Anne Raudaskoski: Virtaavan veden pyörityksessä
Tanssijat kieppuvat, pyörivät, kierivät ja heittäytyvät, liikkeen virta on loputon. Riitta Pasanen-Willbergin uudessa teoksessa meren jatkuvan liikkeen ajatus välittyy varsin nopeasti. Lue
Liisa Risu: Liikkeestä juopuneet merenneidot
Riitta Pasanen-Willbergin Canadian Poems oli kooste erilaisten vedenneitomaisten olioiden tanssillisista leikeistä. Teos oli omanlaisensa luontofantasia, joka pelkistetysti liikkeellä loi Zodiakin näyttämölle merellisen mielentilamaiseman. Lue
Liisa Pentti: Syvää vettä ja virtaavaa pimeyttä
Riitta Pasanen-Willbergin koreografia loi eteeni maailman, jossa jokin perin arkaainen tuntemus sai muodon ja energian. Teoksen tanssikielen sisällöllisenä perustana välittyy ajatus kehon solujen nestemäisestä olomuodosta. Lue
Anne Koutonen ja Ulla Mäkinen (kuva: Leena Nurmi)
Canadian Poems
– vedenneitoja ja muita merellisiä transformaatioita
Koreografia: Riitta Pasanen-Wllberg
Tanssi: Anne Koutonen, Tanja Kuisma, Katja Mustonen, Ulla Mäkinen, Leena Rouhiainen
Musiikki: Kaija Saariaho: Lohn, Près II, Six Japanese Gardens, Lazar & Kokelaere: Musique Du Monde
Valot : Matti Willberg
Pukusuunnittelu: Leena Nurmi
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Villitila tanssii ry
Ensi:ilta 8.2.2005 Zodiak, Helsinki
Virtaavan veden pyörityksessä
Tanssijat kieppuvat, pyörivät, kierivät ja heittäytyvät, liikkeen virta on loputon.
Riitta Pasanen-Willbergin uuden teoksen käsiohjelmassa teoksen sanotaan olevan ”imaginaarinen matka ihmisen solumuistiin, kauan sitten koettuun ja evoluution myötä unohdettuun…Liikekieli ammentaa erilaisista mereen ja sen olioihin liittyvistä mielikuvista…”. Meren jatkuvan liikkeen ajatus välittyykin varsin nopeasti viiden tanssijan aloittaessa aina uudelleen ja uudelleen elastisen ja orgaanisen liikkeen kierron.
Alku on meditatiivisen rauhallinen. Anne Koutonen ja Ulla Mäkinen tanssivat aluksi omissa maailmoissaan, kunnes vähitellen maailmat risteävät ja yhtyvät. Kaija Saariahon musiikki antaa kohtaukselle pyhänomaisen tunnelman. Kolme muuta tanssijaa (Katja Mustonen, Tanja Kuisma ja Leena Rouhiainen) ilmaantuvat lavalle ja tunnelma muuttuu rytmikkään musiikin myötä vauhdikkaaksi. Alun yksin-yhdessä–teema toistuu; tanssijoiden omat liikereitit muotoutuvat välillä yhteisiksi erkaantuen hetken päästä jälleen omille teilleen. Liikkeen kanssa vuorottelevat kontaktit, jotka rakennetaan pehmeän harkitusti.
Kiljahtelu, kurlutus ja mongerrus purskahtelevat hetkittäin tanssijoiden kehoista osaksi ilmaisua. Pisimmälle äänen käyttö viedään Leena Rouhiaisen ja Tanja Kuisman duetossa, jossa molemmat taidokkaasti nivovat äänen ja liikkeen yhdeksi kokonaisvaltaiseksi ilmaisuksi. Muutoinkin tanssijat ovat hyvin tehtäviensä tasalla ja tanssivat intensiivisesti jokaisen sekunnin kuudestakymmenestä minuutista.
Loppukohtauksessa ’merenneidot’ tanssivat ensimmäisen kerran unisonossa ja hiljentyvät valojen himmentyessä odottamaan seuraavaa päivää ja seuraavaa aaltoa.
Teos ei liikekielellisesti anna varsinaisia yllätyksen hetkiä. Jalkojen swingit, käsien pehmeät kaaret, alasmenot ja pään pyöritykset ovat tuttua ja toki käyttökelpoista nykytanssin kieltä, mutta niille olisi toivonut hieman omaperäisempää käsittelyä. Liikkeen laatu on virtaava läpi teoksen ja palvelee sinänsä merellistä aihetta, mutta vastakkaisen elementin puuttuessa se alkaa väistämättä menettää tehoaan. Veden ja transformaation aihepiirissä pysytään tiukasti alusta loppuun saakka, teemaa ikään kuin kerraten hieman eri vinkkeleistä. Käsittelytapa tuo tunteen kokonaisesta mikrokosmoksesta, mutta dramaturgiselta kannalta ratkaisu on katsojalle vaativa.
Matti Willbergin suunnittelemat valot tukevat pehmeästi kokonaisestetiikkaa. Tanssijat kylpevät lämpimässä valossa tuoden tunteen muinaisista ja kaukaisista merellisistä maailmoista.
Anne Raudaskoski
Kirjoittaja on Helsingissä asuva freelance-tanssija.
Liikkeestä juopuneet merenneidot
Riitta Pasanen-Willbergin Canadian Poems oli alaotsikkonsa Vedenneitoja ja muita merellisiä tranformaatioita mukaisesti kooste erilaisten vedenneitomaisten olioiden tanssillisista leikeistä. Teos oli omanlaisensa luontofantasia, joka pelkistetysti liikkeellä loi Zodiakin näyttämölle merellisen mielentilamaiseman.
Tanssijat Anne Koutonen, Tanja Kuisma, Katja Mustonen, Ulla Mäkinen (Leena Rouhiainen ei ikävä kyllä esiintynyt 20.2. kun olin katsomassa) antautuivat liikevirtaan kukin persoonallisella tavallaan. Tanssijoiden ääntelyt toivat välillä mieleen aikuisen naisen ja välillä täysin infantiilin olion. Ääntely oli hyvin kehollista ja liikkui laadullisesti samalla sävykartalla kuin liike. Ääntely korosti myös teoksen sanattomuutta. Erityisesti pidin niistä kohdista, jossa tanssijat makasivat selin yleisöön ja säestivät huokuvilla hengitysäänillään soolo-osuuksia. Minulle tämä tuli lähemmäksi liikettä ja teosta kuin varsinaiset musiikkiosat, jotka viittoivat ainakin minut teoksen ulkopuolisiin maailmoihin.
Canadian Poems -teoksen rakenteesta en varsinaisesti saanut selvää. Teos rytmittyi sooloiksi, ikään kuin päällekäisiksi sooloiksi, mahdollisiksi improvisaatioiksi, duetoiksi ja ryhmätansseiksi. Teoksen ilme ja henki pysyivät kautta linjan hyvin samankaltaisena – vain musiikit vaihtuivat jylhästä nykymusiikin vokaaliteoksesta kevyempään rytmiseen maailmanmusiikkiin. Kenties kyseessä oli teemallinen liikerunokokoelma. Joka tapauksessa en uskonut lopussa ollenkaan, että teoksen koko 55 minuuttia oli jo kulunut.
Parasta Pasanen-Willbergin teoksessa oli mielestäni tanssijoiden loppuun saakka viety liikkeellinen ohjaus. Kaikki tanssijat toimivat ja elivät selkeästi mutta täydesti teoksen maailmaa koko kehollaan. Tanssi oli kuin liikkeestä ja olemassaolosta juopumista. Ryhmäunisonoissa oli mielenkiintoisesti persoonallista huojuntaa juuri sen verran, etten kyennyt ratkomaan mikä oli ollut tavoitteena. Ihan sama oliko kyseessä tahaton epätarkkuus vai tietoinen säätö – joka tapauksessa vaikutelma oli elävä.
Vaikka puvustus oli yhtenäinen (mainiosti liikettä tukeva muunnos perinteisestä ”tanssipyjamasta” – istuva tai liikkuva juuri sopivista kohdista) erottuivat tanssijat liikelaadullisesti ja läsnäolollaan toisistaan persoonina mutta mielestäni kaikki mereneitoina tai muina fantasiaolotiloina. Harmi, että vanhin tanssijoista puuttui kun nyt jo rakentelin mielessäni kuvaa eri ikäisistä olioista. (Yksi, joka katseli enemmän ympärilleen kuin muut ja otti eniten katsekontaktia oli mielestäni hauskasti joukon nuorin.)
Katja Mustonen (kuva: Leena Nurmi)
Canadian Poems oli visuaalisesti pelkistetty ja puhdaslinjainen heittäytyminen mielikuvitukselliseen merelliseen olemisentapaan. Sitä voi katsoa pelkkänä fantasiana tai kenties jonkinlaisena metaforana naiseudesta – ja sen mukana ehdotuksena olla maailmassa toisin. Liikkeen muodot olivat pyöreitä, pehmeitä, leiskuvia…muoto oli tapahtumallista; spiraaleja, tasojen vaihtoja ja suuntien moninaisuutta. Nautinnollista oli katsoa tällä kertaa myös tanssijoiden jalkatyöskentelyn luontevuutta ja ulottuvuutta. Kokonaisuutena odotin kuitenkin teoksen johtavan johonkin – liikevyöryn katarttiseen intensiteetin nousuun…tai vaan johonkin. No, tämä runoelma toimikin omilla ehdoillaan, omassa maailmassaan.
Kaikki tanssijat elivät koreografinsa liikettä ja maailmaa erinomaisesti, joten tuntuu hölmöltä erottaa ketään joukosta. Katsojan kiitos kaikille – mutta silti vielä erityiskiitos Anne Koutoselle. Hän tanssi sunnuntain matineassa lumoavan intensiivisesti ja kirkkaasti.
Liisa Risu on Helsingissä asuva tanssija ja koreografi. Hänen uusin teoksensa on Zodiakissa tammikuussa 2005 nähty Metri.
Syvää vettä ja virtaavaa pimeyttä
Sen sijaan, että määrittelisin liikkeen ja koreografian sisältöä esteettisten ominaisuuksien kautta, koetan kirjoittaa jotain siitä, miten Riitta Pasanen Willbergin koreografia Canadian Poems herättää minussa kokemuksen tarinan alkulähteistä, paikasta missä liike ja tunne toimivat yhdessä vielä nimeämättömänä ja ajatuksen hahmo juuri ja juuri tavoittaa tajunnan. Näkökulmani on sen asteinen, että liikkeen katsominen synnyttää mielikuvia, tunteita ja aistimuksia, jotka eivät ole vielä muotoutuneet narraatioksi.
Teoksen tanssikielen sisällöllisenä perustana välittyy ajatus kehon solujen nestemäisestä olomuodosta sekä selkäranka ja siitä nousevat liikkeet ja tunteet. Liike ilmenee kehon läpi välittyvinä ketjuina ja kumulaatioina, joissa selkärangan kautta raajat, kädet, jalat ja viidentenä raajana pää artikuloituivat tilassa ilmeneviksi muodoiksi.
Liikkeen intentio ja jatkuva, intensiivinen virtaus synnyttävät vaikutelman spiraalimaisesta liikelaadusta, joka on mieleltään ja estetiikaltaan toisenlaista kuin taidetanssin perinteinen tilassa kurottuva, mutta silti veistoksellisuutta tavoitteleva liike. Tässä liikemaailmassa keho on joka solullaan pyörteinen ja huomaan ajattelevani aikaa sisäänpäin aukeavana tilana, ei jonona.
Syvällä vedessä elää yhä mitä kummallisimpia olentoja, sekä yksisoluisia että alkukantaisen selkärangan omaavia elollisia. Muistelen lukeneeni, että sikiö käy läpi kaikki selkärankaisten kehitysvaiheet eriytyen oman perimänsä mukaisesti kohti ihmistä eikä esim.krokotiiliä (mm. jossain vaiheessa ihmisen sikiöllä on kidukset).
Ihmiskehon solut säilyttävät solumuistissaan tiedon lajin evoluutiosta. Kenties tästä johtuen vesielemetin ja selkärangan kehityksellisten liikemallien kanssa työskentely tuottaa materiaalia,jonka mieli on syvän veden ja virtaavan pimeyden mieli. Riitta Pasanen-Willbergin koreografia loi eteeni maailman, jossa jokin perin arkaainen tuntemus ja tunne saivat muodon ja energian, synnyttäen pehmeän ja painovoiman kanssa pelaavan kehollisen dynamiikan.
Teoksesta kirjoittaminen herättää yleisluontoisia kysymyksiä: Minne teos vie minut, mitä se tuo minulle, mitä katsojana haluan saada? Tästä seuraa jatkokysmys liittyen taiteen katsomiseen ja kokemiseen yleensä: voinko odottaa saavani älyllisen tai emotionaalisen kokemuksen, missä määrin taiteen päämäärä tänä päivänä on tarjota katsojalle elämys ja miten paljon kokemuksen saaminen on riippuvainen ennakko-odotuksistani ja kaikesta siitä, mitä olen jo ehtinyt nähdä ja kokea.
Vai onko se riittävä kokemus, että ymmärrän teoksen suhteessa vallitsevaan kulttuuriympäristöön ja totean, että näin on. Henkilökohtaisesti kannatan yllätyksiä, sitä, että näen jotain mitä en ole aiemmin nähnyt, kuten koreografisen oivalluksen tai kirkkaan, liikkeellisen komposition,jonka kautta koreografi kirjoittaa omaa kieltään.
Canadian Poemsissa oli kyse jälkimmäisestä: teos synnytti kokemuksen tilasta, kehoni oli hereillä ja tunsin sen samaistuvan edessä tanssittavaan koreografiaan. Onko niin, että persoonallisuutemme, perimämme ja kokemuksemme kertakaikkiaan määrittävät sen mihin samaistumme ja mihin emme, ts. mitä otamme vastaan kehoillamme impulsseina ilman rationaalista ajattelua, ilman tarvetta sanallistaa ja etäännyttää esitystä?
Kevyesti ajateltuna ihmiset mieltävät maailman merkityksellisyyden kultturiperimästä huolimatta usein hyvin eri tavoin ja tässä on liikkeen tila; ohittaa perinteisiin merkityksiin sidottu muoto ja symbolinen ajattelu ja luottaa kehon tietoon löytää uusia merkityksiä, jotka ovat tunnistettavia vaikka niillä ei ole jähmettynyttä muotoa.
Tanssijoiden liike loi ehjän koreografisen maiseman . Perinteisellä kielellä ilmaistuna duetot, soolot ja ryhmäkohtaukset kuljettivat minua eteenpäin ja olin osa teoksen maailmaa, kehoni resonoi havainnoimani liikkeen virrassa. Tanssijoiden liike ja ääni nousivat esteettömästi samasta kehosta, äänet ovat samalla sekä viattomia että hurjia kielien antautumisesta ja leikistä. Nuo ihanat olennot vedessä… Myös harkittu ja kauniisti niukka visuaalisuus sekä Dawn Upshadin ääni ja Kaija Saariahon musiikki tukivat teoksen ilmapiiriä.
Canadian Poemsissa Riitta Pasanen-Willberg ottaa askeleen kohti suurenmpaa tilallista muotoa ja kompositiota. Huomaan ajattelevani, että hänen koreografinen ajattelunsa sopisi hyvin myös suurelle näyttämölle, sillä hänen liikekielensä on omaehtoista ja hengittävää sisältäen silti muodollisia viittauksia länsimaisen taidetanssin estetiikkaan. Olisi mahtavaa, jos tämä laatu näkyisi vähitellen myös etabloituneimmilla näyttämöillä.
Zodiakin tila tuntui leveämmältä kuin ennen johtuen ehkä Matti Willbergin hienovireisestä valosuunnittelusta. Valo näytti hengittävän rytmissä tanssijoiden ja tilan kanssa ollen aina hieman edellä synnyttäen vaikutelman liikkeestä myös tilassa.
Teoksen harjoitusaika on ollut pitkä ja intensiivinen. Erinomaisesti tanssineet Anne Koutonen, Tanja Kuisma, Katja Mustonen, Ulla Mäkinen ja Leena Rouhiainen ovat työskennelleet ryhmänä syyskuusta lähtien ja tulokset näkyvät teoksessa. Tanssijoiden liikekieli ja tapa, jolla he käyttävät kehoaan on lähtöisin samasta ajattelun lähteestä. He muodostavat ryhmänä kokonaisuuden, johon kukin tanssija tuo oman, henkilökohtaisen ilmaisunsa. Liikkeiden laatu ja intentio puhuvat samaa kieltä. Se, miten johdonmukaisesti Riitta Pasanen-Willberg on harjoittanut tanssijansa kertoo hänen metodinsa selkeydestä ja puhuu pitkäjänteisen työn puolesta mikäli koreografi on kiinnostunut tuottamaan liikettä, jolla on omansalainen, eriytynyt mieli .
Canadian Poems on hieno kokonaisuus, jossa tanssijat, musiikki, valaistus ja puvut kulkevat kohti samaa päämäärää. Tanssijat ovat sisäistäneet materiaalinsa ja antautuvat tanssimaan koreografiaa, jossa pääasia ei ole yksilösuoritus vaan teoksen unenomainen, virtaava ja omaehtoinen maailma. Peräänantamattomuus ei aina ilmene kovuutena ja lihaksikkaina ponnahduksina vaan voi olla myös pyörteiden kautta uusiin virtoihin yhdistyvää jatkuvaa, pehmeää liikettä. Se antaa tanssille toisenlaisen ilmeen kulttuurissa, jossa neliö on suositumpi ja helpommin havaittava muoto kuin ympyrä.
Liisa Pentti on työskennellyt tanssija-koreografina vuodesta 1986 ja valmistanut lukuisia koreografioita niin tanssijoiden kuin näyttelijöidenkin kanssa. Hän on johtanut vuodesta 2000 omaa tanssiryhmäänsä Liisa Pentti & Co:ta. Pentin uusin teos Wallpainted Abstractions sai ensi-iltansa Pyhäjärven Täydenkuun tansseissa kesällä 2004, ja teos nähtiin myös Zodiakin syksyn 2004 ohjelmistossa sekä Sivuaskel-festivaalilla tammikuussa 2005.
