Tanssitaiteen verkkolehti

Miksi Esitysradio? – Kilpailusta, taiteesta keskustelemisesta ja julkisen työn vastuusta

Odotusten yö

Ensi-ilta on ohi. Teosta esitetään vielä muutaman kerran. Valvon koko yön odottaen esitykseni kritiikkiä. Se on luettavissa internetissä noin kello neljä aamuyöllä. Paikallislehden tanssikriitikkona toimiva kauppatieteiden kandidaatti vihasi esitystäni. Hän uskoi minimalismini olevan mielikuvituksettomuutta. Äitini vajoaa sohvan nurkkaan odottamaan hyviä uutisia. Isäni unohtaa hengittää hetkeen. Maailma näyttää erilaiselta, suuri juhlani on jättänyt jälkeensä paljon roskaa.

Vuosia myöhemmin mietin tätä armottomuutta istuessani Ivana Müllerin työpajassa. Hän puhuu julkisen työn tuomasta vastuusta. Hän kertoo, miten koreografiaa tehdessään rakentaa sen eritoten vastaanottajalleen. Müller peräänkuuluttaa yleisön kokemuksen huomioimista teosta rakentaessa ja esittelee teoksen kontrolloidun kirjoitusprosessin, jonka myötä syntyvä teos artikuloituu yksityiskohta yksityiskohdalta kokijan vastaanotettavaksi. Alan ymmärtää miten teokseni kääntyi dramaturgisesti pitkäveteiseksi, ja miten motiivini sen sisältämälle liikkeelle olivat kyseenalaiset. Huomioin miten selkeää epäonnistuminen on – aivan kuin rakastuminen ihmiseen, joka ei tunnu sopivalta. Virhe paljastuu vääjäämättä.

 

***

 

Esitysradio

Ivana Müllerin kohtaaminen alkoi johdattaa minua kohti tämänhetkistä pedanttia taiteilijan praktiikkaani ja intohimoni kohdistamista teoksen sisäisen logiikan kommunikoinnin tarkkuuteen. Se aiheutti vastuun käsitteen purkamista ensin henkilökohtaisesti ja sitten julkisesti esitysradion muodossa.

Perustin esitysradion Tuomas Laitisen ja Mira Kauton kanssa, sillä koin että yhden arvion vaikutus oli liian voimakas esitykselle ja sen katsojille. Toisessa kotikaupungissani Lontoossa tanssiesitykset saavat usein vähintään kaksi arviota, osa suurien lehtien kriitikoilta ja osa bloggareilta. Näin esityksen tekijä on tilanteessa, jossa arviot voivat olla suurestikin toisistaan eroavia. Esityksestä ei luoda yhtä käsitystä tai totuutta, vaan se on avoin erilaisille subjektiivisille arvioille. Tietysti sielläkin jokin esitys joskus julistetaan ”vuoden parhaaksi nykytanssitapahtumaksi”, tai kaikki pettyvät yhden koreografin uusimpaan. Silti liki väistämättä teoksesta julkaistaan vähintään yksi muista eroava arvio. On myös yleinen ymmärrys siitä, että jokaisen mestariteoksen taakse kätkeytyy harjoitelmia ja epäonnistumisia.

Suomeen uudelleen kotiutuessani pari vuotta sitten koin ahdistavana helsinkiläisen yleisön uskollisuuden valtamedialle. Tuntui että yhden kriitikon arviosta tulee helposti vallitseva ja ainoa ääneenlausuttuna sallittu näkemys teoksesta, oli yksilön kokemus siitä mikä tahansa. Aloin kaivata uskallusta puhua avoimesti ja analyyttisesti näkemistäni teoksista. Esitysradio on yhtä lailla mahdollisuus taiteilijalle jakaa teokseen johtaneita prosesseja ja ajatuskulkuja, kuin minulle intohimo purkaa tuota yhden kritiikin kahletta. Kyse on kaiken lisäksi keskustelusta, ei puhumisesta. 

Esitysradio on Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa esityksiä käsittelevä podcast-julkaisu. Julkaisemme editoimattomia taiteilijoiden kanssa käytyjä keskusteluja. Käymme katsomassa ajankohtaisen esityksen ja keskustelemme sen jälkeen tekijöiden kanssa. Puhumme esityksestä, sen tekoprosessista ja taiteen tilasta yleensä. Huojennuksekseni esitysradio on vapauttanut minut rooliin, jossa en ole ainoastaan esiintyjä ja tekijä vaan myös tanssin ja esityksen diskurssin mahdollistaja.

 

***

 

Pois marginaalista

Mietin usein keskinäistä kilpailua taiteilijoiden välille tuottavan taidekentän ja avoimuuden suhdetta. Pohdin tuottaako kilpailuttava tuotanto-/apurahajärjestelmä sulkeutuneempaa suhtautumista taiteesta puhumiseen? Miten köyhä dialogi tai dialogi, joka rajoittuu pieniin piireihin, vaikuttaa taidemuodon kehitykseen?

Avoimuus, älykkyys, sosiaalisuus ja artikulaatio johtavat siihen, että esityksemme ja taidemuotomme osallistuvat aktiivisesti ympäröivään yhteiskuntaan. Henkilöidymme taiteilijoiksi, jotka käyvät keskusteluja vallitsevista yhteiskuntarakenteista ja tekevät ehdotuksia vaihtoehdoista. Jotta olisimme näkyvillä, meidän tulee tehdä itsemme huomatuiksi. Emme osallistu ympäristöömme ainoastaan taideteostemme kautta, vaan myös henkilöinä taiteen takana. Miksi ihmeessä meidän tulisi tuottaa teoksia liukuhihnalta vähintään yhden teoksen vuosivauhtia? Miksi tarjoaisimme tiuhaan tahtiin markkinoille tuotteita, joilla on lyhyt valmistusaika ja lyhyt elämä ensi-illan jälkeen? Emmekö juuri silloin toista kulutusyhteiskunnan toimintamallia ja unohda tarjota vaihtoehtoja jo olevalle? On tärkeää että teoksen julkistamisen motiivi on paikallaan eikä synny paineesta käyttää apuraha ajallaan, tai jostain muusta älyvapaasta ideasta. Taiteen kentällä on paljon muutakin työtä, jota voi ensi-iltojen puskemisen sijaan tehdä.

Kova kilpailu luo kateutta ja sulkeutuneisuutta; ammatilla tuskin pärjää kukaan kuin kuningas. Kilpailu ei kehitä esitystä taidemuotona vaan luo kuppikuntia ja hiljaisuutta. Se on luonnollista. Meillä on tasa-arvoinen mahdollisuus hakea apurahaa työskentelyymme; ei väheksytä sitä. Ollaan rohkeita, puhutaan ja edistetään, ajatellaan toisin; vältetään kilpailuasetelmaa, tehdään oma osamme hyvin. Ollaan jaloja. Henkilökohtaisesti hankalalta tuntuva kilpailu ratkeaa puhumalla ja jakamalla. Esitysradio muistuttaa minua olennaisesta – siitä että olemme kaikki samalla puolella ja työstämme taiteenalaamme näkyväksi ja pois marginaalista.

 

***

 

Miksi?

”Miksi te olette tuoneet tämän esityksen osaksi esitysten kaanonia?” – haluan kysyä jokaisessa esitysradion keskustelussa. ”Mitä juuri tämä teos lisää jo olemassa olevaan?” Näkemykseni julkisen taiteen tekijän vastuusta koostuu sekä yleisön huomioonottamisesta teosta valmistaessa että taideteoksen valmistamiseen johtaneiden ajatusten artikulaatiosta. Aivan liian monesti katson teoksia, jotka tuskin ovat olemassa yleisöään varten. Näyttää siltä, että ne on valmistettu täysin tiedostamatta lippuja ostavaa yleisöä. Minun on vaikea ymmärtää miksi kukaan olisi valinnut taidemuodokseen esityksen, jos se ei tapahdu dialogissa? Koreografia kyllä on olemassa ennen kuin sitä kukaan katsoo, mutta vain todistettaessa se muuttuu esitykseksi. Koreografian huomioiminen yhteiskunnan rakenteissa tai yhteisön liikkeinä on vain huomio, kunnes se esiinkirjoitetaan koreografiseksi esitykseksi. Ja tehkäämme taideteos neljälle seinälle, – kyllä! – posthumaani yleisö on myös tervetullut, mutta harkitkaamme noiden neljän seinän laatu ja ulottuvuus katsojina ja todella tehkäämme teos heille!

 

***

 

Kasvualusta

Olen lapsuudenkotini ainut taiteilija. Minun tuli selittää liikemiesisälleni intohimoni alkuperiä ja sen luomia lukemattomia mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Valmistin esityksiä, joissa muut lapset esiintyivät, ja rakensin maailmaan uutta näköalapaikkaa vanhemmilleni. Opin perustelemaan kaiken minkä tein ja kyseenalaistamaan jokaisen valintani. Minusta tuli itsepäinen, mutta ympäristöni oli onneksi empaattinen. Vastasin jatkuvasti kysymykseen, miksi? Sisaruksilleni tekemiseni ovat yhä niin hämmentäviä, että he tuskin vaivautuvat paikalle. 

Olen jo perhetaustani vuoksi alituisessa suhteessa kapitalistisen markkinayhteiskunnan ajatteluun, jossa jokaisella valmistusprosessilla tulee olla mahdollisimman laaja hyöty.  Kulutusyhteiskuntaa ylläpitävät lähisukulaiseni pitävät eniten meriittieni punnitsemisesta ja työn määrän päivittelystä. Kun puhun maailmasuhteesta ja avoimuudesta, ajattelen tätä joukkoa, ajattelen heidän poliittisia näkemyksiään ja kuvittelen puhuvani heille praktiikkani tärkeydestä osana yhteiskuntaa. He hukuttavat minut ajatuksiin, joissa pyrin osallistumaan heidän ruumiillisuuteensa ja tunnehistoriaansa tekemällä töitä, jotka koskettavat niitä alueita heissä salaa.

 

***

 

Tähtiä

Kun työmme on niinkin absurdia kuin liikkeellinen esitys, meidän tulee olla yhteydessä siihen osaan ihmisiä, jotka eivät tee ruumiillisia esityksiä ja saada heidät jakamaan yhteinen kokemus kanssamme. Kuitenkin perimmiltämme haluamme tulla ymmärretyiksi ja mahdollistaa taiteen leviäminen laajemmin osaksi yhteiskuntaa.

Tasa-arvon nimissä olemme kaikki tähtiä, mutta jotkut meistä ovat viisi ja toiset kolme tähteä kerrallaan. Minä en välitä tähdistä (paitsi silloin kun minä saan niitä viisi), mutta yleisö tahdittaa teatterissa käyntejään niiden mukaan. Annetaan heidän tehdä niin, mutta provosoidaan yleisömme ja itsemme keskusteluun siitä mikä on meidän subjektiivinen näkemyksemme kunkin teoksen tärkeydestä; peräänkuulutetaan vastuuta julkisen taiteen tekemiseen sekä luvataan olla tekemättä mitään julkista vain rahasta tai näkyvyyden vuoksi, koska huolimattomasti ajateltu tai tehty taide ei palvele ketään.

 

Janina Rajakangas

Kirjoittaja on koreografi ja tanssija.

 

 

* Julkaisualustoina toimivat http://www.esitysradio.fi -verkkosivusto sekä iTunes, jonka kautta podcast on tilattavissa mobiililaitteisiin.

Kuva: Jenni Pystynen. Kuvassa: Janina Rajakangas, Mira Kautto, Tuomas Laitinen.

Kommentit on suljettu.

HAKU


ARKISTO
ARTIKKELIT KUUKAUSITTAIN
LIITY JÄSENEKSI

Haluatko olla mukana keskustelussa ja ideoimassa Liikekieli.comin tulevaisuutta?

Yhdistys kaipaa jatkuvasti uusia jäseniä tuekseen. Liity maksutta yhdistyksemme jäseneksi, saat muun muassa jäsenkirjeen sähköpostiisi muutaman kerran vuodessa! Jäsenkirjeen avulla pysyt ajan tasalla yhdistyksen tapahtumista ja suunnitelmista ja pääset halutessasi helposti vaikuttamaan toimintaan.
TUKIJAT

Valtion Tanssitaidetoimikunta

Suomen kulttuurirahasto

Jenny ja Antti Wihurin rahasto

Helanderin säätiö

Opetus- ja kulttuuriministeriö
Siirry työkalupalkkiin