Borrowed Light (Tero Saarinen), Helsingin Juhlaviikot 2005

Valon varjollaMia Kivinen: Välttämätöntä estetiikkaa
Borrowed Light ei kuvita, vaan antaa katsojan tehdä omat assosiaationsa. Lue

Karoliina Yli-Honko: Askeettista kauneutta hämärän loisteessa
Tero Saarisen Borrowed Light on harmaan sävyinen, modernisoitu kuvaelma uskonnollisesta yhteisöstä. Teoksen karu minimalismi yhdistyy koskettaviin sävelkulkuihin muodostaen tehokkaan ja rytmisen kokonaisuuden. Lue

Taru Tuhkanen: Kertomus yhteisöstä ja yksilöstä yhteisössä
Tero Saarisen Borrowed Light -teoksessa näennäinen minimalismi ja täydellinen perfektionismi vievät taivaisiin. Vastakohtaparit ovat löytäneet toisensa. Lue


Kuva: Laurent Philippe

Borrowed Light

Koreografia Tero Saarinen
Tanssijat Satu Halttunen, Henrikki Heikkilä, Carl Knif, Sini Länsivuori, Ninu Lindfors, Maria Nurmela, Tero Saarinen, Heikki Vienola
Musiikki, alkuperäisen Shakers-musiikin sovitus Joel Cohen
Valo- ja lavastussuunnittelu Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Heikki Iso-Ahola
Musiikin esitys The Boston Camerata

Helsingin Juhlaviikot 2005
Kansallisoopperan Alminsali 30.8.–3.9.2005

Välttämätöntä estetiikkaa

Tuskin yksikään tekijä erityisesti mainostaa tarkoituksekseen tehdä esitystä, jossa on kaikenlaista turhaa. Olennaisen säilyttäminen koristeluiden kustannuksella lienee yleisesti hyväksytty tavoite nykynäyttämöillä ja tähän tavoitteeseen Borrowed Light pääsee rimaa hipaisematta.

Käsiohjelmassa mainittu niukkuuden estetiikka tulee selväksi jo esityksen alussa: valosuunnittelija-lavastaja Mikki Kunttu käyttää hyväkseen kahta yksinkertaista valoelementtiä: vasemmalta ja oikealta tulevia, maata viistäviä ja varjot näyttäviä yläsivuvaloja. Hän vaihtelee niiden painotusta, tasoja ja heitinten lukumäärää hyvin hitaasti ja huomaamattomasti – valo varioi niin paljon kuin mitä sen välttämättä täytyy pitääkseen kuvan mielenkiintoisena. Juuri kun tuntuu siltä, ettei valoissa tapahdu mitään, on kuva muuttunut aivan toiseksi.

Kautta esityksen valon tulokulmat luovat dramaattista kontrastia yksinkertaisin keinoin. Draamalle tyypillistä kasvot paljastavaa ja luonnollisesta kulmasta tulevaa etuvaloa ei nähdä, vaan valo tulee pääosin joko suoraan ylhäältä tai hyvin matalalta, jopa alavalona lattian rajasta. Valkoinen lattia tosin pehmentää siihen osuvaa valoa, joten jyrkkien varjojen lisäksi tilan voi täyttää myös lämpimästi hajoava valo.

Niukkuus kattaa myös värivalikoiman: sitä ei oikeastaan ole. Vähäinen värivariaatio perustuu muutaman hennon värikalvon lisäksi valon tasojen säätelyyn ja erilaisiin lampputyyppeihin: himmennetty halogeenipolttimo hehkuu lämpimänä, kun taas elokuvissakin käytetty HMI-polttimo antaa kylmää ja kirkasta valoa.

Vaikka laulajat kärsivät hieman patsastelusta, tuosta luonnollisen olotilan epäluonnollisesta jäljittelystä, ei heitä ole piilotettu takaseinämille eläviksi kaiuttimiksi. Päinvastoin – usein laulajat ovat kirkkaassa valossa ja tanssijat hämärässä. Yhteisön tuntuu säilyy muutamia hetkiä lukuun ottamatta, sillä lepovuorossakin olevat esiintyjät ovat näkyvillä, vaikka vain hahmoina hämärässä. Poikkeuksena tästä esityksen vaikuttavin näyttämökuvan vaihto tapahtui ilman mitään muutosta valopöydästä käsin: kun rivistö tanssijoita otti yhden pienen askelen jyrkästi rajatusta valosta täyteen pimeyteen, muuttui kirkas ja täysi joukkokohtaus tyhjän näyttämön sooloksi humahduksessa.

Savun käyttö tuo sekä tunnelmallista usvaisuutta että saa valon näyttämään materialta. Ajoittain geometrinen lavaratkaisu ja pylväsmäiset valot tuovat mieleeni sen temppelin, jonka Alvar Aallon ja Mies van der Rohen avioton veljenpoika olisi saattanut suunnitella Bauhaus-koulukunnan muistoksi.

Olen yrittänyt sönköttää tätä erinäisissä aulatiloissa Turuselle itselleenkin, mutta todettakoon vielä ilman fanittamisen tutinaa alaleuassa: pukusuunnittelija Erika Turunen on nero. Miten vaate voi olla yhtä aikaa niin runsas ja niin yksinkertainen? Mustat, epäsymmetriset puvut ovat osa niin tanssijaa kuin koreografiaakin, ja olen vakuuttunut että ne salaa yön pimeydessä harjoittelevat siinä missä tanssijatkin. Mia Kivinen

Mia Kivinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.


Askeettista kauneutta hämärän loisteessa

Borrowed Light pohjautuu monilta osin 1700-luvulla alkunsa saaneeseen radikaaliin Shakers-uskonlahkoon, joka on tunnettu jumalan ylistämisestä tärinään yltyvällä tanssilla ja englantilaisten kansanlaulujen melodioihin pohjautuvalla musiikilla.

Vanhan musiikin esittämiseen erikoistunut The Boston Camerata esittää hienosti teoksen musiikkina toimivat Shakers-laulut. Kokoonpano ei pelkästään säestä teosta, vaan liikkuu lavalla osana koreografiaa. Saarista on inspiroinut käsiohjelman mukaan Shakers-musiikin lisäksi Doris Humphreyn samaisesta uskonlahkosta kertova koreografia sekä varmasti myös koko lahkon askeettinen ideologia.

Teos on sävymaailmaltaan tumma, mutta harmautta täplittävät vaaleat valonpilkahdukset ja ajoittain keltaiseen ja ruskeaan vivahtavat voimakkaat valon säteet. Lavan takaosaa ja vasenta sivua hallitsee pelkistetty graafinen porraselementti. Tanssijoiden ja laulajien esiintymisasut ovat tummia ja ne muistuttavat tavallaan vanhanaikaisia vaatteita, vaikkakin asut ovat toteutukseltaan ja materiaalivalinnoiltaan hyvin nykyaikaisia. Kautta linjan teoksessa yhdistyvät moderni, tuore toteutus ja perinteinen aihe. Shakersien yksinkertaisuudesta ja niukkuudesta tulee teoksessa minimalismia ja funktionalismia.

Valo siivilöityy teoksen alussa kuin vanhan kirkkorakennuksen pienestä korkealla olevasta ikkunasta. Borrowed Light -teoksen katsomiskokemuksessa on luultavasti jotakin samaa kuin entisaikojen ihmisten kokemuksessa kirkkotaiteesta: hämärässä valossa on vaikea nähdä yksityiskohtia ja asioiden ääriviivat pehmenevät ja sulautuvat taustaan. Valoisammat kohdat tuntuvat suorastaan häikäiseviltä ja valonpilkkeisiin kiinnittää tavanomaista enemmän huomiota vallitsevan pimeyden takia. Mikki Kunttu on valosuunnittelullaan jälleen onnistunut luomaan upean ympäristön teokselle.

Tanssijat ja laulajat lipuvat hämärässä paikoilleen muodostelmissa. Tanssi on toisaalta rujoudessaan ja groteskiudessaan vastavoimana laulujen kauniille harmonialle ja toisaalta se tukee musiikkia rytmisyydessään. Liikkeet ovat välillä painavia ja välillä kevyitä, mutta monin paikoin tanssijat luovat itse rytmin muodostavia ääniä liikkuessaan jalaniskuilla ja taputuksilla. Välillä kaikki esiintyjät tuntuvat muodostavan suuren rytmikoneen, joka toimii kellontarkasti. Jokaisella tanssijalla tuntuu olevan hieman oma tapansa tehdä liikkeet, mikä tuo särmää teokselle.

Koreografian täydellisyyden tavoittelusta kertovat hyvin suunniteltu rakenne, siirtymät, rytmi ja ryhmien sijoittelu. Sen sijaan liikekieli on tälle perfektionismille vastapainona harkitussa haparoinnissa ja monimuotoisuudessaan. Tanssijat harovat ilmaa suurilla kädenliikkeillä, ojentavat kätensä pitkälle kohti kattoa auki levitetyin sormin painaen jalat raskaasti ja laahaten maahan. Mukana on myös tasapainolla leikittelyä, usein tanssijat näyttävät olevan horjahtamisillaan, aivan ääripisteessä, josta kuitenkin palaavat rytmiin oikeassa kohdassa. Tanssijat muodostavat tasapainoisen ryhmän, kaikki tuntuvat sisäistäneen teoksen maailman täysin. Liikkeissä suunta on sisältä ulos ja pienestä suureen ja edestakaisin, kuten koreografiassa itsessäänkin mielestäni.

Naiset ja miehet ovat yhtenäisinä ja toisistaan erillisinä ryhminä melkein loppuun asti. Teos herättää kysymyksiä naisten ja miesten, yksilön ja yhteisön, yksityisen ja yhteisen valtasuhteista. Mikä rooli on yksilöllä kollektiivisessa uskonnolliseen ideologiaan pohjautuvassa yhteisössä ja mikä on yksittäisen tanssijan rooli tässä teoksessa? Tätä jaottelua tuodaan esille soolojen kautta, jotka tuntuivat kuvaavan enemmän yksilön sielunmaailmaa ja sisäistä puolta kuin yhdessä tanssitut kohdat.

Soolot erosivat ryhmäkoreografiasta myös liikekielen tasolla, joka on sooloissa rimpuilevampaa ja ahdistusta kuvaavaa. Naisten ja miesten erottelua puolustaa Shakersien käsitys jumaluuden jakautumisesta kahteen, miehiseen ja naiselliseen osaan. Molemmat ryhmät ovat tasa-arvoisia, myös koreografiassa. Miesten liikkeet ovat ehkä painavampia ja jäykempiä, mutta naisten liikkeet eivät ole mitenkään erityisen feminiinisiä. Maaninen ja monotoninen jatkuvuus liikkeissä siivittää teosta eteenpäin.

Borrowed Light on kuin maallistettu uskonnollinen kokemus, siinä on jäljellä jotakin olennaista pyhyyden kokemisen tunteesta ja erityisestä hartaudesta, hiljaisesta keskittymisestä, mutta ilman välitöntä uskonnollista kontekstia. Teos tarjoaa katsojalle mahdollisuuden yksityiseen retriittin ainutlaatuisella tunnelmallaan.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi


Kertomus yhteisöstä ja yksilöstä yhteisössä

Borrowed Light -teoksen esityspaikkana Alminsali tuntui ensin tosi pieneltä nähtyäni teoksen sekä Ranskan Le Havre:ssa että Kuopio Tanssii ja Soi -festivaaleilla. Kummassakin paikassa teos nähtiin isolla näyttämöllä. Toisaalta Alminsalin pieni tila tiivisti laulajat ja tanssijat yhtenäisemmäksi, yhteisöksi. Samalla pieni tila kutisti liikkeitä, mutta silti liikkeistä ei tullut liian pientä.

Alminsalissa saadaan tehokkaat varjot aikaiseksi, mistä pidän paljon. Carl Knifin soolossa varjon osuus puhui yhdessä tanssijan kanssa. Yksin, mutta ei silti aivan yksin. Varjot myös tehostavat liikettä, tehden siitä suurennoksen, koska se kopioi aitoa liikettä.

Saarinen on terävöittänyt käsien osuutta tansseissa, tai niin sen nyt koin. Pyörivät käsien liikkeet mustaa vasten ovat varsin tehokkaat. Pienellä saadaan suurta. Käsiä käytettiin nyt sekä vaakapyörimisessä, että pieninä asetelmina.

’Pieniä käsiä’ käytettiin varsin monissa tansseissa. Ninu Lindforsin sormien pyörintä toi mieleeni Japanin geishat. Viuhka vain puuttui. Carl Knif, samoin kuin Henrikki Heikkilä ilmehtivät käsillään, ilmeikkäästi. Heikkilän ja Heikki Vienolan upea nahistelu oli hauskaa katseltavaa, johon on upotettu petruhkamaista huumoria “tuulimyllymäisin” käsin.

Ranskassa lavasteita (rappusia) käytettiin ahkerasti. Saarinen on karsinut tätä osuutta paljon. Niukasti käytettynä rapuista tuli elementti, joka kohotti lopun ylös, korkealle. Samoin teki valojen pylväsmäinen jatkumo.

Sini Länsivuori tuo lavalle kauniisti naisellisuuden karisman. Hän sopii erinomaisesti kokoamaan joukon, äidillisesti.

Teoksen näennäinen minimalismi ja täydellinen perfektionismi vievät taivaisiin.
On itse asiassa hyvin hassua, että kaikessa, joka näyttää helpolta ja vähältä, on paljon ja se on vaikeata ja rikasta. Vastakohtaparit ovat löytäneet tässä teoksessa toisensa. Jo Ranskassa rakastuin teoksen uskomattoman kauniin ja puhtaan laulun ja liikekielen karheuden symposiumiin. Miten ihmeessä Tero Saarinen on saanut sisällytettyä elämän ytimen tähän teokseen?

Niin ja lopuksi.. on vapauttavaa katsoa teosta, jota on hiottu ja jonka on annettu elää ja hengittää, jotta siitä tulee se mikä siitä pitää tulla.

Taru Tuhkanen, katsoja

Lue myös saman kirjoittajan aiempi arvio teoksesta Le Havresta, Ranskasta.