American Cinema on oivallinen ja kaivattu positiivinen poikkeus tanssiteatterin tai fyysisen teatterin saralla, kirjoittaa Kirsi Tikka.
Animato Dance Company ja American Cinema
Olin huhtikuun alussa Israelissa Tel Avivissa seuraamassa nykytaidetapahtumia ja tanssiesityksiä. Sattuman johdattamana päädyin katsomaan Animato Dance Company’n esitystä American Cinema, josta tulikin hyvin positiivinen yllättäjä. Teoksen flyer jätti minut hieman epäilyjen varaan, joten onneksi en jättänyt käyttämättä tilaisuutta ja jäänyt pois näytöksestä.
Mutta millainen ja mikä on tämä israelilainen tanssiryhmä?
Tanssija, opettaja ja koreografi Nadine Bommer perusti National Academy of Dancen vuonna 1994, ja hän on kehittänyt oman ainutlaatuisen tanssityylin Kintikan. Ryhmän tanssijat koostuvat hänen koulustaan valmistuneista oppilaista, jotka liikekielen lisäksi hallitsevat mimiikan ja fyysisen teatterin metodit.
Kintika on ”kinesteettista energiaa”, joka leikittelee kehon massan ja nopeuden kanssa. Liikehdintä on kelluvaa ja roboottimaista olematta kuitenkaan jäykkää tai toistuvan kulmikasta. Myös jalkaterien käyttö on omaa luokkaansa. Painopiste saattaa olla yksinomaan esimerkiksi holvikaaren puolella tai ulkosyrjällä, mutta silti katsojan ei tarvitse pelätä, että tanssija muljauttaisi nilkkansa hetkellä minä hyvänsä. Myös dipit lattialle näyttävät siltä, kuin katsoisi animoitua kuminukkea, joka sekunnin murto-osassa nousee ylös jaloilleen täsmälleen samaa reittiä kuin kaatui hetki sitten lattialle. Välillä tuntuu siltä, kuin kyseessä olevilla tanssijoilla ei olisi luita ollenkaan, ja he todella uhmaavat painovoiman lakeja.
Nadine Bommerin maine kasvaa vuosi vuodelta hänen kehittämänsä metodin sekä omaperäisten teostensa myötä ja hän onkin kovassa kansainvälisessä nosteessa. Bommer voitti muun muassa viisi palkintoa Firenze International Dance –festivaalilla vuonna 2010 ja palkinnot tulivat muun muassa kategorioista paras eurooppalainen tanssiakatemia ja paras tanssiteos (American Cinema).
Tanssiteos American Cinema on monipuolinen kuvaus elokuvakokemuksesta ja ihmissuhteista. Teoksen rakenne on saanut vaikutteita animaatiosta, sillä tanssijoiden hahmot ovat kuin marionette-nukkeja niin puvustukseltaan kuin liikkehdinnältään.
Liike kehittyy nukkemaisesta ”holtittomasta” ja ”arvaamattomasta” tanssista teoksen toisen osan jälkeen, marionettien muuttuessa ihmisiksi, inhimillisempään ja tasaisempaan liikkumiseen. Liikekielen muutos ei kuitenkaan muovaa teosta millään tapaa tylsäksi, sillä näkemistä ja seurattavaa riittää enemmän, mitä yksi silmäpari ehtii edes havaita yhdellä näkemällä. Teoksessa on paljon katsottavaa, mutta silti se ei tunnu täyteen ahdetulta ”pläjäykseltä” tai sillisalaatilta.
Koko teoksen ajan musiikki on voimakkaasti läsnä kertojan roolissa. Musiikki tuo popahtavuudellaan kivan kontrastin tanssijoiden fyysisyyteen ja mimiikkaan. Musiikin sanat suorastaan käyvät vuoropuhelua yleisön kanssa.
Tanssijat tuovat liikekielen ja mimiikan kautta oman roolihahmonsa persoonan oivallisesti esiin. Teoksessa on viisi hahmoa: heteropariskunta, sinkkunainen ja kaksi piilohomoa.Teoksesta pompahtaa esiin niin kolmiodraama kuin orastava kaapista ulostulo. Kaikki tuodaan esiin kuitenkin niin, ettei sorruta liian alleviivaavaan kerrontaan.
Teoksen ainoina rekvisiittoina toimivat pyörivä baarijakkara ja elokuvateatterin tuolirivi. Muuten näyttämön täyttävät tanssijoiden soolo- ja ryhmäkohtaukset. Tämä riisuttu visuaalisuus niin lavasteissa kuin valoissa näyttää olevan enemmän sääntö kuin harkittu poikkeus näkemissäni israelilaisissa nykytanssiesityksissä. Tärkein ja oleellisin on siis esillä.
Kokonaisuutena American Cinema on oivallinen ja kaivattu positiivinen poikkeus tanssiteatterin tai fyysisen teatterin saralla. Enkä yhtään ihmettele, että se on palkittu Firenzen Kansainvälisellä nykytanssifestivaalilla parhaana tanssiesityksenä vuonna 2010.
Jään mielenkiinnolla odottamaan Bommerin seuraavia teoksia.
Kirsi Tikka
Kirjoittaja on freelance-tanssija, kehonhuolto-ohjaaja ja innokas eri taiteenalojen ilmiöiden ja tapahtumien suurkuluttaja
