Teoksesta ei puutu ihmissuhteita ja erotiikkaa, ja vaikka sen sirpaleinen kokonaisuus eksyttääkin mielen välillä muihin ajatuksiin, lähdin kotiin innostuneena ja jotenkin kummallisella tavalla vapautuneena. Olin nähnyt jotain ”erilaista”.
Kiihkeää tanssia kahden tanssilajin voimin
3some –Tanssia vaille neljä on totisesti intohimolla ja rakkaudella tanssittu teos, kuten käsiohjelma lupaa. Se on latinalaistanssien paritanssikilpailuissa mainetta niittäneen tanssipari Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön sekä tanssitaiteilija Sami Saikkosen yhteistyöproduktio, jossa vierailee myös Kansallisbaletin tanssija Johanna Nuutinen. Teoksesta ei puutu ihmissuhteita ja erotiikkaa, ja vaikka sen sirpaleinen kokonaisuus eksyttääkin mielen välillä muihin ajatuksiin, lähdin kotiin innostuneena ja jotenkin kummallisella tavalla vapautuneena. Olin nähnyt jotain ”erilaista”. Jotain, jota en ollut tottunut näkemään, ja jota en voinut täysin itselleni kategorisoida. Se oli myös pelottava huomio. Miksi huomasin pohtivani esityksen alussa, katsonko nyt viihdettä vai taidetta? Mitä väliä sillä sitten olisi? Ja oliko tosiaan totta, että halusin niin kovasti lokeroida ja arvottaa, vaikka kuinka todistelen vastustavani sitä?
Erityisen sykähdyttävää oli nähdä näyttämöllä niin suurta intohimoa. Eikä pelkästään intohimoa toiseen ihmiseen, vaan myös tanssiin ja yhdessä tekemiseen. Osittain juuri tämä intohimo, surkuhupaisaa kyllä, sai silti silloin tällöin pohtimaan taiteen ja viihteen rajapintoja ja sitä, oliko niitä ylipäätään olemassa. Johtuisikohan se siitä, että varsinkin nykytanssissa tunnutaan tällä hetkellä kovasti varovan selkeän tanssin ilon näyttämistä aivan kuin se tekisi tanssista vähemmän vakavasti otettavaa? Aivan kuin puhdas viihtyminen katsomossa poissulkisi teoksen vakavamman sanoman. Ja sanomaahan tälläkin teoksella riitti rakastamisen iloista, suruista ja ristiriidoista.
Tanssillisesti herkullisimmat kohdat olivat Haapalaisen ja Suutari-Jääskön illan avaus ja teoksen keskivaiheilla ollut Saikkosen ja Nuutisen duetto. Paritanssista mitään tietämättömänä ihailin ensiksimainitun parin näkymätöntä sidettä ja magneettimaisen vahvaa suhdetta toisiinsa, aivan kuin pari kerta kaikkiaan olisi välillä sulautunut yhdeksi kokonaisuudeksi. Samanlaiseen intensiteettiin ylletään harvoin nykytanssissa. Viehättävää oli myös naisen naisellisuuden ja miehen maskuliinisuuden korostaminen, nykytanssimaailmassa kun sukupuoliroolit usein hämärretään. Saikkonen ja Nuutinen taas ovat hyvin koskettavia suhteellisen vähäeleisellä ja pakottomalla parisuhdehelvetin kuvauksellaan. Esiintyjien aitous on käsinkosketeltavaa paritanssin teatraalisuuden rinnalla.
Nykytanssin ja paritanssin tuominen samaan produktioon oli mielenkiintoinen idea ja toi esiin paljon uusia raikkaita mahdollisuuksia. Olisin silti kaivannut rohkeampaa pakan sekoitusta. Perinteisesti urheilulajina pidetty kilpatanssi osoitti kyllä kirkkaasti sopivansa näyttämölle ja olevansa parhaimmillaan suurta taidetta. Silti siihen olisi voitu sekoittaa vieläkin enemmän nykytanssin elementtejä vaikkapa pelkästään liikkeen rytmitystä muuttamalla. Sen sijaan oli tyydytty aikalailla naiiveihin ratkaisuihin, eikä muutaman saman liikkeen toistaminen läpi teoksen riittänyt luomaan yhtenäistä kuvaa. Saikkonenkin tuntui olevan melko usein vain ylimääräinen kolmas pyörä vailla sen suurempaa tehtävää näyttämöllä, ja ”nykytanssiosuudet” jäivät lyhyiksi ja harmillisen mitäänsanomattomiksi Saikkosen ja Nuutisen duettoa lukuun ottamatta. Vasta vaikuttava loppukuva kahdesta pariskunnasta pienine yksinkertaisine liikkeineen sai tanssilajien rajat hämärtymään lopullisesti. Sen sijaan nautin kyllä koulun kevätjuhlamaisesta vapaanoloisesta jamitteluosuudesta, jossa naivistisuudestaan huolimatta oli jotakin rohkean lapsellista ja ilakoivaa. Kyllä taide voi olla sitäkin.
Veera Lamberg
Kirjoittaja on Lontoon Labanista kesällä 2008 valmistunut tanssija, joka tanssii, opettaa ja tutkiskelee taiteen maailmaa tällä hetkellä Helsingissä.
