Täytyy myöntää. Menessäni Alpo Aaltokoski Companyn Faux-esitykseen minulla oli omat ennakkoluuloni tanssin ja elektronisten lisäosien yhteensovittamisesta. Pelkäsin, että tekniset keino-osat alkavat määrittämään liikettä liiaksi ja lopulta kärvistelen katsomossa myötähäpeän tunteessa. Toisin kävi ja poistuin kosketettuna; pää täynnä ajatuksia teknologisen edistyksen ja ihmisen välisestä suhteesta. Kumpi ohjaa kumpaa ja missä menee hyödyllisyyden ja ylilyönnin välinen raja.
Teos lähtee liikkeelle pimeydestä ja neljän näyttämöllä liikkuvan valonlähteen voimin. Valojen liike näyttää ohjelmoidulta. Alkuun niitä on vaikea hahmottaa tanssijoihin kiinnitetyiksi. Muun valaistuksen lisääntyessä näyttämölle muodostuu tulevaisuuden kuva ihmisistä androgyynimäisinä, kasvottomina robotteina. Mustiin ninjamaisiin asuihin puetut neljä tanssijaa, Aaltokoski itse sekä Jouni Majaniemi, Tuovi Rantanen ja Esete Sutinen, näyttävät tieteisfantasian hahmoilta automatisoidut valoilla varustetut kypärät päässään. Kasvot peittävä ja vääristävä läpinäkyvä maski avautuu itsestään tietyissä asennoissa ja liikkeissä. Tanssijat kulkevat näyttämöllä omia reittejään, välillä ryhmäytyen, mutta ilman fyysistä kontaktia toisiinsa. Tämä saa ihmisen näyttämään nimettömältä ja epäinhimilliseltä, pelkästään omaan itseensä keskittyneeltä ja teknologian sokaisemalta.
Alun osittain kylmänkin tunnelman jälkeen Leo Kirjosen ja Heidi Suur-Hamarin duetto tuo näyttämölle ironisen kuvan teknologian ja ihmisen yhteenkasvamisen ihanteesta. Kirjonen ja Suur-Hamari valaistaan kirkkaalla valolla, joka saa heidät hämärästi valaistun alun jälkeen näyttämään kuin uudestisyntyneiltä. Kirjosella on oikeaan käsivarteen kiinnitetty läpinäkyvä mekaaninen tekokäsi, kaksi kertaa niin pitkä kuin Kirjosen oma käsi. Suur-Hamarilla on oikeassa jalassaan vastaava läpinäkyvä jalkaproteesi. Sen varassa yhdellä jalalla ja Kirjosen tukemana seisoessaan hänelle tulee pituutta puolet lisää.
Tanssijat esittelevät liikkeellään terveen kehonsa jatkeena olevia keino-osia kuin ylpeinä niiden tuomasta lisävoimasta ja -pituudesta. Alkuun hankalalta vaikuttava liikkuminen saa pohtimaan, miten helposti ihminen voi kadottaa suhteellisuudentajunsa pyrkiessään edistämään omaa suorituskykyään. Kirjosen ja Suur-Hamarin liike muuttuu kuitenkin yllättävän sujuvaksi ja herkäksi paritanssiksi. Keino-osien kanssa esitettynä se saa ristiriitaisia ja huvittaviakin piirteitä. Ristiriita keino-osien käytön ja kehon liikkeen välillä korostuu, kun tanssijat riisuvat proteesinsa ja esittävät dueton uudestaan. Tekoraajoilla ei kuitenkaan pysty korvaamaan aitoa fyysistä kontaktia ja sen vaikutusta.
Dueton jälkeen teos muuttuu meditatiiviseksi. Kaikki kuusi tanssijaa ovat näyttämöllä luonnollisina, ilman robottimaisia jatkeita. Palataan perusasioihin, hidastettuun, keskittyneeseen ja puhtaaseen liikkeeseen. Rauhallinen kohtaus saa ajatukset juoksemaan osittain omille teilleen, mutta myös pohtimaan robotiikalla ja tekoraajoilla tehostetun liikkeen suhdetta pehmeään ja hidastettuun liikkeeseen. Ylimääräisistä kehon jatkeista riisutut tanssijat näyttävät herkiltä ja haavoittuvaisilta. Tämä muistuttaa siitä tosiasiasta, että mikään ihmisen kehittämä laite ei korvaa kontaktia toiseen ihmiseen eikä suojaa henkisiltä tai fyysisiltä loukkaantumisilta. Kaikkien ulkoisten ja teknisten hyödykkeiden alla olemme kuitenkin yhtä haavoittuvaisia kuin aina ennenkin.
Tähän inhimillisyyttä korostavaan ajatukseen on helppo tuudittautua, mutta teoksen loppu palauttaa hetkellisenä välähdyksenä mieleen alun kylmän tunnelman. Aaltokoski esittää takanäyttämöllä lyhyen soolon kädessään robottimainen hansikas. Käsi, jossa hansikas on, näyttää johtavan liikettä. Tämä palauttaa siihen todellisuuteen, että teknologian kehitystä ja ihmisen halua kehittyä sen avulla ei voi pysäyttää. Tästä lohduttomastakin loppukuvasta huolimatta kokonaisuutena esitys jätti aktiivisen tunteen omasta kyvystä vaikuttaa siihen, miten edistyksen tuomiin keinotekoisiin hyödykkeisiin suhtautuu. Pitämällä kiinni siitä, mitä pohjimmiltaan olemme, emme toivottavasti hukkaa suhteellisuudentajuamme kehityksen edetessä.
Saara Moisio
Kirjoittaja on teatteritiedettä, liiketaloutta ja taidehallintoa opiskellut filosofian maisteri, jota kiinnostaa tanssitaiteen tarjoamat vaihtoehtoiset tavat katsoa maailmaa.
¤¤¤
Alpo Aaltokoski Company: Faux
Koreografia: Alpo Aaltokoski
Tanssi: Alpo Aaltokoski, Leo Kirjonen, Jouni Majaniemi, Esete Sutinen,
Heidi Suur-Hamari, Tuovi Rantanen
Pukusuunnittelu ja lavastus: Laura Haapakangas
Pukusuunnittelijan assistentit: Roosa Marttiini, Timo Varamäki
Keino-osien toteutus: Markku Salminen, Aki Aalto, Aleksi Aalto, Ville Saari,
Laura Haapakangas
Äänisuunnittelu ja ohjelmointi: Timo Muurinen
Äänisuunnittelijan assistentti: Aki Päivärinne
Keino-osien elektroniikka: Timo Muurinen, Aki Päivärinne
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Valokuvaus: Sanna Käsmä, Mikko Raskinen, Marko Mäkinen
Teaserin ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Jarmo Kiuru
Musiikki:
Angus MacLise, Tony Conrad and John Cale – Trance #2
Mascani: Intermezzo (savikiekko, tuntematon esittäjä)
Gil Gul: The Cracow kletzmer band
Muut musiikit: Timo Muurinen, viulu Sanna Salmenkallio
Ensi-ilta: 11.4.2013, Mediakeskus Lume, Helsinki
