Katsojalle
A Friend of the Pianist
Koreografia, tanssi, äänisuunnittelu, sävellys, sanoitus, puvut ja tila: Elina Pirinen
Valosuunnittelu: Raisa Kilpeläinen
Kuoro: Anne Pajunen, Liisa Pietikäinen, Sanni Sihvola, Jenni Urpilainen
Koreografinen assisteeraus: Janina Rajakangas
Kantaesitys: 22.7.2009 Täydenkuun Tanssit, Pyhäjärvi
Pianisti on katsojan ystävä
Viime vuonna Teatterikorkeakoulusta valmistunut Elina Pirinen on saanut A Friend of the Pianist -teokseensa innoituksen pöytälaatikkokirjoittajista. Pirinen haluaa sanojensa mukaan rohkaista teoksellaan kaikkia näitä kirjoittajia – tai muuta luovaa toimintaa itsekseen puuhailevia – avaamaan tämän sisäisen maailman muille.
Kosketinsoitin on verhottu runsaalla tekoruusuvallilla ja pienen kaiuttimen päälle on kerätty kokoelma hajuvesipulloja. Pirinen pyörii vimmatusti pään johtaessa liikettä. Hän tekee korkeita hyppyjä ja kaatumisia. Neljä nuorta naista seisoo taustalla juhlavissa valkoisissa paidoissa ja mustissa hameissa punatuin huulin.
Pirisen päällä on tummansininen pitkähihainen, mutta lyhyt mekko, jossa on rintapielessä pinkistä nauhasta solmittu rusetti. Peittävän valkoiset sukat pysyvät yllä sukkanauhoilla. Lyhyt hameenhelma paljastaa sukkanauhat ja alushousut hypyissä ja tätä korostetaan välillä myös valolla: katsoja ei näe Pirisen kasvoja selvästi, vaan valo on kohdistettu helman alle. Seksuaalisuus on mukana teoksessa viittauksina siellä täällä.
Katsojalle avautuu A Friend of the Pianist -teoksen myötä hajuveden ja ruusuntuoksuinen maailma, jossa välillä kukkien piikit pistelevätkin. Äitelä parfyymi ja haalistuneen valkoisen ja punaisen sävyiset tekokukat sopivat yhteen kuin taivaassa tehty liitto. Niissä on jotain keinotekoista, joka imitoi jotakin todellista aistihavaintoa ja toimivat vain jonkin todellisen asian muistuttajina – kuvina, joiden avulla voimme mielessä kuvitella oikean ruusun ja sen tuoksun. Tässä kuvassa tai kuvastuksessa, kuten Pirisen teoksessakin, on jotain haikeaa mukana.
Pirinen on lahjakas monella tavalla. Hän on säveltänyt ja sanoittanut kappaleita, joita hän esittää teoksessa laulaen ja soittaen koskettimia. Kappaiden tulkinta ryöpsähtelee kauniista rujoksi ja opitusta alkuvoimaiseksi. Lisäksi hän on suunnitellut teoksen äänimaailman, puvut ja tilan. Huumoria on käytetty lisämausteena harkitusti, mutta osuvasti. Pirinen leikittelee myös esityskonventiolla, hän esimerkiksi kumartaa monessa eri vaiheessa aivan kuin teoksen päätteeksi.
Tämä kaikki ei kuitenkaan olisi mitään ilman Pirisen hienovireistä näkemystä koreografian ja esityksen kokonaisuudesta. Tarkoitan tapaa, jolla hän käyttää teokseensa valitsemia asioita ja tapaa, jolla hän siirtyy tilanteesta toiseen. Ja ennen kaikkea tapaa, jolla hän esiintyy. Vaikuttaa lähes siltä, että esitys syntyisi juuri siinä esityshetkessä, vaikka toisaalta kaikki sujuu liian hyvin ja huomaamattomasti ollakseen oikeasti spontaania.
Aivan erityisen lisänsä tähän sooloteokseen tuo kuoro, joka tässä tapauksessa käsittää neljä tanssijaa. Pirinen nimenomaan käyttää heistä nimitystä kuoro, ja se onkin huomionarvoista. He laulavat, tanssivat ja avustavat Piristä. Pääosan ajasta he kuitenkin seisovat lavan oikeassa takanurkassa muoviset pitkävartiset hortensiat käsissään. Heidän päätarkoituksensa on toisin sanoen olla läsnä.
Täytyy sanoa, että vaativan tilanteen tullen ottaisin mielellään tämän kuoron seisomaan viereeni. He huokuvat hyväksyntää, tukea, välittämistä ja kannustusta. Kuoro katsoo Piristä ylpeän ystävän silmin.
Pirinen käyttää esiintyjän roolista tai tehtävästä osuvaa käsitettä ”sijaiskeho”. Kaikkien ei siis tarvitse päästä luova potentiaalinsa irti lavalla, vaan sen tunteen voi kokea Pirisen teoksen kautta. Silti, teoksesta innoittuneena, aioin selata kotiin päästyäni työväenopiston, tanssikoulujen ja taiteilijaseurojen kurssitarjonnan ja aloitan luovan potentiaalini vapauttamisprosessin. Käviköhän muillekin esityksen nähneille näin?
Karoliina Korpilahti
FM, Liikekieli.comin päätoimittaja