Timo Siliämaa: Arvokasta asiaa ajastamme
Routa-ryhmän kahden koreografin ilta tarjosi visuaalisesti vahvan, tunnelmiltaan välillä ahdistavankin katsomiskokemuksen, joka antoi runsaasti ajattelemisen aihetta. Oli mukava huomata, etten ole yksin ajatuksieni kanssa, vaan että kipeät asiat koskettavat muitakin ihmisiä samalla tavalla. Lue
Karoliina Yli-Honko: Paljon sanottavaa Kajaanista
Routa-ryhmä toi tuoreen tuulahduksen pohjoista huumoria ja luonnetta viihdyttävissä, mutta hieman hiomattomissa esityksissään. Lue
Kirsi Saastamoinen, Kainuulainen päiväkirja (kuva: Laura Kauppinen)
Asiatonta olemista – olemisen asiaa: Kahden koreografin ilta
Routa-ryhmä
Kainuulainen päiväkirja
Koreografia Sonja Ryhänen
Tanssi Kirsi Saastamoinen
Stockmann
Koreografia Kirsi Saastamoinen
Tanssi Heidi Naakka ja Mikko Orpana
Ensi-ilta 2.4.2005 Generaattori, Kajaani
Vierailuesitykset KokoTeatterissa, Helsingissä 24.-25.2005
Arvokasta asiaa ajastamme
Olen tutustunut tanssiteatterin maailmaan toden teolla vasta viimeisen vuoden aikana. Varsinkin Routa-ryhmän ”Pirut ja enkelit” teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toki olen nähnyt joitakin yksittäisiä tanssiesityksiä eri yhteyksissä vuosien varrella, mutta aikaisemmin olen perustanut arvioni liian usein musiikillisiin näkökohtiin ja nauttinut tanssijoiden liikkeistä, mikäli musiikki on sattunut miellyttämään minua. Nyt kuitenkin Kajaanin Generaattorilla näkemäni tanssiesitykset miellyttivät minua visuaalisesti ja antoivat myös ajattelemisen aihetta.
Kainuulainen päiväkirja alkoi tosin tylsästi, kun kukkapenkkiä laittava Kirsi Saastamoinen kertoi Mato Valtosen olevan tulossa Kajaaniin muuttamaan Raatihuoneentorin intialaiseksi toriksi. Onneksi ilmoitusta seurasi mielenkiintoinen ja aistikas intialainen tanssi, josta nautin myös edellisenä iltana näkemäni intialaisen Lagaan-elokuvan vuoksi – miellyttävä yhteensattuma! Päiväkirjan sivuja toimittavat sermit koin hauskaksi ideaksi varsinkin, kun niiden läpinäkyvyyden vuoksi värimaailmaan saatiin erilaisia sävyjä.
Huopatossut ja punaiset lapaset veivät minut lapsuuteni talvimaisemiin. Tutulta tuntui sekin, kun lapaset ja kengät kastuivat aina leikkien tuoksinassa, mutta pakko oli jatkaa senkin uhalla, että sairastuisi. Tanssi näiden märkien vaatekappaleiden kanssa näytti paikoitellen aika rajulta ja tempoilevalta.
Filmimateriaalin käyttö tanssiesityksessä tuntui aluksi kuluneelta, koska olen nähnyt Kajaanissa sitä käytettävän niin monissa esityksissä, mutta materiaalin kotikutoisuus sai minut nopeasti puolelleen. Itse kuvien rauhallisuus ja intiimiys sekä paikoitellen hauskuus toivat esitykseen hyvän tunnelman, vaikka nainen punaisessa asussa syksyisessä metsässä palautti mieleeni kohtauksia The Village -kauhuelokuvasta.
Kirsi Saastamoisen tanssiminen oli minun silmiini läsnäolevaa ja rohkeasti yleisöön kontaktia ottavaa. En voinut kuin ihailla sitä, miten tanssi sujui ja samalla ihmetellä miten hyvin pienetkin vivahteet tulivat esiin. Taitavaa! Toivon, että tulevaisuudessa, kun näen useampia esityksiä, ymmärtäisin enemmän näiden pienten yksityiskohtien päälle. Minulle jäi esityksestä hyvä mieli.
Stockmann oli täysin erilainen kokemus, jopa ahdistavakin, vaikka sitä piristivät pienet humoristiset yksityiskohdat. Heidi Naakan ja Mikko Orpanan esitys oli täynnä tunnetta. Vastakkainasettelun selkeys – pieni vastaan suuri tai mahtava – tuli viiltävän selkeästi esiin ja tätä korostivat tanssijoiden käyttämät T-paidat. Ne olivat selkeitä symboleja ja kun niihin tottui, ne eivät enää tuntuneet niin alleviivaavilta, vaan itse asiassa tarpeellisilta. T-paitojen vaihto rytmitti esitystä hyvin ja antoi aikaa sulatella asioita.
Sekin oli mielestäni hyvä idea, että tanssijoiden roolit suhteessa valtaan vaihtuivat; molemmat saivat olla vahvoja ja heikkoja ja tällä tavoin tuoda asetelmiin sopivaa sukupuolten välistä tasa-arvoa ja lisätä sanoman yleistettävyyttä. Oli myös hämmästyttävää, miten tanssijat niin nopeasti vaihtoivat valtarooleja asian uskottavuuden siitä lainkaan kärsimättä.
Orpanan esittämä ”hoiva-tanssi” oli aluksi sangen hauskaa seurattavaa, mutta sitten alkoi ahdistaa se tosiseikka, että monet ihmiset tänä päivänä miltei hukkuvat liian suurten työtaakkojensa alle, vaikka kyse olisi niinkin tärkeästä asiasta kuin lähimmäisistä huolehtiminen.
Itse määräaikaisena tuntiopettajana ala-asteella työskentelevänä luokanopettajana koin ”lomautusuhka-tanssin” hyvin voimakkaasti, sillä Kajaani työnantajana kohtelee meitä määräaikaisia työntekijöitä hyvin tylysti säästövimmassaan. Tämä osio kertoi ankaralla tavalla monien ihmisten epätoivosta ja epävarmuudesta. Vastakkainasettelun selkeys oli minun silmiini täyttä totta ja ikävällä tavalla tuttuakin: ”Kun et mahdu budjettiraamin sisään, olet meille tarpeeton, turha menoerä.” Näistä ajankohtaisista ja ahdistavista aineksista huolimatta myös Stockmann oli hieno kokemus taitavien tanssijoidensa ansiosta.
Molemmat esitykset antoivat paljon ajattelemisen aihetta ajastamme. Vaikka teokset eivät tarjonneet varsinaisesti mitään ratkaisumalleja, oli mukava huomata, etten ole yksin ajatuksieni kanssa, vaan monet kipeät asiat koskettavat muitakin ihmisiä samalla tavalla.
Timo Siliämaa
Kirjoittaja on Kajaanissa työskentelevä luokanopettaja ja lastentarhanopettaja.
Paljon sanottavaa Kajaanista
Helsingin KokoTeatterissa nähdyt koreografiat Kainuulainen päiväkirja ja Stockmann käsittelevät molemmat yhteiskunnallisia teemoja, ensin mainittu pohjoisessa elävän yksilön kannalta ja jälkimmäinen yleisemmin koko Suomen yhteiskuntarakenteissa tapahtuneita muutoksia.
Sonja Ryhäsen koreografia Kainuulainen päiväkirja on sympaattinen kertomus, joka kulkee vuodenaikojen mukaan eteenpäin. Korpisuomalaisuus yhdistyy intialaisiin vaikutteisiin teoksen mielikuvamaailmassa. Kirsi Saastamoinen hallitsee lavatilaa hyvin yksin ja esiintyy ammattitaidolla. Puheosuudet sujuvat luontevasti ja selkeästi. Teoksessa on käytetty sekä nauhoitettua että reaalisesti puhuttua puhetta. Nauhapätkät vaikuttavat päiväkirjaotteilta, muistoilta. Saastamoinen kertoo puutarhanhoidon merkityksestä ja Kajaanin torin muutossuunnitelmista.
Kainuulainen päiväkirja jaksottuu selkeästi tanssillisiin ja kuvaelmallisiin jaksoihin. Liikkeet ovat irtonaisia ja keveitä ja ne tehdään rentoon tahtiin. Liikekielessä ja liikkeiden yhdistelyssä ei ole mitään yllättävää tai kovin poikkeuksellista, joten se jää hieman tasapaksuksi. Tanssia on kuitenkin miellyttävä katsoa. Teokselle ominainen ilmapiiri luodaan ensisijaisesti lavasteilla ja valoilla sekä ryppyiselle lakanalle heijastetuilla kaitafilmipätkillä, jotka tuovat Kajaanin maisemat teokseen. Kokonaisuutena teos on ilahduttava ja ihmisläheinen.
Stockmann puolestaan on syntynyt koreografin, Kirsi Saastamoisen tarpeesta reagoida nykyiseen kiireiseen ja kliiniseen elämänmenoon. Käsiohjelmassa pohdittuja vaikeita ja jopa ahdistavia kysymyksiä on lähestytty itse teoksessa huumorin kautta, mikä on mielestäni hedelmällinen lähtökohta. Hieman ongelmallista teoksessa on se, että huumori ei välttämättä avaudu täysin. Paitojen vaihdon ja roolileikkien keskellä Heidi Naakan ja Mikko Orpanan duetot jäävät irrallisiksi ja toistavat itseään.
Liikekieli ei ollut tarpeeksi karrikoitua, sillä vasta loppupuolella käännyin sille kannalle, että Orpanan jäykillä liikkeillä oli haettu huumoria eikä se johtunutkaan liian kireistä ja joustamattomista housuista. Liike oli teoksessa kuitenkin yleisesti ottaen dynaamisempaa ja soljuvampaa kuin Ryhäsen Kainuulaisessa päiväkirjassa. Teoksen toinen ongelma on ehkä myös se, että se muuttui loppupuolella lähes täysin puhekomediaksi. Orpana on todella kyvykäs koomikkona, mutta itse olisin kaivannut hieman enemmän tunnetilojen vaihteluita tanssiin.
Elokuvallinen musiikki Stockmannissa luo ristiriitaisuuksia koreografiaan, kun musiikin suuret tunnetilat eivät saakaan vastinetta koreografiassa. Tämän pitäisi varmasti korostaa teoksen parodiamaisuutta. Päällimmäisenä mieleen Stockmannista jäi tunne siitä, että tavallaan teoksessa oli haettu helppoja lähestymistapoja.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
