- Tämä teksti käsittelee luomistekoja. Ajasta ja paikasta riippuen luomistekoja voidaan pitää rikoksina tai taiteena, häiriköintinä tai itseilmaisuna. Joskus ne ovat kaikkea tätä, samaan aikaan.
- Luomisteot virittävät jännitteitä uuden ja vanhan, taiteen ja ei-taiteen, politiikan ja viihteen, oikea- ja harhaoppisen, pikkunätin eskapismin ja huonosti ymmärretyn välille. Se mitä tässä tekstissä kutsutaan informaatioksi, ei halua kuulla luomisteoista mitään.
- Ranskalaisen filosofi Gilles Deleuze antaa hyvin kiertelemättömän muotoilun hyvin vanhalle ajatukselle: luomisteko on vastarintaa.[i] Ajatus esiintyy jo Platonin Valtion 10. kirjassa totalitaarisen ihannevaltion näkökulmasta.[ii] Siinä taitelija karkotetaan valtiosta, ellei hänen luovaa työtään saada valjastettua suoraan ja yksinomaan kontrolloituun kasvatus- ja propagandatyöhön. Platonille taiteilija oli lähtökohtaisesti yhteiskunnan vastustaja, koska hänen luomistekonsa eivät informoineet kansalaisia hyvän valtion periaatteista, eivätkä ne kannustaneet noudattamaan näitä periaatteita. Epätoivottua vastarintaa ja kansan turmelusta.
Deleuzen mukaan luomisteon vastus on juuri sen kaltainen informaatio, jonkalaista esimerkiksi Platonin Valtioon hyväksytty ”taiteilija” muiden informaatiolähteiden seassa suoltaa. Deleuze luonnehtii informaatiota ”yhteiskunnassa voimassa olevien käskyjen kontrolloiduksi järjestelmäksi”. Megafonilla väkijoukkoa ”informoiva” mellakkapoliisi, valtiovallan ”tiedotteet” ja mainonnan ammattilaisten ”luovat ideat” kuluttamisen ja viihtymisen maksimoimiseksi ovat informaation paradigmoja. Ne voikin helposti ymmärtää käskyinä: Lopettakaa vastarinta ja vaatimuksenne. Palatkaa koteihinne tai työpaikoillenne ja jatkakaa kuluttamista. Ja miksette viihtyisi hiukan samalla! Pitäkää tästä kaikesta!
Luomisteko ei sisällä Deleuzen mukaan informaatiota ja juuri siksi se on vastarinnan teko. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö taide – mikäli se todella on luomisteko – jollain mystisellä tavalla kuitenkin ”kommunikoisi” tai olisi yhteydessä ulkopuolelleen. Filosofi, musiikkitieteilijä ja säveltäjä Theodor Adorno kirjoittaakin: ”Taideteokset kommunikoivat taiteenulkoisen kanssa – eli maailman, jolta ne enemmän tai vähemmän onnellisesti sulkeutuvat – kieltäytymällä kommunikaatiosta”.[iii] Tämä ei ehkä aina ole paras mahdollinen vastarinnan muoto mutta joissain tilanteissa välttämätön. Ikään kuin taide kävisi viimeisenä vastarinnantekonaan nälkälakkoon: ”massakulttuurin levittämää kitsiä, estetisointia ja kaupallistamista paetakseen aito taide vetäytyy kommunikoimattomaan ja valitsee hiljaisuuden. Aito taide puhuu vaikenemalla”, kuten Jussi Vähämäki luonnehtii adornolaista näkemystä modernin taiteen suhteesta maailmaan.[iv] Se vaan on. Ja vain olemalla se vastustaa massakulttuurin hirvittävää jollotusta ja kakofoniaa.
Palataan Deleuzen ajatukseen: luomisteko on vastarintaa onneksi myös siksi, että se pakottaa puhtaiden impulssien muodottomasta kaaoksesta, toisin sanoen tyhjästä esiin muotoja, jotka ovat radikaalisti uusia. Ne ovat näin ollen muotoja, joita informaation oppimestarit ja byrokraatit eivät hallitse, eivätkä osaa kontrolloida. Luomisteko toimii vastoin olemassa olevien muotojen ja kontrolloidun informaation koodistoa. Luomisteko on kriisi vakiintuneessa järjestelmässä, oli tämä järjestelmä mikä tahansa.
Kielessä on myös oma vakiintunut ja kontrolloitu muotonsa ja järjestyksensä. Jos kieli ymmärretään järjestelmäksi, jota voi käyttää oikein tai väärin siihen todella tuntuu liittyvän myös sisäänrakennettu kontrolli ja imperatiivimuoto: ”Kieli ei ole tehty uskottavaksi vaan toteltavaksi”.[v] Vakiintuneiden poliittisten käsitteiden ja jargonin suvereeni hallinta ei osoita poliittista erinomaisuutta tai kykyä ongelmien luovaan ratkomiseen. Se osoittaa tottelevaisuutta, ja ilman luovaa ajattelua, pelkkää kyvyttömyyttä tai haluttomuutta tehdä mitään merkittävää. Ei ole vaikea nähdä miten tämä pätee myös taiteeseen.
Luova kirjallisuus ja sanataiteen muut muodot ovat tässä mielessä tottelemattomuuden kieltä. Asia kiteytyy upeasti neljään sanaan, jotka on lainattu tämän tekstin otsikoksi. Uuden musiikin ja uuden rytmin on koko ajan sallittava opettaa meidät puhumaan. Uusien pintojen, uusien muotojen, uusien viivojen ja värien, äänien, uusien liikkeiden, esitys- ja elämänmuotojen ja uusien tapahtumien on opetettava meidät kirjoittamaan. Kun taiteesta onkin tästä jatkuvasta kielen keskeneräisyydestä johtuen vaikea puhua, se muistuttaa meitä samalla tottelemattomuuden mahdollisuudesta. Se muistuttaa meitä vastaanottamamme informaation ja käskyjen tyhjistä alueista, joita ajattelumme ja taiteemme osoittaa ja vaalii. Näillä alueilla syntyy luomistekoja ja ne on osattava tunnistaa. Jokainen ymmärtää, että tämä vaatii myös vanhojen ja sedimentoituneiden luomistekojen ja niiden merkityksien tunnistamista.
- Katutaiteen Elvis, Banksy, on (tai ainakin oli joskus) pienieleisen vastarinnan ja luomistekojen mestari. Taideterroristi. Sissitaitelija. Juuri talojen seiniltä ja kaduilta olemme tottuneet vastaanottamaan loputonta informaatiota: kieltoja, käskyjä ja mainoksia. Banksyn katua valvovan kameran luettavaksi kirjoittama kysymys ”What are you looking at?” Lontoon Marbel Archilla on mitä mitättömimmältä tuntuva, huomaamaton ja melkein merkityksetön ele maalaustaiteen, jopa graffitin historiassa.[vi] Kuitenkin tunnistamme sen järisyttäväksi ja silmät avaavaksi luomisteoksi. Se ei kommunikoi valvontakameran asettaneen tahon, eikä kenenkään muunkaan kanssa ellei sitten kieltäytymällä kommunikaatiosta. Se odottaa omassa rauhassaan ja hiljaisuudessaan päällemaalausta, jotta saman tekstin voisi maalata uudestaan. Joku voi kysyä, onko tämä taidetta vai ei? Onko se edes (oikeaoppinen) graffiti? Oppimestareiden kysymyksiä.
Jos luomisteolle annetaan tällaiset määreet, voidaan kriittinen katse kääntää kaikkeen siihen mitä kaikista luontevimmin kutsumme taiteeksi. Tapahtuuko tässä taiteeksi kutsutussa useinkaan luomistekoja? Sulkeutuvatko luomisteot jonkin aidon taiteen piiriin? Tuskinpa vaan. Se ainakin on selvää, ettei ”taide” ole mikään luomistekojen vapaa kenttä, josta puuttuisi informaation kontrollijärjestelmä. (Tässä voidaan muistuttaa ruotsalaisista ja norjalaisista taideopiskelijoista, joita taiteen oppimestarit ovat kilvan tuominneet rikollisiksi ja häiriköiksi). Taiteen kontrollijärjestelmä on olemassa ja sillä on nimi: taidemaailma.[vii] Perinteisesti taidemaailma on ollut Platonin Valtion kaltainen ulossulkeva systeemi. Sillä on omat, tietysti pitkällä aika jänteellä hyvin joustavat ja alati muuntuvat sääntönsä siitä, mikä on aitoa taidetta, mikä on hyvää tai huonoa. Joustavuudestaan huolimatta taidemaailmassa pesii oppimestareita ja vartioita, jotka ovat aina sulkeneet luomistekojen mediumeja ulkopuolelleen. Graffiti ei ole ollut taidetta kunnes sitä alettiin kutsua katutaiteeksi ja se pääsi näin myös gallerioihin. Viimeistään siitä lähtien ja yhtä varmasti kuin klassisessa taiteessa, on myös graffiteilla ollut omat oppimestarinsa. Mitä taas ennen pidettiin aidon taiteen näkökulmasta kylähullujen metsäläisten sekoiluna, onkin nyt Ite-taidetta (tai outsider –taidetta) ja nyt sitäkin on esitelty museoissa ja gallerioissa kohta pari vuosikymmentä. Mutta mitä siitä on jäljellä kliiniseen museoon raahattuna?
Mitä iloa on esimerkiksi niin sanotun vakavan musiikin oppimestareista, jotka eivät erota toisistaan markkinointikoneistojen luomaa viihdemusiikkia ja rytmimusiikin järisyttäviä luomistekoja toisistaan, vaan lokeroivat kaiken rytmimusiikin huonoksi musiikiksi tai pahimmillaan pelkäksi meluksi? Tai voiko olla mitään typerämpää kuin graffitioppimestari? Entä mitä tekemistä taideyliopistossa ”oikeaa” tai ”puhdasta” jazzia opettavalla viranhaltijalla on nykypäivän luomistekojen kanssa? Mikäli taide ymmärretään taidemaailman tai sen vakiintuneiden ilmenemismuotojen termein, luomisteko vastustaa varmasti myös taidetta.
Lopulta on hyvä muistaa, että käsitteet kuten taide, ei-taide, Pop, viihde, katutaide… ovat vain käsitteitä, joilla tottuneesti jäsennämme todellisuutta (tai joiden avulla meitä käsketään jäsentämään todellisuuttamme, kuten Deleuze tuntuu ehdottavan).
Tietysti myös luomisteko on vain käsite, mutta sen etu on siinä, että se kannustaa tarkastelemaan asioita yli vakiintuneiden käsite-erottelujen ja huomioimaan asioita siellä missä vakiintunut järjestelmä ja vakiintunut käsitteistö ei niitä tunnista, eikä halua tunnustaa. Ja kuitenkin melkein kaikki mielenkiintoinen tapahtuu siellä missä vakiintunut järjestelmä kohtaa vastarintaa. Luomisteko on mainio käsite. Se siirtää näkökulmamme sinne, mitä emme tunne, emmekä vielä ymmärrä. Tällaisesta näkökulmasta myös kaikista tutuimmat asiat saattavat näyttäytyä uudessa valossa, kaikkine hienouksineen ja kauheuksineen.
- Mutta miksi? Milloin ja mihin vastarinta päättyy? Voiko se saavuttaa mitään?
Eräässä runossaan Bertolt Brecht muotoilee täsmälleen saman ongelman: ”Miten kauan teokset kestävät? / Ne kestävät / kunnes ovat valmiit. / Niin kauan kuin niistä on vaivaa / ne eivät katoa. / Vaivannäköön kutsuessaan / osallistumisen palkitessaan / niiden olemus kestää / niin kauan / kuin ne kutsuvat ja palkitsevat. / […] Kuka antaa teoksille kestävyyttä? / Ne jotka silloin / elävät. / Keitä valita rakennusmiehiksi? / Syntymättömät. / Älä kysy: minkälaisia he ovat? Vaan / tee ratkaisusi”.[viii] Deleuze puolestaan kirjoittaa: ”Ei ole olemassa taideteosta, joka ei vetoaisi vielä olemassa olemattomaan kansaan”.[ix] Taideteoksen ”rakennusmiehet” ovat Syntymättömät, Vielä Olemassa Olematon Kansa.Informaatio on meidän käskyjemme ja kommunikaatiomme kontrolloitu järjestelmä. Koska se on nimenomaan meidän, kommunikaatio ei ehkä jätä tarvittavaa tilaa sille, joka on tulemisen tilassa: sille joka ei ole me, sille joka ei ole vielä täällä. Kontrolloitu informaatio ei vetoa Syntymättömiin eikä Tuntemattomiin, koska se joka annetaan informaatiomme ja kommunikaatiomme synnytettäväksi ja kasvatettavaksi ei ole Syntymätön, vaan se on jo syntynyt, jalostettu ja kasvatettu. Se on me uudestaan.
Miksi taide, tämä kummallinen ja jääräpäinen vastarinta vetoaisi juuri heihin, joista emme edes tiedä ketä he ovat?
Luomisteon synnyttämä viiva, pinta, tila, tapahtuma tai ääni särkee tietyn järjestyksen, joka ehyenä toistaisi vakiintuneen informaation ja kommunikaation subjekteja loputtomiin. Tällaisia järjestyksiä, joissa syntymättömät halutaan tuntea ennakkoon, ottaa haltuun ja jopa tuottaa etukäteen jonkin täydellisesti kontrolloidun järjestelmän jäseniksi ei tarvitse kaukaa hakea. Ei ajassa eikä paikassa.
Luomisteot eivät raivoa lapsille stadioneilla uudesta järjestyksestä ja valtiosta, eivät kasvata eivätkä jalosta. Ne eivät puhdista tiettyjen kansojen koordinaatteja (vaikka taidetta on tähänkin käytetty, ei kaukana, eikä kauaa aikaa sitten). Luomisteot eivät kerro kuinka elää. Ne kertovat miten ja missä vakiintunut elämä, sen muodot, viivat, käskyt ja tilaisuudet rajoittavat elämää. Ne antavat muodon, viivan, värin, liikkeen ja äänen olemassa olemattomalle. Luomistekojen ja vastarinnan päätepistettä ei saavuteta niin kauan kuin on Syntymättömiä:
”Kirjoitamme tulevan kansan puolesta, jolla ei ole vielä edes kieltä. Luominen ei ole kommunikoimista vaan vastarintaa. Merkkien, tapahtuman, elämän ja vitalismin välillä on perustava suhde. Se on epäorgaanisen elämän voimaa, jota voi olla piirustuksen, kirjoituksen tai musiikin viivassa. Elimistöt kuolevat, mutta elämä ei”.[x]
Olli Ahlroos
Kirjoittaja valmistelee tällä hetkellä väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa. Hän on ollut oli yksi Liikekieli.comin historian aktiivisimpia kirjoittajia. Artikkeli on alunperin julkaistu vuonna 2009 Kiasman URB-festivaalin ohjelmalehdessä.
°°°°°°
[i] Gilles Deleuze: ”Mitä on luomisteko?” suom. Jussi Vähämäki, suomennoskokoelmassa Haastatteluja, Tutkijaliitto, Helsinki, 2005, s. 60-72.
[ii] Platon: Valtio, suom. Marja Itkonen-Kaila, Otava, Helsinki, 2007.
[iii] Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria, suom. Arto Kuorikoski, Vastapaino, Tampere, 2006 (1970), s. 34.
[iv] Jussi Vähämäki: ”Kulttuurin tuotteistaminen vai haltuunotto”, esitelmä Porin Taidemuseossa 1.11.2006. Julkaistu Megafoni –aikakausijulkaisussa 24.11.2006 (www.megafoni.org) ja Liikekieli.com –verkkolehdessä 18.5.2009 (www.liikekieli.com).
[v] Gilles Deleuze & Felix Guattari: A Thousand Plateaus, Continuum, London, 2008 (1980), s. 84.
[vi] Ks. Banksy: Wall and Piece, Marbel Arch, Lontoo, 2004, s. 86-87.
[vii] Käsitteen merkityksen vakiinnutti amerikkalainen filosofi ja taidekriitikko Arthur C. Danto. Ks. artikkeli ”The Artworld”, Journal of Philosophy, vol. 61, 1964.
[viii] Bertolt Brecht: ”Kestävien teosten rakennustavasta”, suom. Brita Polttila, Runoja 1914-1956, Tammi, Helsinki, 1999.
[ix] Deleuze: Haasatteluja, s. 72.
[x] Deleuze: ”Filosofiasta”, Haastatteluja, s. 83.
