi Sonya Lindfors syntyy – samana vuonna kuin elokuva Chorus Line tulee ensi-iltaan 1985 – niin joukon nuorimmat tanssijat ovat hekin jo kymmenvuotiaita.
Miksi kirjoitan, että kuusikymmentä luvulla syntynyt tanssija olisi jotenkin vanha? Siksi, että tanssissa neljääkymmentä käyvät ihmiset ovat normaalisti häipyneet jo vähin äänin takavasemmalle, laittaneet treenipuvun naulaan ja tanssituntien sijaan jonottavat hoidattamaan itseään fysioterapeutin vastaanotolle. Siksi on hurjan ilahduttavaa nähdä lavalla Unto Nuoran harmaat ohimot, Kaisa Torkkelin aikuinen nainen, Ville Sormusen herrasmies ja Harri Kuorelahden täydellinen vartalo.
Tapaan Villen ja Kaisan ennen esitystä Kaupunginteatterin kahvilassa. Keskustellaan ensin hieman iästä. Oliko heille kynnys mennä lavalle nuorempien tanssijoiden sekaan?
”Mä uskalsin surutta lähteä ja teen niistä lähtökohdista missä nyt mennään”, sanoo Ville Sormunen.
Itse asiassa Kaisan ja Villen mielestä elämme parhaillaan jonkinlaista trendiä, jossa tanssiteoksia tehdään vanhemmille tanssijoille. Esimerkiksi Arja Raatikainen ja Carolyn Carlsson esiintyvät edelleen. ”Mutta omaa juttua on helpompi tehdä kun toisen juttua.”
Villestä tuli vuonna 2006 Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän johtaja. Viimeisin tanssiproduktio jossa hän oli mukana, oli syksyllä 2005 tai 2006, hän muistelee. Sen jälkeen Ville on sairastellut, eikä tiennyt pystyykö tanssimaan enää ikinä. Nyt hänestä tuntui, että uusi elämä oli koittanut, ja että mikä ettei. ”Ajattelin, että jos se kerran taas olisi mahdollista, niin miksi ei. Ja olen nauttinut kovasti. Kyllä tanssi aika paljon tuli selkärangasta, en ole treenannut, se pitää myöntää. ”
Harri Kuorelahti, Ville Sormunen.
Kuva © Marko Mäkinen.
Kaisa tunnustaa, että kynnys oli olemassa. Eniten hän epäili omaa jaksamistaan harjoituksesta ja esityksestä toiseen. Siihen hän törmäsi jo viimeisinä vuosinaan tanssijana, kun kävi niin, ettei hänen elimistönsä rankanpuoleisen jutun jälkeen enää palautunut. Siitä seurasi paha tulehdustila, jonka hoitamiseen meni pari vuotta. ”Kroppa sanoi, että kiitti mulle riitti”, sanoo Kaisa. Toisaalta, tässä teoksessa hän ei edes miellä muita tanssijoita itseään nuoremmiksi. Sen sijaan musikaaliesiintymiset samalla viivalla kaksikymppisten kanssa hän on kokenut rasittaviksi. Samoin sen, kun hänen piti tanssiryhmässä viimeisinä vuosina olla alasti lavalla 30-v itseään nuorempien kanssa. Se oli vähän liikaa.
Kaisa Torkkel on ollut koko ajan Kaupunginteatterissa kiinnityksellä lopetettuaan varsinaisen tanssijan työn. Tanssiryhmästä hän lähti viisi vuotta sitten. Sen jälkeen hän on toiminut apulaisohjaajana, koreografin assistenttina ja näyttelijänä. Toisinaan hän opettaa tanssia. Kaisa kertoo, kuinka hänelle tuli vastenmielisyys tanssitunteja kohtaan. Siksi hän ryhtyi treenaamaan itsekseen, sitä mikä tuntui hyvältä ja mukavalta. Vesijuoksua ja pilatesta. Ikä ja kokemus näkyvät Kaisan mielestä niin, että nuorempien tekemisiä ja sanomisia seuratessa huomaa toisinaan, ettei itse ajattele enää samalla tavalla. Sitä ajattelee, että ”jaaha, tuo on nyt kokemattomamman ihmisen suhtautumistapa. ”
Katsojana nautin näiden ”aikuisten” tanssista. Tuntui, että mitä enemmän on ikää, sitä paremmalta tanssi näytti. He olivat kaikki Persoonallisuuksia isolla p:llä. Erityisesti Harri Kuorelahden irrottelu omassa soolossaan jäi verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Ville toteaa tähän viisaasti, että ”kypsyminen ja persoonallisuus ovat yksilöllisiä. Joltakin ne löytyvät nuorena, joku ei löydä niitä koskaan”.
”Harri tekee just täydellisen hienosti siinä soolossaan. Sillä ei ole mitään rajaa tai rimaa, se vaan tekee ja paiskoo mitä sattuu tulemaan ja se on ihan täydellistä. Ei tarvitse enää suorittaa ja miettiä miltä tää näyttää, häpeänkö?” sanoo Ville Sormunen. ”Kun ei ole enää sitä häpeää, voi keskittyä itse asiaan.”
”Näyttämisen tarve häviää”, jatkaa Kaisa.
Unto Nuora, Ville Sormunen, Harri Kuorelahti, Heidi Naakka.
Kuva © Marko Mäkinen.
Helsingin kaupunginteatterin tanssijoilla ei ole oikeutta jäädä varhennetulle eläkkeelle, kuten esimerkiksi Kansallisoopperan baletin tanssijoilla, jotka jäävät eläkkeelle 44 –vuotiaana. Sen sijaan HDC:n tanssijoille saatetaan löytää tekemistä näytelmissä, pienissä ja ehkä aikaa myöten isommissakin rooleissa. ”Niistä ei kuitenkaan puhuta avoimesti tai yleisesti, että onko sellaista mahdollisuutta ylipäätään olemassa. Tanssijan ja näyttelijät työt ovat kuitenkin kaksi eri ammattia”, sanoo Kaisa.
Mutta mennään itse esitykseen. Se ottaa vauhtia Chorus Line –musikaalielokuvasta, joka kertoo audition-tilaisuuteen tulleista tanssijoista, jotka kaikki haluavat kiihkeästi mukaan uuteen musikaaliin. Ja kuten elokuvassa, tässäkin kimaltavat kulta ja paljetit. Teos on harvinaisen paljon ensembletyö, toteavat Ville ja Kaisa. Siitä huolimatta, että Sonja oli selkeä ryhmänjohtaja. Yhdessä tehtiin paljon valmistavia harjoitteita, puhuttiin. Elokuvasta poimittiin hahmoja, yksittäisiä sanoja ja kysymyksiä. ”Leffa on aika korni, mutta toisaalta siinä on kyse miellyttämisestä. Jos sä haluat sen työn, sun pitää miellyttää”, sanoo Kaisa.
Ovatko he itse olleet koskaan vastaavassa tilanteessa? Ville muistelee, että jotakin samankaltaista oli silloin, kun Kenneth Kvarnström tuli ensimmäistä kertaa ryhmän johtajaksi. Silloin pidettiin iso, avoin audition, joka mm. televisioitiin. ”Koska meillä oli sopimukset katkolla, niin me oltiin ihan henkeen ja vereen mukana, kun ei tiedetty kuinka siinä tulee käymään”.
Chorus Line 2013 on tehty tanssijoille, jotka ovat esiintyneet paljon musikaaleissa. ”Jos ei olisi tehnyt musikaaleja, olisi jäänyt paljosta paitsi. Yksi ryhmän esityksellinen vapaus on tullut sitä kautta. Musikaaleista saa paljon näyttämökokemusta ja tajuaa sen, ettei kaikki ole yhden nilkan ojennuksen takana. Kokonaisvaltaisuus tulee mukaan. Jotkut musikaalit ovat kivoja, jotkut ihan mahdottoman typeriä”, summaa Kaisa. Villelle musikaalit ovat olleet enimmäkseen pakkopullaa, mutta hän myöntää, että on oppinut niistä paljon. ”Ilman niitä en olisi siinä, missä nyt olen”.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
Olen menossa katsomaan tällä viikolla. Olen todella iloinen, että eri-ikäiset tanssijat pääsevät esiintymään yhdessä! Sehän on vain rikkaus ja katsojan silmässä mitä hän siitä saa ja tajuaa. Sehän on hyvin yksilöllistä tanssijoidenkin kohdalla haluaako jatkaa esiintymistä, mutta myös koreografin asia ottaa huomioon eri ikäiset tanssijat teoksessaan ja näin tarjota eri-ikäisille tanssijoille mahdollisuuksia esiintymiseen. Hieno haastattelu tanssijoiden omista tuntemuksista ja kokemuksista! Itsekkin olen vielä saanut esiintyä edelleen ja halua on yhä päästä ilmentämään itseäni näyttämöllä. Opetus ja oma treenaus on pitänyt tanssia yllä ja esiinnyn sellaisena kuin päälle seitsemänkymppisen keho ja sielu kantaa. Onnea ja hyvää jatkoa kaikenikäisille tanssijoille!