”Me keksimme onnen”, viimeiset ihmiset sanovat…
***
Syyskuussa Liisa Pentti +Co:n koordinoiman After Contemporary #3 -tapahtuman keskeisenä kysymyksenä oli, onko nykytanssin jälkeistä aikaa olemassa? Marraskuussa Tukholman MDT:ssä järjestetyn nykytanssikonferenssin otsake oli karu: POSTDANCE. Liikkeellä marraskuussa -festivaalin yhteydessä puolestaan julkaistiin filosofi ja tanssintutkija Frédéric Pouillauden essee Näyttämö ja aikalaisuus Julius Telivuon suomentamana. Esseen teemoista järjestettiin myös keskustelutilaisuus.
Kysymys aikalaisuuden merkityksestä on ajankohtainen.
***
Ehkä aikalaisuus (taide nykytaiteena) oli vielä hetki sitten jollekulle ilmaa raikastavaa, kaiken ja mitä tahansa mahdollistavaa tyytyväisyyttä taiteen tilaan.
Se oli hetki sitten.
Aiheen ajankohtaisuudesta syntyy vaikutelma, että nyt sana ”aikalaisuus” on alkanut aiheuttaa epäselvyydellään ja merkityksettömyydellään pelkoa ja inhoa.
”Aikamme kyvyttömyys tavoittaa itseään näyttäytyy yhä aikakauden muodossa, vaikkakin tyhjässä sellaisessa […]. ’Aikalaisuus’ olisi ilmaan jäävä sana, joka saman aikaisesti haaveilee yhdistymisestä ajan hengessä mutta myös mitätöi sen. Se mitätöi ajan hengen säilyttäen kuitenkin sen subjektin tyhjän paikan”, kirjoittaa Pouillaude Näyttämö ja aikalaisuus -esseessään.
Essee ei ehkä ole ongelmallisin esimerkki siitä mihin tässä pitäisi kiinnittää huomiota. Kuitenkin sekin osaltaan vahvistaa epäilyä, että epäselvyys aikalaisuuden merkityksestä purkautuu liian nopeasti hätäileväksi spekuloinniksi.
***
Aikalaisuus on syväkieliopiltaan älylliseltä kuulostava universaalitason substantiivijohde sille, että X ja Y ovat ja tapahtuvat samaan aikaan, ja vieläpä niin, että tämä aika on nyt. Kun sanomme ”aikalaisuus” kuvittelemme, ettemme ole tarkastelemassa minkään erityisten X:n ja Y:n samanaikaisuutta, vaan tällä hetkellä tapahtuvaa universaalia ja käsitteellistä samanaikaisuutta.
Sinänsä hienoa, että kieli taipuu.
Sana ”aikalaisuus” tuntuu juhlalliselta siksikin, ettei se juurikaan esiinny muualla kuin taiteen ja kulttuurin tutkimuksessa. Toki muistaen, että”nyky-” etuliitettä on sielläkin pidetty jouhevampana käännösvaihtoehtona. Olemme tottuneet tekemään sillä eron esimerkiksi modernin tanssin ja nykytanssin välille. Vastaavasti, Kiasma ei ole modernin taiteen museo, vaan nykytaiteen museo.
Käytämme siis sanaa ”aikalaisuus” ja etuliitettä ”nyky-” nimeämään erään taiteen ajanjakson. Näin tekemällä, lyömällä aikalaisuuden leiman taiteen kaoottiseen massaan, olemme mielikuvissamme muodostaneet taiteelle historiallisen hahmon: omamme.
Vaikka käytämme sanaa ”aikalaisuus” surutta samalla tavalla kuin sanaa ”moderni”, löydämme suunnattoman eron siinä, mistä perspektiivistä ja minkälaisen voiman pakottamana aiemmat epookit ovat nimittäneet itseään (tai miten me olemme aiempia taiteen epookkeja nimenneet) ja miten nyt nimeämme omamme.
***
Tutkiessaan 1950- ja 60-luvun taitteessa maailmanhistoriassa esiintyneitä kulttuurihegemonioita, sosiologi Fred Polak havaitsi, että kulttuurin nousua ja tuhoa edeltää kulttuurin itseymmärrystä kannattelevan tulevaisuusmielikuvan nousu ja tuho. Kulttuurin kukoistuksen voi nähdä ennalta sen tulevaisuuskuvan utooppisesta kukoistuksesta. Tuhon voi ennustaa tulevaisuusmielikuvien lakastumisesta ja näköalattomuudesta.
Me tiedämme tämän jo. Kannammehan tätä näköalattomuutta aikamme taiteen historiallisen hahmon nimessä.
Kiasman amanuenssi Saara Hacklin kirjoittaa Mustekala-verkkolehdessä, että esimerkiksi Giorgio Agamben on jo kiirehtinyt määrittelelmään aikalaisuuden vähemmän tuhoisasti: ”aikalaisuuden määritelmä on olla yhtä aikaa omaan aikaan kiinnittynyt ja siihen pienen etäisyyden pitämistä. Liian täydellisesti omaan aikaansa uppoutunut ei pysty näkemään sitä kunnolla. Se, mitä Agambenin mukaan pitäisi nähdä tarkasti, on tuon oman aikakauden hämäryys, se mikä jää pimeyteen. Tästä pimeydestä on tulossa valoa meitä kohti, se vain ei vielä ole ehtinyt perille. Tuon valon näkemiseksi pitää pinnistellä – ja se on osattava suhteuttaa omaan, menneeseen ja tulevaan aikaan.”
***
Aikana, jolloin taiteilija saattoi ymmärtää oman taiteilijaeetoksensa kutsumalla itseään moderniksi, taiteilija koki itsensä kirjaimellisesti vallankumoukselliseksi tai vähintään vallankumouksen lapseksi. Vanha haisi mädälle. Vanhan taiteen nähtiin edustavan väärinkäsityksiä taiteen itseymmärryksessä. Vakavasti itsensä ottava modernisti ajatteli, että mitään tulevaisuutta ei ole ilman uudelle maailmalle omistettuja teoksia, musiikkia, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja tanssia.
Olkaa rehellisiä: ymmärtääkö kukaan todella mitä postmoderni tarkoittaa? Nimi ”postmoderni”, yrityksenä nimetä modernista erillinen taiteen aikakausi, on jo oireellinen. Ymmärryksen lisäämisen sijaan postmoderni jäjittelee modernin kumouksellisuutta toistamalla modernille olemuksellisen perinteen hylkäyksen tyhjänä eleenä. Näin se tekee julistamalla yksinkertaisesti olevansa se, joka tulee modernin jälkeen, ilman ymmärrystä siitä, mitä tämä taiteen sisällön tai historian kannalta merkitsee.
Aikalaisuus, tämä meidän nykytaiteemme nimessä kummitteleva sana on jo täydellisen apatian tilassa. Se ei sisällä todisteita pienimmästäkään yrityksestä historialliseen itseymmärrykseen. ”Aikalaisuus” ei julista kaipuuta tuntemattomaan kaukaisuuteen. Se tyytyy julistamaan olevansa jotakin sellaista (aikalaista) (taidetta), mitä juuri nyt sattuu olemaan.
Olli Ahlroos
Kirjoittaja on filosofi, väitöstutkija ja vapaa kirjoittaja. Hänen kolumnejaan on julkaistu Liikekieli.comissa kuukausittain syksyllä 2015. Aiemmat kolumnit ovat Taidekritiikistä ja taiteesta, vielä kerran, Näin tanssi Bill Cosby, Onko taidemanifestien aika ohi? ja #guggenheim #tanssintalo #missätaide.
Kuva: Joakim Pusenius
