Kulttuurivaihtoon, kehitysyhteistyöhön, eriarvoisuuteen, liikkumisvapauteen ja rahaan liittyvät kysymykset, ongelmat ja tavoitteet nousivat pintaan lähes päivittäin matkan aikana. Oma oleminen ja suhtautuminen oli ratkaistava jollakin tavoin. Maailmanlaajuiset kysymykset asettuivat kahden ihmisen välille hyvin konkreettisissa muodoissa.

Heli Meklinin, Eeva Muilun ja Laura Pietiläisen kokemuksia Villa Karo -residenssistä Beninissä keväällä 2009.

Maaliskuusta toukokuuhun 2009 Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen olivat taiteilijaresidenssissä suomalais-afrikkalaisessa kulttu
urikeskus Villa Karossa, Beninissä, Länsi-Afrikassa. Tässä sarjassa he kirjoittavat kukin kokemuksistaan ja näyttävät videoita kahden kuukauden matkasta paikkaan, joka pysäytti heidän ulkoisen liikkeensä.

Villa Karo: Heli Meklinin, Eeva Muilun ja Laura Pietiläisen kokemuksia Beninistä keväällä 2009

Vietimme 9 viikkoa Villa Karon taiteilijaresidenssissä Beninissä, Länsi-Afrikassa, keväällä 2009.

Olimme aiemmin työskennelleet residenssissä Venetsiassa ja meitä kiinnosti jatkaa yhteistä työskentelyämme siellä heränneiden olemiseen ja havainnoimiseen liittyvien kysymysten äärellä. Koimme asettautumisen itsellemme vieraaseen ympäristöön tukevan työskentelyämme ja kiinnostuimme meille kaikille ennalta tuntemattomassa Länsi-Afrikassa sijaitsevasta Villa Karosta. Etuna Villa Karon residenssissä meille oli myös se, että paikkaa pystyi hakemaan pidemmäksi ajaksi.

Kirjoittaessa tai kertoessa ajastamme Villa Karossa, tulee vastaan usein valtava mahdottomuus. Aikaamme tuossa ympäristössä voi lähestyä niin monista eri näkökulmista ja niin monin eri tavoin. Kun tuo esiin yhden asian, haluaisi sanoa että toisaalta koin että oli myös toisin. Kirjoittaako erilaisuudesta, samuudesta, turhautumisesta, kiukusta, rauhasta, epäilystä, selkeydestä, järjestelyistä, toisenlaisen ymmärryksen kohtaamisesta, valtavasta ihmeellisyydestä, voimattomuudesta, luonnosta, monimutkaisuudesta, ihmisistä vaiko yksinkertaisuudesta? Vai ehkä jostakin vielä niidenkin takana tuntuvasta? Kriittisesti, fragmentteina vai runollisesti? Mikään ei tunnu yksiselitteisesti sopivalta tai epäsopivalta, tärkeältä tai epätärkeältä ja samalla kaikki tuntuvat oleellisilta.

Ennakkosuunnitelma

Emme tienneet, millainen ympäristö  meitä odottaisi ja pidimme toimintasuunnitelmamme hyvin avoimena. Ajatuksemme oli, että ensimmäisen kuukauden aikana perehtyisimme ympäristöön ja tekisimme harjoitteita keskenämme, toisena kuukautena sitten avaisimme työskentelyä paikallisille ihmisille, kutsuisimme heitä mukaan ja muodostaisimme työpajatoimintaa. Toivoimme että voisimme jakaa jotain omasta kiinnostuksestamme heille, ja että he jakaisivat vastavuoroisesti meille omastaan. Että voisimme toiminnan kautta vaihtaa ymmärrystä yhdessä olemisesta ja vaihtoa tapahtuisi kahteen suuntaan.

Aika pian Villa Karoon päästyämme huomasimme, että suhteen luominen paikallisiin ihmisiin vaikuttikin vielä moniselitteisemmältä kuin olimme osanneet odottaa. Oma asettumisemme siihen ympäristöön ja oma olemisemme suhteessa historiaan ja nykyisyyteen tuntui monimutkaiselta.

Suuri osa ihmisistä oli valtavan avoimia, valoa säteileviä, ystävällisiä ja avuliaita. Toisaalta tuo toisen kulttuurin vieraus, historia ja eriarvoisuuden tuntu olivat suuren osan aikaa läsnä. Paikallisiin naisiin oli huomattavasti paljon vaikeampaa tutustua kuin miehiin, eikä tässä ole kyse nyt vain niistä miehistä jotka olivat ensimmäisenä kimpussa tarjouksineen ja odotuksineen. Itse asiassa heihin todella tutustuminen olikin kyllä ehkä kaikkein vaikeinta.

Olosuhteista

Villa Karo on hieno vanha siirtomaa-aikainen rakennus jossa stipendiaateilla on hyvät oltavat, aikalailla paremmat kuin monella paikallisella, vaikkei Benin köyhintä, kurjinta ja rauhattominta Afrikkaa olekaan. Villa Karossa on sähköt ja juokseva vesi, hoidettu piha-alue ja paljon henkilökuntaa. Se työllistää ja aktivoi monia paikallisia ja voi ajatella, että onkin hienoa että tätä kautta tuodaan vaurautta ja elävyyttä kylään.

Asetelma ei kuitenkaan ole ongelmaton ja tuntu eriarvoisuudesta on tässäkin läsnä. Että me suomalaiset voimme asua ja työskennellä niin hyvissä puitteissa. Herätä aamulla ihanaan linnunlauluun, astua meren rantaan aukeavalle parvekkeelle ja kävellä alakertaan valmiiksi katetulle aamiaiselle. Kaiken kaikkiaan, että saamme tulla tähän heidän elämänpiiriinsä, viettää aikaamme sillä tavoin ja sitten vapaasti lähteä.

Tämä kaikki ei tietysti rajoitu vain Villa Karossa olemiseen, vaan siihen että ylipäänsä olemme eurooppalaisia ja meillä on erilaiset elämisen puitteet, mahdollisuudet ja oikeudet. Pienessä Grand Popon kylässä tämä maailman epäarvoinen järjestäytyminen näyttäytyi voimakkaasti ja loi päivittäin konkreettisia kysymyksiä ja tapahtumia yhdessä oloomme.

Oma taide ja oleminen kysymyksen alla

Oman taiteemme paikka tässä  ympäristössä ja taiteilijana olemassaolo asettuivat kysymyksen alle. Alkoi tuntua omituiselta pyytää ihmisiä keholliseen työskentelyyn ja aistimisharjoituksiin kanssamme, kun he tuntuivat olevan kiinnostuneet meissä jostakin ihan muusta.

Monet kohtaamistamme ihmisistä toivoivat, että vaihto välillämme olisi taloudellista. Välillä tuntuikin, että ensisijainen roolimme oli tuoda paikkaan taloudellista vaurautta, vilkastuttaa kaupankäyntiä ja sitä kautta luoda tuota elävyyttä, sekä paikallisille lisää mahdollisuuksia, sikäli mikäli mahdollisuudet ajatellaan mahdollisuuksina länsimaiseen elämäntapaan. Pyytäminen, tarjoaminen ja ehdottelu oli välillä leikin tasolla ja välillä todellista.

Kulttuurivaihtoon, kehitysyhteistyöhön, eriarvoisuuteen, liikkumisvapauteen ja rahaan liittyvät kysymykset, ongelmat ja tavoitteet nousivat pintaan lähes päivittäin matkan aikana. Oma oleminen ja suhtautuminen oli ratkaistava jollakin tavoin. Maailmanlaajuiset kysymykset asettuivat kahden ihmisen välille hyvin konkreettisissa muodoissa.

Kyseenalaiselta alkoi tuntua, millaisiin toimintoihin länsimainen olemisen tapamme, tämä suomalainen kulttuuri-instituutio ja me sen stipendiaatit tuon pienen kylän paikallista toimintakulttuuria kannustamme? Tutustumme afrikkalaisiin tansseihin opetellen erilaisia liikemuotoja tanssitunnilla, osallistumme voodoo-seremonioiksi kutsuttuihin maksullisiin turistinäytöksiin ja tietysti ostamme afrikkalaistyylisiä koruja, naamioita ja Kiinassa painettuja Afrikka-kuoseja.

Tuossa ympäristössä vaikutusvaltaisella kulutusvoimallamme saamme paikalliset pakkaamaan kulttuuriaan meille helposti myytävään länsimaiseen formaattiin, joka joskus näyttäytyy kiusallisena ja joskus ongelmaa ei tule edes huomanneeksi. Kaikki näin saatu työ, tulo ja yhteyksien luominen on kyläläisille tietysti tarpeen ja siksi tuntuikin järkevältä käyttää rahaa tälläkin tavoin sen sijaan ettei käytä ollenkaan. Kyseenalaiselta silti tuntuu asioiden oleellisuuden kadottavaan tuotteistamiseen kannustaminen ja jonkinlainen piilevällä tavalla asioiden ja olemisen rakenteita muokkaava kulttuurikolonialismi. Ja se, että tätä kannustamassa ovat ”tavallisen turistin” sijaan vuodesta toiseen nimenomaan taiteilijat.

Pohdimme paljon, kuinka meidän tulisi olla tässä paikassa, mutta välillä heräsi  myös kysymys tulisiko meidän olla täällä lainkaan. Ymmärsimme että voimme saada vierailultamme paljon, mutta mitä voimme antaa heille? Eikö meillä ole muuta annettavaa kuin raha? Eikä kyllä oikein sitäkään.

Kustannuksista

Villa Karossa työskentely ei ole ihan edullista näin eurooppalaisestakaan näkökulmasta. Myönnetty stipendi tarjoaa mahdollisuuden työskennellä ja asua Villa Karossa, sekä tukiverkostoa, turvaa ja järjestelyapua, mutta kustannuksia stipendiaateille kertyy silti. Matkakustannukset stipendiaatit maksavat valtaosin itse. Lentolippujen 800 euron omavastuuosuuden lisäksi matkakustannuksiimme tuli lisälaskua kolmisensataa euroa viisumien hankinnasta sekä hotelliyöpymisestä matkan varrella. Asumisesta ja aamiaisesta maksetaan 50 €/vk, jonka päälle tulevat muut ateriat, juomat, pyykinpesu ja muut elinkustannukset. Matkalle vaadittaviin rokotuksiin ja lääkityksiin meiltä kului 200-300 €/hlö riippuen siitä mitä rokotuksia oli ennestään, oliko oikeutettu opiskelijaterveydenhuoltoon tai oliko suvussa lääkäreitä.

Jos residenssin hakemisesta kiinnostuu, kannattaa huomioida myös se,  että mikäli ei satu olemaan apurahalla tai jos residenssiaika ei sisälly johonkin palkattuun projektiin tai ei muuten pysty tekemään etätyötä, on stipendiaatti poissa tulonhankinnan tai työttömyyskorvauksen piiristä koko residenssin keston ajan. Freelancer-tanssitaiteilijan tulotasolla kustannukset ovat aika mittavia ja voivat tuntua kukkarossa pitkän aikaa työskentelyjakson jälkeenkin.

Työskentelystä  ja tiloista

Rakennettuja työskentelytiloja Villa Karossa on oma huone ja kolmeen osaan jakautuva monitoimitila. Myös talon pihapiiri ja ranta toimivat usein paikkana musisoimiselle, tanssille ja muulle toiminnalle. Jos yksinoloa kaipaa, on oma huone ainoa paikka siihen. Kaikkialla muualla on koko ajan joku. Lähestymässä, katsomassa, osoittelemassa tai vain olemassa. Omaan rauhaan tottuneelle nököttäjälle tästä aluksi piinaavalta tuntuneesta ilmiöstä muodostui jotain jota ensin alkoi oppia hyväksymään ja sittemmin jota täällä Suomessa huomaa jopa kaipaavansa. Kaikenlaisten seinien, ovien, ikkunoiden, aitojen osittainen tai kokonainen puuttuminen, paikkojen toisenlainen rakentuminen ja tilojen muodostuminen saivat etelähelsinkiläisen kaupunkiyksiön tuntumaan yksinäiseltä vankilalta. Grandpopolaisten maailmanlaajuisen liikkumisen vapaus on hyvinkin rajoitettua, mutta paikallisessa kaupunkitilassa liikkuminen, toiminta ja oleilu tuntui huomattavasti vapaammalta, helpommalta ja hyväksytymmältä, kuin vaikkapa Helsingissä tai vastaavan kokoisissa suomalaisissa pikkukylissä.

Meitä kiinnostuksemme aiheet ja työskentelymme tapa veivät näiden varsinaisten työskentelytilojen ulkopuolella mihin tahansa muihin tiloihin ja tilanteisiin: markkinoille, hautajaisiin, ei-toivotuille treffeille, kalastamaan, kirkkoon, kouluun, aiempien stipendiaattien jättämiin jälkiin, vessaksi kutsuttuihin paikkoihin, valkoisten lomaparatiisiin, tietyömaalle, koteihin, lounaalle presidentin kanssa, pusikkoon, katolle, aaltoihin, vesiputoukseen, yökerhoon, upeiden ihmisten seuraan ja paljon muualle.

Mitä me teimme?

Mitä me siis teimme? Missä oli taiteellinen fokuksemme?

Keskityimme ihmettelemään ja tekemään havaintoja olemisesta ja tapahtumisesta. Oli ainutlaatuista ja hienoa, että oli niin paljon aikaa ja rauhaa keskittymiselle eikä ollut miljoonia muita asioita täyttämässä päivää. Pyrimme pois tuloskeskeisestä ajattelusta, päämäärä-suuntautuneesta olemisesta. Kai sitä voisi kutsua läsnäolon harjoittelemiseksi. Sanotaan, että opettelimme elämään toisin ja sallimaan itsellemme hyvin toisenlaista olemista. Halusimme nähdä mitä sitä kautta voi avautua. Kirjoitimme ja kuvasimme ja keskustelimme. Olimme hiljaa. Tanssimme ja rummutimme. Pohdimme kuinka ymmärtää ja ratkaista olemisen ja yhdessä olemisen kysymyksiä. Kävelimme ja katselimme ja kuuntelimme. Teimme matkoja ja tutustuimme eri paikkoihin ja eri ihmisiin. Asetimme itseämme erilaisiin tilanteisiin.

Heräsimme ja annoimme tapahtumisen muodostua.

Tätä kautta avautui ihmetyksiä asioiden ja olioiden olemassaolosta.

Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen työskentelevät itsenäisinä taiteilijoina ja ovat yhdessä kiinnostuneita pohtimaan olemista ja havaitsemista koskevia kysymyksiä. He hakeutuvat itselleen uusiin ympäristöihin asettuakseen hienovaraisemmin suhteeseen vieraan ja totutun kanssa sekä kokeakseen olosuhteiden vaikutuksen asioiden ilmenemiselle.