Itsensä asettaminen katseiden alle yhdessä Toisen kanssa oli juuri oikean tuntuista, sillä siinä tapahtui totena se, mistä tässä on kyse: toisen kanssa yhdessä meneminen, toisen tukeminen tarvittaessa ja heikolla hetkellä voiman saaminen toisesta. …tässä elämäntavassa on ihan oikeesti hirveesti positiivista! Siis kun sitäkään ei tarvitse tehdä yksin.. (wow mitä eksistentiaalisia löytöjä: siis tarvitaanko tää kaikki siihen, että tajuaa, että tarvitsen toista ihmistä?).

2 kertaa Mamuska

Kaksine -prosessointia, osa 3.

Lì:

Pienen logistiikka”ongelmista” (siis eikö oikeasti ole mahdollista olla kahdessa paikassa yhtä aikaa???) johtuneen yksisyyden jälkeen Kaksine-ydin (Pauli & Lipi) palasi jälleen yhteen ja hyppäsi siinä hurmassa melkein suoraan yleisön eteen. Mamuska Helsinki, 20.3.2009, valtavasti populaa ja tosi hyvä fiilis nykytanssikentälle harvinaisen rennoissa fiiliksissä..

Kaksisesta toinen onnistuu kuitenkin jämäyttämään niskansa vain muutama tunti ennen valtavaksi spektaakkeliksi suunniteltua esiintymistä (siis 10 minuuttia improvisoitua materiaalia uudessa tilassa ja valossa ilman maailman punk’eimpia muusikoita!). Niinpä keikkaan valmistautuminen sujuu suunnitelmista poiketen mm nappeja vetämällä, yrittämällä jutella teoriassa tulevan vedon mahdollisesta sisällöstä sekä leikkelemällä kuontaloonsa totaalisesti kyllästyneen Lipin hiuksia hyvässä yhteistyössä Kaapelitehtaan vessassa (siis tästä olis tullu todellista making of -matskua: Paulin leikatessa yksillä saksilla toiselta puolelta, alkaa kärsimätön ja niskalleen ärsyyntynyt LIpi leikata itse pään toista puolta …ja tulokset ovat epäilemättä prosessinsa näköiset..).

Tällaisesta prosessinsa näköisyydestä olemme koko Kaksine -ryhmän kanssakin puhuneet paljon: mikä se on se meidän näköinen juttu? Ettei yritetä olla ketään muita kuin olemme? Eikä varsinkaan yritettäis silotella rosoisuuttamme ja joskus suoranaista räävittömyyttämme pois.. Me ollaan rock ja punk ja anarkismi ja leikkiminen ja me seisotaan sen takana! …no ollaan me myös herkkis ja liikkis ja kuuntelu ja vakavuus. Paulin kanssa ollaan puhuttu paljon siitä, miten halutaan edetä teoksen ehdoilla. Mihin teos meitä kutsuu? Mitä se on, kun me ollaan teos ja teos on me.

Kai tässä on mukana jonkinlaista nuoruuden intoa ja hulluutta (!? siis ydin2=yhteensä 53 vuotta…), mutta kun ihan oikeasti tuntuu, että meidän elämä on tätä teosta ja tää teos on meidän elämää.. Moni siinä kai kyseenalaistaisi, miten tervettä tällainen suhtautuminen on, mutta jos oikeasti tulee siitä onnelliseksi ja inspiroituneeksi, niin ei kai sitä tarvitse vastustaakaan…?

No totta kai me välillä valitetaan epätoivoissamme, kun treenipäivän jälkeen vielä palaudutaan tietokoneen ja puhelimen ääreen. Siitä alkaa 2. työpäivä säätämällä kaikkea mahdollista apurahojen hakemisesta festari- ja residenssihakuihin sekä toisaalta flyerien suunnitteluun ja koko työryhmän aikatauluttamiseen. Siis tosi perinteinen ”tee se itse” -friikkutanssijan kuvio! Ja täytyy myöntää, että burn out’inkin oireita on välillä noussut ilmaan varsinkin, kun rahaa on täytynyt kerätä myös opetuskeikoilla.

Mut kun tässä elämäntavassa on ihan oikeesti hirveesti positiivista! Siis kun sitäkään ei tarvitse tehdä yksin.. (wow mitä eksistentiaalisia löytöjä: siis tarvitaanko tää kaikki siihen, että tajuaa, että tarvitsen toista ihmistä?). Siis palataksemme Mamuskaan: oispa ollu tosi kauheeta, jos Lipi ois siinä niska paketissa tilanteessa joutunu tsemppaamaan itseään sooloesitykseen. Mutta kaikki on ihan toisin, kun vierellä on 2. , johon voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa!

Lievää ylimääräistä adrenaalin keräämistä tollanen kuitenkin vaatii. Palautuipa mieleeni myös Reijo Kelan kuolemattomat sanat jostain vuosien takaa: ”Mä en enää treenaa. Mä vain esiinnyn, koska kaikki harjoitteleminen sattuu niin paljon.” Joskus täytyy vain luottaa siihen, että kyllä se itse esitystilanne vie ja kannattelee. Kaikki se ylimääräinen energiavirta ja lataus (sekä tietty vuosien kokemus samantyyppisistä tilanteista) auttaa esitystä nousemaan kukkaan (oli se sitten ruusu, rentunruusu tai ohdake..).

Tässä tapauksessa juttu nousi ehkä vähän liikaakin. Omaa olemista ja esiintymistä oli pakko vähän paisutella ja niinpä 2isen keskinäinen valtapeli ilmeni välillä kohtuullisen (siis kohtuuttoman) rajuina heittoina, raahauksina ja repimisinä. ”Ai ei kai sua sattunu, kun mä retuutin sua jaloista sun naaman liiskautuessa lattiaan?”

Tästä 2ikkomme sai kuitenkin hyvää pohdittavaa jatkoa ajatellen: ”Miten voisimme esitystilanteessa edelleen säilyttää kaiken herkkyytemme, kuuntelevuutemme ja avoimuutemme, vaikka samalla riehummekin hetkittäin 200%:in voimalla?” Tällainen pohdinta lienee toki useimman esiintyjän ja tanssijan arkipäivää, mutta ehkä se korostuu toisella lailla, kun työskentelee 2staan usein rajuunkin fyysiseen vuoropuheluun perustuvan improvisaation kautta..?

No meillä ainakin heräsi halu tutkailla tätä ja miettiä tämän 2jakoisuuden kanssa toimimiseksi erilaisia strategioita. Yksi erityisen toimiva ajatus on ollut Julyen Hamiltonilta lainattu: ”Be soft. What ever you do, let it be karate-kick or 3 pirouettes, keep it soft”. Tällainen pehmeyden säilyttämisen merkityksellisyys korostuu kontaktityöskentelyssä: vaikka huitoisinkin nyrkillä, niin kun se osuu sinuun, käteni on pehmeä (onpas muuten itämaista taistelufilosofiaa samaan syssyyn!!). Toisaalta se pätee meistä kaikkeen muuhunkin: pehmeyden säilyessä, minulla säilyy joka hetki myös mahdollisuus vaihtaa suuntaa tai suunnata toisin.

Mamuska oli 2iselle siinäkin mielessä oiva kokeilukeidas, että itse asiassa jotain tällaista fiilistä toivoisimme myös omiin esityksiimme: joo taidetta joo, mut samalla rentoa ihanaa yhdessäoloa ja asioiden jakamista kanssakokijoiden kanssa. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, kun esitykset kuitenkin ovat aidossa ja oikeassa black box-tilassa. Onneksi KokoTeatteri tarjoaa ihanan viihtyisine baareineen mahtavan tilaisuuden antaa esityksen ja sen maailman vuotaa myös teatteritilan ulkopuolella…

Pau:

Kaapelitehdas, mukana kasa vaatteita, pinkka juuri tulostettuja flaijereita ja kasa kysymyksiä: Mitä tänä iltana tapahtuu, mitä me tehdään, miksi me osallistutaan, mitä me tuodaan Mamuskaan, mitä laitetaan päälle, mihin flaijerit laitetaan, mitä me halutaan kokeilla, …?

Lyhyt aika oudoksutti. Pitäisikö tehdä yksi asia, joka saisi kehittyä ja syventyä rauhassa? Se ei tuntunut kovin 2selta. Mitä Kaksine sitten on? Välejä. Ja tapahtumia. Tapahtumat muodostuivat yhdessä vietetyllä ajalla ja välien harjoittelun myötä.

Mamuskaa ennen oli taukoa yhteisistä harjoituksista. Jännitys: mitähän tauon aikana on tapahtunut. Oli superhienoa huomata, että 2suus ei ollut kadonnut mihinkään. Toinen oli siinä lähellä, missä oli tottunut Toisen tuntemaankin. Pidemmällä aikavälillä tapahtunut yhdessä oleskelu ja työskentely oli jättänyt jälkensä, 2 superhienoa.

Taukoa taas edelsi tiivis yhdessäolo; oli yhteistreenejä Toisen, muusikoiden ja puvustajan kanssa. Harjoituksissa tekeminen oli neljän, jopa viiden, välistä. 2sen ydin, 2lo, oli aina vuorovaikutuksessa 2n muun lavalla olijan kanssa. Mamuskassa palattiin siis asian ytimeen, PauLin ja LiPin väliseen olemiseen.

2staan oleminen oli hienoa. Yleisön keskellä (tai edessä, ei sillä väliä), siinä missä kaikki näkyy, oli hyvä olla 2staan. Itsensä asettaminen katseiden alle yhdessä Toisen kanssa oli juuri oikean tuntuista, sillä siinä tapahtui totena se, mistä tässä on kyse: toisen kanssa yhdessä meneminen, toisen tukeminen tarvittaessa ja heikolla hetkellä voiman saaminen toisesta.

Hiljaisuus koko tilassa oli vaikuttava. Toki sen takia, että ero harjoituksiin & muusikoiden tuomaan mekkalaan oli suuri, mutta myös sen takia, että täynnä ihmisiä olevan tilan hiljentyminen on vaikuttavaa. Huoneelliselle ihmisiä on tarjolla herkkuja, ystävien seuraa ja miellyttäviä löhöilypaikkoja – ja silti ne antavat huomionsa niille, jotka kömpivät hetkeksi valokeilaan. 2 x hienoa!

Esiintyminen ympyrässä katsojien sisällä loi yhtä aikaa turvallisen ja taistelumaisen tunnelman. Oltiin 2staan turvallisen ihmisjoukon ympäröimänä. Kuitenkin taisteluparina, selvittämässä yhteistä tietä eteenpäin. Turvallisuuden keskellä oli vinkeätä käydä läpi kitkaisuutta ja vastustusta.

Aiemmissa harjoituksissa meillä oli aina muita mukana, muusikot ja puvustaja, sekä silloin tällöin oli joku tuttu seuraamassa treenejä. Mamuskassa tutut katsojat vaihtuivat (vähän vähemmän tuttuihin ja) tuntemattomiin katsojiin. Yleisön kanssa oleminen vaikutti minuun, minä-yksilöön, niin että olo oli kuin olisin ollut kehoni ulkopuolella. Jokainen solukko heräsi eloon ja ulkopuolelta oli hauska tarkastella 2n toimintaa.

Mamuskan 10 minuuttia oli meille alku, mahdollisuuksia välitapahtumiksi, muistoja väleistä ja mahdollisia loppuja. Vapautta reagoida. Ja niinhän se meni. Lyhyt aika nosti esille herkistyneen tajun kosketuksesta, ajasta, reagoinnista, tilasta ja tilanteesta sekä mahdollisuuksista. 2kko vaihteli, vilahteli, muotoutui, kehittyi, vaihtoi, jätti.

Koko tapahtumassa hienoa on se, että saa osallistua toisten kokeiluihin. Se, että paikalle kokoontuneet ihmiset, niin yleisö kuin esiintyjät, jakavat keskenään meneillään olevia prosesseja. On hienoa (2x 2. kerta?), että esiintyjänä voi avata sitä prosessia, mikä niin usein pidetään tanssisalin seinien sisällä piilossa, ja että katsojana pääsee osallistumaan siihen, mikä harmillisen usein jää kokonaan salaisuudeksi.  

KIRJOITTAJAT

Linda Priha, alias Lipi, on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on työskennellyt mm. esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat feministifilosofien (mm. H. Liehun, L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”). 

Kuva Vilppu Huomo

Tanssitaiteilija Pauliina Silvennoinen, alias Pauli, on valmistunut Turun taideakatemiasta 2005 ja opiskellut tanssia Fontys Danceacademiessa Hollannissa sekä eri studioilla New Yorkissa. Hän on esiintynyt freelance-produktioissa Pohjoismaissa, USA:ssa ja Hollannissa mm. Petri Kekonin, Marianne Rouhiaisen ja Philippa Kayen kanssa.