Osasin odottaa mielenkiintoista iltaa Carl
Illan aloitti Knifin ja Jonna Aaltosen sekä Satu Halttusen tanssima Friends of Dymphna, eli masennusooppera. Väliajan jälkeen nähtiin Knifin sooloteos Red. Näistä kahdesta jälkimmäinen jäi erityisesti kytemään mielessäni. Etukäteen hirvitti, kuinka Knifin lavakarisma riittäisi neljäänkymmeneen minuuttiin yksin lavalla, mutta hyvin se riitti. Paremminkin kuin hyvin. Molemmat teokset ovat Knifille henkilökohtaisia, mutta Red tuntui jollakin tapaa vilpittömämmältä.
Carl Knifin tanssityyli on samalla tavalla tunnistettavaa kuin esimerkiksi Jorma Uotisen tyyli. Liikkeet näyttävät tulevan sisältäpäin, eikä tanssissa ole merkkiäkään ulkoa opetellun koreografian pinnallisuudesta. Knif tanssii niin voimakkaasti omalla kehollaan, ettei kukaan toinen voisi tanssia täsmälleen samalla tavalla kuin hän. Knifin tanssiin kuuluu myös ripaus mimiikkaa – hetkiä, joissa teksti puhkaisee paperin kuin kynä, joka lipsahtaa riviltä ja piirtää siihen arvaamattoman syherön. Jos minulla olisi ollut pensseli ja maalia, olisin muotoillut Knifille surumielisen klovnin kasvot.
Erityisesti ilahduin taas kerran koreografian monipuolisuudesta ja sen rytmisestä vaihtelusta. Knifin teoksissa on aina paljon tanssittavaa, joka sopii kaltaiselleni katsojalle, joka pitkästyy, jos tanssi muuttuu hitaaksi ja valuvaksi, itsessään möyryäväksi liikkeeksi vailla suuntaa.
Jos jotakin vierastin, niin teosten englanninkielistä puhetta. Miksi Knif halusi puhua englantia? Puheen ymmärtäminen oli välillä hankalaa, sillä naistanssijoiden äänenkäyttö ei riittänyt kuljettamaan tekstiä katsomoon saakka. Knifillä itsellään on Aaltosta ja Halttusta vahvempi puhetekniikka, mutta olisin mieluusti kuullut puheosuudet suomeksi tai Knifin kotikielellä ruotsiksi.
Vaikka Aaltonen ja Halttunen selvisivät Friends of Dymphna –teoksen tanssista hienosti, aivan samalle intensiteettitasolle kuin Carl Knif he eivät yltäneet. Se on ymmärrettävää, sillä molemmat illan teokset olivat Knifille syvästi henkilökohtaisia kertomuksia.
Redissä Knif konkreettisesti riisuu itsensä alasti. Minua liikutti rohkeus olla sadan ihmisen edessä kelteisillään, hikisenä ja vailla mitään suojaa. Vaikka alastomuutta on nähty niin paljon, se koskettaa, kun paljasta kehoa ei esitetä sen itsensä vuoksi vaan koska on pakko.
Esityksen päätteeksi tajusin tietäväni joitakin asioita Carl Knifin elämästä ja persoonasta. Myös sellaisia, joita mikään teksti tai puhe ei koskaan tavoittaisi. Minulle tuli voimakas tunne siitä, että ruumiillisuus ja liike ovat turhan aliarvostettuja minuuden ilmentäjiä. Se, mitä sanon, on yksi puoli minua ja se, miten olen ruumiissani, juoksinpa sitten pihan poikki tai näyttämön halki, on toinen. Yhtä ei ole ilman toista. Kun tein lähtöä teatterilta teki mieli halata Knifiä ja toivottaa hänelle kaikkea hyvää.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
Friends of Dymphna ja Red yhteisillassa Aleksanterin teatterissa 28.10.2015
Friends of Dymphna
Koreografia: Carl Knif
Tanssi: Carl Knif, Jonna Aaltonen, Satu Halttunen
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Aake Otsala
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto: Carl Knif Company & JoJo – Oulun Tanssin Keskus
Red
Koreografia ja tanssi: Carl Knif
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Janne Hast
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kantila
Tuotanto: Carl Knif Company & Zodiak – Uuden tanssin keskus
Kuva teoksesta Red, kuva: Yoshi Omori