Tiina Suhonen – Baletin maailmassa nuoruus ja voima syrjäyttävät usein kokemuksen, ja tanssikirjassa kirjoittajan suurin haaste on loppujen lopuksi itse kirjoittamisessa, ei tanssissa. Lisää kirjastojen aarteita romantiikan aikakaudelta 1900-luvulle.
Lue myös osa 1.
Tanssijan arki ja juhla
Baletin maailmassa nuoruus ja voima usein julmasti syrjäyttävät kokemuksen; tästä kertoo Joseph Berchoux’n pieni runomuotoinen teos La Danse, ou les dieux de l’opéra vuodelta 1806. Siinä kuvataan kuinka parikymppinen tanssija Louis Duport nujertaa taidoillaan edeltävän vuosisadan supertähden Auguste Vestrisin. Berchoux’n runoelmassa on kiinnostava selitysosa, jossa mainitaan monia tanssijoita ja lainataan tanssia ja teatteria käsittelevää kirjallisuutta, muun muassa englannista käännettyä teatteritarpeiston myyntilistaa. Runoilija ja esseisti Berchoux tunnetaan tanssikirjaansa paremmin siitä, että hän toi ranskankieleen sanan gastronomia runoelmassaan La Gastronomie (1801).
Nimiösivun kuva Joseph Berchouxn kirjasta La Danse, ou les dieux de l’opéra, 1806.
Romantiikan jälkimainingeissa 1830–40-luvuilla baletti kukoisti Pariisissa. Se oli porvariston huvia ja joutui kamppailemaan yleisön suosiosta muiden esittävien taiteiden rinnalla. Tältä ajalta on meille säilynyt tanssiteoksiakin, kuten Giselle, jonka libreton laati runoilija Théophile Gautier. Kansalliskirjaston kokoelmissa on Gautier’n eloisia ja teräviä sanomalehtikirjoituksia teatterista, vaudevillesta ja baletista kuusiosaisena laitoksena Histoire de l’art dramatique en France depuis vingt-cinq ans (1858). Kirjoitukset osuvat vuosiin 1837–1852, ja niissä käsitellään aikansa kuuluisimpia ballerinoja Marie Taglionia, Fanny Elssleriä ja Fanny Cerritoa, sekä baletteja, kuten La Sylphide, Giselle, Dieu et la Bayadère ja Paquita.
Gautier kirjoitti innostuneena myös Pariisissa vierailleista espanjalaisista ja intialaisista tanssijattarista. Aikakauden tähtikulttia ilmentäviä kuriositeetteja on Moskovassa 1851 painettu vihkonen Fanny Elsslerin viimeisestä Esmeralda-baletin näytöksestä ja jäähyväisjuhlallisuuksista. Kreivitär de Rostoptschinin kirjoituksessa kuvataan yksityiskohtaisesti Fannyn saamia jalokivikoruja, mutta myös sähköistä tunnelmaa teatterissa, kun yleisö taputti tahdissa Fannyn tanssiessa tamburiineineen.
Pohjoismaiden tunnetuin ja tuotteliain koreografi 1800-luvulla on tanskalainen August Bournonville, jonka ranskalainen isä Antoine tuli 1700-luvun lopulla Ruotsiin Kustaa III:n kutsusta. (Antoine Bournonvillen Dagbøger fra 1792 on luettavissa Julius Clausenin 1924 toimittamana laitoksena.) August-poika sai erinomaisen tanssikasvatuksen Tanskassa ja Ranskassa, debytoi tanssijana 15 vuoden iässä ja johti Tanskan Kuninkaallista balettia lähes yhtäjaksoisesti miltei puolen vuosisadan ajan (1829–77)!
Lyhyen Wienin kiinnityksen lisäksi Bournonville viipyi Ruotsin Kuninkaallisessa baletissa kolme vuotta (1861–64). Tukholmassa Bournonville on varmaankin tavannut Zachris Topeliuksen, jolle hän lahjoitti kesäkuussa 1863 omistuskirjoituksella varustetun pienen mutta merkittävän tanssiteoreettisen kirjasensa Études chorégraphiques (1861). Topeliukselle tuskin oli iloa baletin liikesarjojen luetteloista, mutta kirjasen esipuheessa ja loppusanoissa Bournonville valaisee balettiliikkeen esteettisiä tavoitteita ja opetusmetodia. Tekstistä välittyy kokemus ja ammattitaito. Bournonville korostaa harjoitteiden soveltamista oppilaan yksilöllisten taipumusten mukaisesti. Hän toteaa myös, että on vaikeampaa olla erinomainen tanssija kuin viehättävä tanssijatar, muun muassa siksi että tanssijattaren hame peittää armeliaasti virheet.
Bournonville ottaa kantaa miesten tanssin puolesta; hänen aikanaan miestanssijoista oli Keski-Euroopassa pulaa ja naiset tanssivat miehiksi pukeutuneina miesten tehtäviä. Kokoelmissa on myös Bournonvillen elämäkerran Mit theaterliv kolmas osa (1877) ja teatterilaitosta käsittelevä Vort theatervæsen (1851). Bournonvillella oli voimakas sosiaalinen omatunto; hän kirjoitti tanssijoiden aseman kohentamisesta ja sai aikaan parannuksia tanssijoiden työsopimuksissa ja eläkejärjestelyissä. Bournonvillen tytär Charlotte muistelee isäänsä 1905 ilmestyneessä teoksessa.
Uuden puolesta ja sitä vastaan
Tanssitaide uudistui vahvasti 1900-luvulla; baletin rinnalle kasvoi moderni tanssi, alusta pitäen monimuotoisena ja usein katsojaa hämmentävänä. Henkilökohtainen sanoma ja persoonallinen ilmaisu korostuivat, samoin tanssin merkitys taiteena, ei enää viihteenä. Myös perinteinen baletti alkoi kääntyä moderniin suuntaan, varsinkin Sergei Djagilevin maineikkaassa Ballets Russes -ryhmässä.
Uutta tanssia veivät eteenpäin vahvat naiset, amerikkalaiset Isadora Duncan ja Loïe Fuller. Fullerin tanssi nähtiin Jugendin ja symbolismin valossa. Kokoelmista löytyy hänen omaelämäkertansa Quinze ans de ma vie vuodelta 1908. Paljasjalkatanssin papittarena tunnettu Isadora Duncan kuoli traagisesti, mutta nopeasti Nizzassa 1927, kun hänen pitkä kaulahuivinsa takertui auton pyörän vanteeseen. Saman vuoden joulukuussa julkaistiin Pariisissa Duncanin omia kirjoituksia sisältävä muistojulkaisu Écrits sur la danse. Kirjan hieno piirroskuvitus on Antoine Bourdellen, José Clarán ja Grandjouanin käsialaa. Duncanin ”paljastava” muistelmateos, My Life, ilmestyi sekin postuumisti 1928.
Yliopiston kirjaston slaavilaista osastoa ei pidä unohtaa tanssikirjoja tarkasteltaessa, vaikka allekirjoittaneen kielitaito ei riitäkään kuin julkaisujen ylimalkaiseen selailuun. Tiedän kuitenkin monen ulkomaisen tanssintutkijan suuntaavan Slavican aarteiden äärelle. Viimeiseksi esimerkikseni haluan nostaa venäläisen tanssikirjoittajan Andrej Levinsonin vuonna 1918 Petrogradissa julkaistun kirjan Staryj i novyj balet, jonka esseissä käsitellään muun muassa vanhan ja uuden baletin eroja, Fokinin ja Nižinskin ensimmäisiä koreografioita ja Isadora Duncania.
Levinsonin kirjallinen ura alkoi Pietarissa 1908 pienellä Aksel Gallénia käsittelevällä niteellä. Levinson jätti Venäjän 1919 ja asettui 1920-luvun alussa asumaan Pariisiin jatkaen tanssista, taiteesta ja kirjallisuudesta kirjoittamista. Hänestä tuli Ranskan ensimmäinen huomionarvoinen tanssikriitikko. Levinson oli tanssimaultaan konservatiivi, joka kritisoi purevasti modernien suuntausten edustajia. Hänen tyylinsä on kuitenkin niin taiturillista, ettei siitä voi olla nauttimatta yksikään osuvan sanonnan ystävä. Tanssikirjoittajana Levinson on parhaita esimerkkejä, hänen tekstejään voi lukea myös saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. Tanssikirjassahan kirjoittajan suurin haaste on loppujen lopuksi itse kirjoittamisessa, ei tanssissa, kuten amerikkalainen kriitikkoystäväni tapaa korostaa.
Tanssin tutkija Tiina Suhonen opettaa tanssin historiaa mm. Teatterikorkeakoulussa ja Suomen Kansallisoopperan Balettioppilaitoksessa.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin yliopiston kirjaston tiedotuslehdessä Kansalliskirjasto 5-6 2004.
