Tanssitaiteen verkkolehti

Poikani tytön vaatteissa

Osallistuin kuluvan vuoden aikana Todellisuuden tutkimuskeskuksen tulevaisuuden työtä ja työelämän muutoksia tutkivaan esityshankkeeseen Työ. Lähtökohtamme oli, että taiteilija-freelancer edustaa uudenlaista työntekijyyttä, on uustyöläinen. Tämä uustyöläinen on aina valmis tekemään mitä tahansa, millä tahansa liksalla, kunhan ei vain tipahda työelämästä pois. Niin, että silmäpussit alkavat muistuttaa Pandan mustia silmänaluksia.

Väitimme myös, että lähes kaikilla aloilla on edessä Pandan kohtalo: työtä on vaikka kuinka paljon, mutta ei siitä palkkaa makseta. Kuin satunnaisesti. Ja silloin, kun kyseessä oleva Pandayksilö on kyllin hyvä, taitava, sitoutunut, innostunut. Mutta palkkatyö siinä mielessä, kuin se Suomessa lomineen ja työsuhde-etuineen tavanomaisesti käsitetään, ei ole Pandan ulottuvilla. Ja silti, Panda tekee työtä. Usein hullun lailla, itseään riistäen.

Väitteitämme ei ole vaikea allekirjoittaa, sillä jo pelkkää Hesaria selaamalla sama ajatus tulee vastaan. Automatisaation seuraava vaihe, uusrobotisaatio on varsin monien asiantuntijoiden mukaan pian täällä. Kirjoitetaan, että seuraava koneistumisen vaihe tulee viemään valkokaulustyöt siinä missä koneistumisen aikaisemmissa vaiheissa laitteet veivät hantti- ja lapiomiesten työmahdollisuudet (länsimaissa).

On vaikeaa sanoa, onko tämä lähtökohtaisesti hyvä vaiko huono skenaario. Oma isoisäni, kotkalainen kommunisti ja tehdastyöläinen, teki työkseen hommaa jonka nykyisin hoitaa laite; valokenno. Olen aika varma, että jos isoisäni olisi saanut mahdollisuuden käyttää päivänsä johonkin muuhun kuin liukuhihnan tarkkailuun, hän olisi todellakin tehnyt niin. Harva rakastaa täysin mekaanista työtä. Silti edelleen moni nykysuomalainen, myös korkeasti koulutettu, käyttää leijonanosan työpäivästään tehtäviin, jotka mieluusti luovuttaisi jollekin muulle. Monessa työssä aikaa kuluu tietokoneen äärelllä, ei substanssitehtävissä. Ja näin on alasta riippumatta. Raportoinnin ja lomakkeiden täyttämisen järjettömyydestä valittavat niin lääkärit, ministerit kuin korkeakoulujen opettajatkin. Ja niin edelleen, lista on pitkä. Ja se pitenee.

Joten. Näköpiirissä siintävä tekninen mullistus, mikä kukaties vie, ennusteista riippuen, 40-80% länsimaissa asuvien työikäisten ihmisten töistä, on ehkä muutos kohti parempaa! Ehkä tekniikka jälleen pelastaa, jos ei nyt kaikkia niin ainakin ihmiskunnan hyväosaiset ankealta raadannalta! Jos turhat työtehtävät on siirrettävissä koneiden tehtäväksi, silloinhan monelle koittaa se vapaus, jota ilman isoisäni jäi: mahdollisuus käyttää aikansa siihen, mistä on oikeasti kiinnostunut ja mitä haluaa tehdä.

Valitettavasti Panda tietää, että tämä vapauden mahdollisuus jää usein hyödyntämättä. Koska työllä ja elannolla on vankka syy-seuraus-suhde, harva haluaa olla työelämän ulkopuolella.  On rankkaa olla vähävarainen, vaikka vastineeksi saisikin paljon aikaa. Vapaus on kaksiteräinen miekka: kuinka moni freelancer-taiteilija käyttää valtaosan vuodesta siihen, että hankkii rahoitusta, kirjoittaa apurahahakemuksia yhä uudelleen ja uudelleen? Ja toivoo, että joku jossakin näkisi minun arvoni niin, että saisin apurahan ja pääsisin tekemään proggikseni. Ilman apurahaa ei ole proggista.

Ainakin minun on myönnettävä, että olen osannut käyttää freelancerin vapauttani huonosti. Sen sijaan, että tekisin hulluna taidetta, rustaan apurahahakemuksia.

Se, että pääsen ohjaamaan, on luksusta, ei normi.

Itselleni taiteilijana, puolityhjänpanttina, herää kysymys, onko taiteella sitten mitään virkaa tulevaisuudessa? Millaisen roolin taide voisi, ja millaisen sen pitäisi ottaa, jos työelämä sellaisena kuin se on nyt, katoaa?

Taide heijastelee aikaansa ja tämänhetkinen taide peilaa aikaansa oikein hyvin: vaikka sisällöt vaihtelevat (enkä puhu tässä nyt laadusta mitään), niin tässä maailmanajassa taiteilijan on oltava myös bisnesmies. Ihanteellisessa tapauksessa taiteilija on niin hyvin apurahoitettu, että hänellä on varaa palkata tuottaja olemaan liikemies hänen puolestaan. Näin hyvin rahoitettuja Pandoja ei enää kovin paljon ole, rahaa kun on koko ajan vähemmän ja taiteilijoita enemmän.

Meidän taiteellinen vapautemme on sisällöissä, harvemmin toiminnan tavoissa.

Voisiko povattu työelämän muutos olla taiteilijallekin mahdollisuus irrottautua rahan vallasta?

Ainakin minulle se, ettei kellään muullakaan ole palkkatyön suomaa turvaa, voisi olla vapauttava kokemus. Jospa me kaikki ryhtyisimmekin tekemään sitä mistä haaveilemme, siitä huolimatta että rahaa ei ole? Millainen taidemaailma se olisi?

Toisaalta, ihmiskunnalla on työelämän muuttumisen lisäksi edessään pari muutakin ison luokan muutosta: ilmaston lämpeneminen sekä superälykkään keinoälyn (mahdoliinen) syntyminen. Kuten tunnettua, ennusteet näiden skenaarioiden toteutumisesta vaihtelevat, eikä kukaan osaa sanoa kovin tarkkoja arvioita siitä, milloin muutokset todella ovat käsillä. Ilmastonmuutos on jo laajasti hyväksytty reaalisena uhkana, ihmistä älykkäämmän keinoälyn syntyminen taas on aihe, jolla on vahva scifi-leima. Kuitenkin mm. Stephen Hawking on todennut, että keinoälyn toteutuminen on suurin koko ihmiskuntaa koskeva uhka, suurempi kuin ilmastokatastrofi.

Olemme siis tilanteessa, jossa arkemme on kukaties massiivisesti muuttumassa: palkkatyö saattaa kadota, samoin hyvinvointiyhteiskunta. Toisaalta spekuloidaan uhkilla, jotka täyttävät niin apokalypsiksen kuin hurjimman scifin kriteerit.

Ihmeellistä! Ihmeellinen tämä uusi jonka sanotaan olevan tulossa. Aivan erilainen uusi kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan aikana. Katson ikkunasta ulos. Maisema näyttää tavalliselta. No, tietysti on otettava huomioon se, että on jo lokakuu mutta keli kuin kesällä… Mutta muuten… Ihan tavalliselta näyttää. Tuossa menee taksi… Ai niin, taksiuudistus meni läpi. Yksi älykäs tekninen sovellus (Ûber) tuli ja mullisti nopeasti työn tekemisen erittäin tiukasti suojellulla alalla.

Kyllä, muutos on täällä! Ei kannata antaa auringonpaisteen tuudittaa itseään unohduksiin. En voi tietää, mihin tämä kaikki vielä johtaa, mutta haluan myöntää: jotain on tapahtumassa.

Mainitussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen esityshankkeessa lanseerasimme tulevaisuuden työn konseptin. Se oli tyhjä näyttämö. Pesimme pois pandan maskit ja manifestoimme sitä, mitä työn tulisi olla ja mitä olemme itse valmiita tekemään visiomme toteutumiseksi. Tähän julistukseen esityksemme loppui.

Se oli naiivi lopetus; se oli lapualaisoopperaa postmodernin ironian jälkeen; jonkinlaista traumatisoitunutta idealismia; yritys olla jälleen vilpitön kaikkea pilkanneen vuosisadan jälkeen.

Mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, vain linkuttava polvistuminen tyhjän edessä. Me olemme Panda, joka ei enää halua olla panda, mutta joka ei tiedä sen paremmin kuin kukaan muukaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta me emme enää taistele toisiamme vastaan. Me sanomme että yhdessä oleminen on välttämätöntä, jos aiomme selvitä jatkosta. Ja että vaikka taiteella ei saisi elantoa, me teemme sitä. Koska me rakastamme maailmaa taiteen avulla, taiteen kautta.

Paitsi että olen taiteilija, olen myös puoliso ja äiti.

Nuorin lapsistani, kaksivuotias poika, ei suostu käyttämään omia vaatteitaan, vain siskonsa mekkoja. Aluksi pelkäsin, että lastani loukataan siksi, että hän pitää pinkistä ja rimssuista. Että hän ei näytä siltä miltä poikien pitää näyttää. Sitten ymmärsin, että minä itse olen nyt vaikuttamassa tulevaisuuteen. Saako poikani olla sellainen kuin haluaa on kysymys siitä, saako ihminen tulevaisuudessa olla sellainen kuin haluaa. Jos pakotan poikani pukeutumaan siniseen paitaansa, minun kannattaa tiedostaa että siinä teossa on kyse halusta määrätä sitä, millainen tulevaisuus on.

Poikani on on elänyt vasta kaksi vuotta tässä maailmassa. Hän tulee, toivottavasti, elämään vuosikymmeniä minun jälkeeni. Mitä järkeä minun on opettaa häntä olemaan poika tavalla, joka on peräisin minun lapsuuden mielikuvistani? Minähän en tiedä, miltä tulevaisuuden pojat näyttävät. Minä tiedän vain sen, miltä pojat ovat tähän asti näyttäneet.

Päätän, että en pelkää.

Voin elää elämää josta isoisäni vain haaveili, jonka hän ei ikinä olisi uskonut olevan mahdollista.

Muutos on vakio. Siihen voi luottaa. Päätän luottaa myös siihen, että tuli kaaos tai ei, tekomme edelleen vaikuttavat maailmassa.

Sillä lopulta kaikki palautuu siihen, millaisia ihmisiä me itse olemme.

Muutos ei tapahdu meille, vaan se tapahtuu vuorovaikutuksessa kanssamme.

 

Johanna Hammarberg

Kirjoittaja on taiteilija, teatteriohjaaja, kuvataiteen maisteri ja eurytmiataiteen aineenopettajaopiskelija.

 

Kuva: Kari Hammarberg

 

 

Tekstissä viitattu:

http://www.todellisuus.fi/tyo

https://www.facebook.com/Panda-100339017059415/?fref=ts

https://issuu.com/meteli/docs/meteli_0316?e=18638962%2F38795242 (sivut 7-13)

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/15/onko-keinoaly-ihmiskunnan-viimeinen-suuri-saavutus

 

 

Kommentit on suljettu.

HAKU


ARKISTO
ARTIKKELIT KUUKAUSITTAIN
LIITY JÄSENEKSI

Haluatko olla mukana keskustelussa ja ideoimassa Liikekieli.comin tulevaisuutta?

Yhdistys kaipaa jatkuvasti uusia jäseniä tuekseen. Liity maksutta yhdistyksemme jäseneksi, saat muun muassa jäsenkirjeen sähköpostiisi muutaman kerran vuodessa! Jäsenkirjeen avulla pysyt ajan tasalla yhdistyksen tapahtumista ja suunnitelmista ja pääset halutessasi helposti vaikuttamaan toimintaan.
TUKIJAT

Valtion Tanssitaidetoimikunta

Suomen kulttuurirahasto

Jenny ja Antti Wihurin rahasto

Helanderin säätiö

Opetus- ja kulttuuriministeriö
Siirry työkalupalkkiin