Petra Toropainen: Kirjoittaja kävi katsomassa Arja Raatikaisen Lataamo-esityksen Stoassa ja kirjoitti Tarinan Lataamosta.
Tiia Lappalainen: Arja Raatikaisen uutuusteos antaa katsojalle hullun hyvän mielen.

Lataamo

Koreografia: Arja Raatikainen
Tanssi: Emmi Ahokas, Jonna Eiskonen, Leena Harjunpää, Arja Raatikainen, Satu Rekola, Terhi Vaimala
Pukusuunnittelu: Päivi Uusitalo
Valosuunnittelu: Pekka Pitkänen
Äänisuunnittelu: Aake Otsala
Lavastus: Arja Raatikainen

Tuotanto: Raatikainen/Nomadi, Zodiak, Stoa

Stoa, Helsinki 10.3.2009

Tarina Lataamosta

Pitkä, harmaa, pimeä talvi koettelee monia. Tämän tietää myös Arja Raatikainen, joka istuu olohuoneessaan kirkasvalolampun edessä. Laitteen akkuja lataava vaikutus saa Arjan miettimään, miten yhdellä lampulla voisi valaista useamman ihmisen elämää. Kyläilykutsu kolleegoille!  Send, send, send, send, send. Jokainen kutsun saanut vastaa kyllä Arjan olohuoneelle.

Odotellessa Arja kääntää eteisen ovimaton ja laittaa Lontoonrakeet, Fazerin parhaat, Mariannet, Omarit, Hyvää makumaasta, Missä äx:ät, Ässä mix:it, suklaat ja vaahtokarkit yhteen suureen kulhoon. Sitten ovikello soi ja vieraat Emmi, Jonna, Leena, Satu ja Terhi astuvat sisään. Kuulumisten vaihdon jälkeen Arja kertoo kirkasvalolampun valokeilassa, että illan ohjelmana on  keksiä mitä oudoimpia, estottomampia  makuyhdistelmiä tarjolla olevista karkeista. Nämä naiset on helppo innostaaa. Tunnelma alkaa nousta sokerihumalaisen riehakkaksi.  Tanssijavieraat eivät voi mitään tanssijanluonnolleen, vaan alkavat tanssia .Huonekalut siiryvät huoneen reunoille tai tanssivat mukana.

Tanssijoista tanssiminen on ihanaa. Tanssille taustaa luo televisio, joka virtaavat niin Tanssii tähtien kanssa ja quickstep, Jonnan mielenkiinnon pitkään ja hartaasti vangitseva, machotoimintaelokuva, Inno-sisustusohjelma, jossa Marko sisustaa minimalistisesti loftasunnon (haasteena huonekorkeus, joka on sattumalta lähes sama kuin Stoan näyttämön), Pokeri-turnaus sekä Teho-osasto. Jokaisella tuntuu olevan oma mielipiteensä taustaohjelmasta: kanavaa vaihdellaan tanssin lomassa usein ja summittaisesti. Siitä syntyy hauska rytmi, jonka ainakin Arja huomaa.

Koska kello alkaa olla jo paljon, kerrostalossa asuva ja naapuriensa kanssa hyvissä väleissä oleva Arja pyytää, että lattiaa kovasti tamppaavasta jalkojen tanssittamisesta siirryttäisiin horisontaaliin lattialiikkeeseen. Jossain vaiheessa kaikki, huonekaluja myöten, nukahtavat lattialla rullailuun. Joku näkee painajaista joukkomurhasta. Kello kuusi Terhi herää joogaamaan Sri K. Pattabhi Joisin mukaan. Terhin joogatessa Arja avaaa silmänsä ja vaikuttuu näkemästään pikkutarkasta työskentelystä niin, että painaa tämän näyn sydämeensä odottamaan jatkokäsittelyä. Sittten Arja lukee aamulehden, tapansa mukaan osittain ääneen. Toiset heräilevät suusta sataviin saunnaisiin uutislauseisiin. Kirkasvalolamppu sytytetään. Sitten kaikki haluavat taas tanssia. Liike virtaa ja nyrjähtelee.

Tätä jatkuu päiviä ja öitä niin, että uni ja todellisuus sekottuvat, epäloogisuus ja loogisuus kuroutuvat kohti toisiaan. Vierailijoista tulee olonsa kotoisaksi tehneitä. Välillä eteisen maton ylitse olohuoneeseen astuvat myös levyhyllyyn uppoava Aake, kirkasvalolampusta ammattimaisen kiinnostunut Pekka sekä Päivi, joka näkee jostain syystä jaloissa pyörivät karkkipaperit vaatteina. Pääsääntöisesti kaikilla on kivaa.On kuitenkin hetkiä, jotka saavat Arjan toivomaan, että huonekalut saisivat olla omilla paikoillaan ja hetkiä, jolloin tanssijat hiljentyvät aamun riviuutisten väkivaltaisen ja summittaiselta tuntuvan maailman ääreen.

Eräänä ennalta sovittuna hetkenä pihaan peruuttaa auto, johon mahtuu koko olohuone ihmisineen ja huonekaluineen. Muutto suureen valkoiseen tilaan sujuu hyvin: huonekalut ja ihmiset löytävät paikkansa. Tosin lähietäisyydeltä tapahtuva suora kirkasvalolamppun katsominen aiheuttaa Arjalle ajoittaista päänsärkyä.

Petra Toropainen on kehotyöläinen, esittävässä taiteessa liikkuja ja paperilla tanssija.

Kutkuttavan taidokasta hulluutta

Lataamo täyttää nimensä luomat odotukset monella tasolla. Katsoja voi jo odottaa esityksen käsittelevän jollakin tavalla maailman ja ihmisen hulluutta, mutta samalla hän pääseekin itse osaksi lataamoa. En muista, milloin olisin ollut tanssiesityksen jälkeen niin energinen tai nähnyt niin paljon energiaa puhkuvia katsojia kuin Lataamon jälkeen.

Hulluutta voi käsitellä monella tavalla. Olen nähnyt ahdistusta pursuavia, hulluuden täyttämiä esityksiä, joiden aikana olen itsekin luullut tulevani hulluksi. Esityksen jälkeen olen tuntenut syvää ahdistusta ja tyhjyyttä. On tehnyt mieli vetää ranteet auki ja itsensä hirteen vielä varmuuden vuoksi.

Arja Raatikainen käsittelee aihetta virkistävällä tavalla, pieni vinksahtanut pilke silmäkulmassa, kuitenkaan lyömättä läskiksi liian heppoisilla ja itsestään selvillä keinoilla. Hän onnistuu siinä pienten liikkeiden luomilla säröillä. Jo yksi poikkeava liike keskellä massan jatkumoa voi luoda epänormaalin hetken.

Koreografi itse on sanonut lähteneensä tavoittelemaan teoksessa vastauksia siihen, millaisia voimavirtoja muodostuu tyhjään tilaan, millaisia jännitteitä kehot siihen tuottavat ja millaisten mielikuvien laukaisijana liike saatetaan esiin. Millä latauksella se ohjautuu ulos tilaan?

Valtavalla, on oma vastaukseni. Niin valtavalla, että se tuntuu ja koskettaa katsomossa niin, että välillä jalka vippaa mukana ja (naurun) kyyneleet valuvat silmistä. Tanssijoiden kaunis, äärimmilleen viety ja taidokas, kaikkia suuntia ja tiloja koskettava liike ja välillä vallan vekkulit, elokuvamaiset musiikkivalinnat tekevät teoksesta kokonaisvaltaisen nautinnon.

Huomion varastavat Satu Rekola ja Jonna Eiskonen, jotka osoittavat loistavien tanssijan taitojensa lisäksi olevansa myös varsin hyviä näyttelijöitä. Eikä hullumpi ole itse koreografi Raatikaisenkaan show.

Bonuspisteet on annettava teoksen lopulle. Kun tila tyhjenee, musiikki jatkuu ja olo rauhoittuu, on katsojien vuoro latautua. Katsomosta ulos astuessa olo tuntuu yksinkertaisen hauskalta ja virkeältä.

Tiia Lappalainen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa tanssia ja tanssiteosten arviointia, mutta jonka sormenpäät venyvät juuri ja juuri lattiaan.