Pikkuberliinittären tarinoita, osa 7 – Itse en usko tuskaisen prosessin taiteelliseen ylemmyyteen. Taide itsessään on moraalin yläpuolella, mutta teoksen harjoitukset ovat monen ihmisen elämää ja maailmassa oloa. Ja koska onnellisuus lisää onnellisuutta, olen itse mieluummin onnen ja ilon sanansaattaja kuin tuskan ja surun.

Berliini tanssii aina vain…

Suomeen paluu lähestyy päivä päivältä. Mutta sitä ennen Suomi koettaa kaikin voimin tulla Berliiniin, on oikeastaan koettanut koko täällä oloni ajan. Keskimäärin voin sanoa, ettei ole ollut viikkoa ilman suomalaisen ystävän vierailua (puhumattakaan ruotsalaisista..). Mutta eipä ihme sillä kirjailijoiden toimesta kaupunkia kuvaillaan mm näin: ”Kaikki, joilla viiraa päässä, tulevat sitä vastoin Berliiniin. Höynähtäneet tyypit kaikkialta Saksasta tulevat tänne elääkseen viimein niin kuin mieli tekee, ilman että joku osoittaa heitä sormella. Niinpä he löytävät Berliinissä nopeasti samanmielisiä, kantakapakan, rekisteröidyn yhdistyksen ja sen lisäksi vielä erityisen kajahtaneiden lehden. Tällöin he vain vajoavat alaspäin, koska kukaan ei enää hätkähdä heitä” (W. Kaminer, Berliinin matkaopas, 2008, s. 47).

Että tervetuloa tänne vain kaikki kajahtaneet suomalaisystäväni! Sillä niinhän se menee, että ulkomailla oppii arvostamaan myös omiaan, vaikka muuten olisikin aivan huumassa ympäristöstään ja sen kansainvälisestä populaatiosta. Erityisen konkreettisesti tämä ilmeni rakkaiden ystävieni ja kollegoideni Pauliina Silvennoisen ja Kati Korosuon järjestäessä minulle pari päivää sitten special Berlin -kierroksen, eli pienen tutustumismatkan kaupungin ihmeisiin silmät sidottuina. Tämän kinesteettisen tunnustelu-, haistelu-, kuuntelu- ja maistelumatkan jälkeen olin niin huumassa yllätyksestä, että Tanztagen esitykset kalpenivat väkisinkin sen rinnalla. Tästä huolimatta haluan kertoa vielä parista vaikuttavasta esityksestä.

Precarious Intimacy – Unison with an idiot

Koreografia: Juli Reinartz
Tanssi: Maria Francesca Scaroni, Uri Turkenich, Julia Kathriner, Ehud Darash
Musiikki: Steffen Martin, Kevin Humphrey
Valot: Benjamin Schälike
Puvut: Britta Jansen
Harjoitusaika: 80 päivää
Budjetti: 1100€
Inspiraatio: Busby Berkeley, Missy Elliot

Neljä esiintyjää tulee lavalle omituisesti modifioiduissa työläisasuissa, kaiuttimista kuuluu abbamaisen pirteä poppisbiisi, esiintyjät muka laulavat mukana. Keveän alun jälkeen tunnelma vaihtuu kuin leikaten ja tanssijat alkavat toistaa muutaman asennon liikepätkää rivissä kukin omalla ajoituksellaan. Vähitellen liike leviää tilaan ja muuttuu teoksen aikana koko ajan voimakkaammaksi ja aggressiivisemmaksi. Tanssijat ovat kontaktissa toisiinsa katseiden ja tilallisten siirtojen kautta, mutta liikemateriaali vaihtuu vähitellen jokaisen omaksi.

Esityksen jälkeen:

Olen levoton ja minulla on vaikea olla, kehoni vääntelehtii, tuntuu kuin se haluaisi sylkäistä jotain ulos. Jotain p a k o t e t t u a, neuvottomuutta, esteitä, rajoituksia. Ihmiset lavalla olivat kuin vankilassa (itsensä tai ympäristönsä?), vaikka liikkuivatkin välillä kuin hullut. Kohtaamista ei juuri tapahtunut, keveyttä ei ollut. Oman kehoni fyysinen reaktio todistaa, että teos on vaikuttanut. Ja tämä tyydyttää minua.

Kuitenkaan en ole varma haluanko mennä esitykseen tunteakseni pahaa oloa. ”Art is an immoral situation” (kuten Julyen Hamilton sanoi parin viikon takaisella kurssillamme) ja olen ehdottomasti samaa mieltä: taiteilijan ei tarvitse olla kiltti sen enempää itseään, toisia esiintyjiä, yhteiskuntaa kuin yleisöäkään kohtaan. Mutta jos teoksesta tulee ahdistava, koska sen valmistusprosessi on ollut vaikea ja ristiriitainen (sisäpiirin tietoa eräältä esiintyjältä), ovat munat ja kanat ehkä menneet sekaisin.

Itse en usko tuskaisen prosessin taiteelliseen ylemmyyteen. Taide itsessään on moraalin yläpuolella, mutta teoksen harjoitukset ovat monen ihmisen elämää ja maailmassa oloa. Ja koska onnellisuus lisää onnellisuutta (nyt jopa amerikkalaisen tutkimuksen mukaan: http://www.webmd.com/balance/news/20081204/happiness-is-contagious, idässähän tämä on aina tiedetty), olen itse mieluummin onnen ja ilon sanansaattaja kuin tuskan ja surun.

X:rayD

Koreografia ja tanssi: Anja Sielaff
Koreografinen yhteistyö: Kirsten Burger
Musiikki: Alessio Castellaci ja nimetön venäläinen
Valot:Andreas Harder
Puku: Philine Rinnert
Inspiraatio: ohh ja!

”Keltainen nainen = keltainen paita, keltaiset housut, keltaiset silmät, keltainen poppisbiisi sekä puhe auringosta ja valosta.
Keltaisuudesta nousee onni ja autuus, itkuun ja huutoon asti.

Nainen laulaa, tanssii, innostuu, hurmaantuu, rauhoittuu – ja alkaa alusta: laulu, tanssi, innostus hurmaannus… Orgasmi, melkein.

Välillä puhutaan ja huudetaan äidistä (pöydän päällä hyppien ja pomppien): Ihre Mutter hat Schuld, sitten palataan taas rallatteluun.

Lopussa teknobileiden ja huumeiden maailma. Hulluus ja hurma.”

Anja Sielaff heittäytyy sooloonsa sekä esiintyjänä että ihmisenä: raivokkaan eläimellisenä mutta myös herkkänä ja paljaana. Ekshibitionistinen esiintyminen käy rajatiloilla: meneekö tämä jo yli? Onko esitys mitään enemmän kuin esiintyjänsä esiintyminen? Onneksi vastaus on kyllä: esitys leiskuu ja leviää, valuu ja vaikuttaa myös itsensä ulkopuolella. Kun yksi ihminen aikansa riuhtoo ja riehuu lavalla, alkaa hänen kauttaan avautua jotain tämän maailman kaoottisesta kauneudesta. Ristiriidat rikkovat riemuissaan rajoja. Esityksen jälkeen olen hengästynyt mutta energinen: ohh ja! Minä myös haluan hyppiä ja pomppia, riemuita ja huutaa! On riemastuttavaa kokea tällä tavoin heräävänsä henkiin tanssiesityksessä.

Al oeste del Pecos

Koreografia: Arantxa Martinez
Tanssi: Arantxa Martinez, Yara Philipa Burkhalter
Musiikki: Bob Marley, Dwomo
Valot: Maria Barrios
Ääni: Eduard Mont de Palol
Harjoitusaika: 3kk
Budjetti: 1500€ ja 5vk residenssissä
Inspiraatio: Velma (Schweiz), Jeff Wall ja Christophe Fiat

Ikävä kyllä mikään energisoituminen ei jaksa kantaa yli seuraavan esityksen masentavan harjoituksen-omaisuuden: kivoja liike- ja ääniharjoituksia tuotuina lavalle ilman minkäänlaista kehittelyä: tuntuu jo yleisön halveeraamiselta!!! Paras kohta esityksessä on se, kun toinen esiintyjistä alkaa puhua kädelleen (silloin kun esitys on jo kertaalleen ”loppunut” esiintyjien lähtiessä tilasta mutta kaikkien katsojien kauhuksi tultua takaisin): ”Hand, my patience is running out” (minä hiljaa itselleni: and so is mine! Could you not at least know when to stop?) ”I know you travelled a very long way to come here. What do you want?” (minä: well, at least something would be nice).

Ongelma on siinä, että monet esiintyjien aihioista ja välineistä: improvisatorinen liikkeen ja sanojen työstäminen, erilaiset sattumanvaraiset esineet lavalla, duettojen ja soolojen vaihtelut ovat sinällään elementtejä, jotka kiinnostavat minua. Niinpä olen ällistynyt, että niistä voi saada aikaiseksi tuollaista Sch..issea. Loppuesityksen ajan kirjoitan edellisessä esityksessä heränneitä ajatuksia paperille. Tällainen välinpitämättömyys on minulle äärimmäisen harvinaista, mutta uhrattuani teokselle 30 minuuttia elämästäni (todella pyrkien antamaan sille mahdollisuuden), en suostu antamaan enempää. Piste.

District

Koreografia ja tanssi: Lena Meierkord, Hyoung-Min Kim
Musiikki: Alessio Castellaci
Valot: Benjamin Schälike
Puvut ja lavastus: Lena Meierkord, Hyoung-Min Kim
Harjoitusaika: 2kk
Budjetti: 500€
Inspiraatio: Gong, ok-jin

Onneksi illan viimeinen esitys on jälleen huikea muistutus maailman moninaisuudesta: kaksi upean kaunista aasialaista naista möyrii mullassa ja kantaa ylpeinä perunoita lavalle rakennetulle riisipellolla. Liikkeet, äänet ja asiat virtaavat. Esitys on esteettinen elämys, mutta se ei poista siitä sen syvempää kauneutta. Nainen ja naiseuden moninaisuus, naisen oleminen maailmassa, riisipellolla tai toimiston sihteerinä korkokengissä: sama logiikka kummassakin(?). Lopussa toinen riisuu jakun ja paidan ja alkaa hakata itseään selkään isoilla lihakimpaleilla. Antaudun.

Esityksen jälkeen jään lattialle makaamaan (paikkani ison teatterin etueturivissä patjalla..) ja halaamaan vahvaa ja läheistä kollegaa vieressäni. Myös minulla ja Pauliina Silvennoisella ovat nyt alkaneet yhteisen dueton harjoitukset täällä Berliinissä. Tunnen naisellisen voiman leviävän ympärilläni ja olen onnellinen siitä, että tämä työskentely jatkuu myös Suomessa. Muuten minun on nyt aika alkaa tehdä irrottautumistyötä tästä kaupungista ja sen kaikista ihmeistä vähäksi aikaa..

Epilogi:

Viimeisenä muistonaan Berliini halusi jättää minulle karmivan influenssan. Ikään kuin sanoakseen, että älä nyt sentään minua liikaa rakasta! En suostu noudattamaan neuvoa. Nyt muutaman päivän Suomessa olon jälkeen minulla on jo kova ikävä takaisin ja on aika alkaa suunnitella seuraavaa residenssiä ensi kesäksi. Siihen saakka koetan kuitenkin löytää uusia rakkauden ja mielenkiinnon kohteita iki-ihanasta Helsingistä. Liikekieleen kirjoittelua jatkanen tästä eteenpäin kollegani Pauliina Silvennoisen ja yhteisen työpäiväkirjan/dialogin merkeissä.

Linda Priha on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on mm. työskennellyt esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Tällä hetkellä Priha oleskelee Berliinissä noin kahden kuukauden ajan. Noin kerran viikossa hän raportoi sieltä tunnelmiaan tanssi ja underground-kulttuurin keskeltä tutkaillen samalla omaa taiteilijuuttaan. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).