Parrasvaloissa Cédric Andrieux, eikun Jérôme Bel, eikun katsoja, eikun nykytanssi, eikun…
Ensikatsomalta Jérôme Belin Cédric Andrieux’n esityksessä näyttämö vaikuttaa varsin tyhjältä: tanssija, treenikassi ja vesipullo. Teatterinäyttämö on kuitenkin pakattu tiiviiksi erilaisilla merkityksillä. Esityksen myötä näkyväksi tehdään sekä tanssija-Andrieux että siviili-Andrieux, nykytanssin historia ja hierarkkia, ja ennen kaikkea lavalle suuntautuvat katsojien katseet. Vasta niiden jälkeen tulevat liike ja tanssi. Edellä mainitut ovat tuttuja elementtejä Belin tanssijamuotokuvien sarjasta, joista hyvän videolevityksen vuoksi tunnetuin lienee l’Opera de Paris’n balettitanssijan soolo Véronique Doisneau. Nyt Belin suurennuslasin alla on nykytanssi. Cédric Andrieux’n ensi-ilta oli vuonna 2009.
Belin ja Andrieux’n yhteistyö sai alkunsa l’Opéra de Lyonissa, johon Bel teki version The Show must go on -teoksestaan. Bel kiinnostui Andrieux’sta kuullessaan tämän tanssineen kahdeksan vuotta Merce Cunninghamin ryhmässä. Näkemäni esityksen jälkeen pidetyssä taiteilijapuheenvuorossa Bel kertoi halunneensa nimeonomaan käsitellä sitä, kuinka Andrieux asioita muistaa tähänastiselta tanssijauraltaan, ja mikä on hänen kokemuksensa erilaisista koreografeista ja heidän työskentelytavoistaan. Tämä lähtökohta värittää koko teosta. Henkilökohtainen ja yleensä katsomoon asti välittymätön tanssijan arki tehdään näkyväksi. Cédric Andrieux on teos tanssista ja tanssijasta. Belin koreografiaa on ensisijaisesti se, kuinka Andrieux kertoo, rytmittää ja käyttää ääntään kertoessaan tiestään tanssijaksi ja työskentelystään ammattilaistanssijana.
Vaikka vajaan puolitoistatuntisen esityksen aikana käydään läpi tekstin tai liike-esimerkkien kautta useita tanssityylejä ja koreografioita, nousee Merce Cunningham -kohtaus teoksen selkärangaksi. Andrieux muistelee näyttämöllä, kuinka Cunningham harjoitutti teoksiaan. Andrieux pitää katseensa näyttämön nurkassa, jonne hän sanoillaan sekä katseen suunnallaan onnistuu aikaansaamaan illuusion kuin Cunningham itse olisi läsnä tapahtumaa seuraamassa. Koko kohtaus on kuin oppitunti Cunninghamin liikekielestä. Andrieux kasvattaa kohtauksen mukaan tanssinäytteet Cunninghamin Bibed ja Suite for five -teoksista. Vaikka hän on juuri kertonut kehossaan olleesta kivusta ja ajoittaisista jopa nöyryyttävistä tunteista, joita Cunninghamin vaativa liikekieli sai aikaan, ei katsoja niitä enää muista, sillä esityksen ja liikkeen illuusio vievät täysin mukanaan. Tanssiosuuden päätyttyä katsoja palautetaan taas tähän hetkeen ja tietoiseksi siitä, että katsomme esitystä. Silloin pääosaan nostetaan Andrieux’n hengästynyt hengitys ja vesipullosta juominen.
Belin kielen vahvuus on hänen paikoin jopa lakoninen tapansa vain kertoa ja esittää asiat sellaisina kuin ne ovat, ja käyttää ainoana tarinan värittäjänä liikkeen lisäksi huumoria. Niin kuin esimerkiksi Cédric Andrieux’ssa, jossa modernin tanssiin kuuluva tiukka ja läpikuultava trikoopuku saa oman kohtauksensa. Ensin Andrieux’n käsissään roikottama sukkahousumainen asu naurattaa, kunnes nauruun alkaa sekoittua ymmärrystä, että puku ei tosiaankaan peitä mitään. Pian naurava katsoja tulee tietoiseksi omasta reaktiostaan ja sitä kautta oivaltaa armottomat katseet ja reaktiot, joiden kohteena tanssija jatkuvasti on.
Belin tanssijamuotokuvat ovat myös muotokuvia tanssihistoriasta, jonka jatkumoon Bel itsensä kiinnittää. Cédric Andrieux päättyy Show must go on teoksen yhden kohtauksen, sen jossa The Policen Every breath you take -kappaleen soidessa tanssijat kohdistavat katseet suoraan yleisöä kohti, rekonstruoimiseen. Lavalla tapahtuu silmänräpäyksessä pitkä harppaus Cunninghamin vaativasta liikekielestä käsitteelliseen nykytanssiin. Kun Andrieux katsoo biisin aikana yleisöön, on koko korttipakka iloisesti sekaisin: kuka katsoo ja ketä; kenen teos tämä on Andrieux’n vai Belin. Vastaukset ovat kysymyksissä.
Eeva-Mari Haikala
Kirjoittaja on kuvataitelija ja freelancekirjoittaja, jonka kiinnostus on kuvataiteen, teatterin ja esitystaiteen kautta kääntynyt yhä enemmän tanssia ja liikettä kohti.
