Venetsia on vajoava saari, joka meren alla ehkä löytäisi alitajuntansa. Se on paikka, jossa ei ole yhteyttä entiseen vaan muistumia.

VENETSIA-SARJA

Maaliskuussa 2008 Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen viettivät 10 päivää residenssissä Venetsian Teatro Fondamenta Nuovessa. Taiteilijat ovat pysähtyneet ajattelemaan vuoden takaisia kokemuksiaan Venetsiassa ja julkaisevat tässä kukin yhden kirjoituksen ja residenssiaikana luomansa videon.

Muistumien Venetsia

Unien johdattelema kaupunki. Talot elävät omaa aikaa, niissä asuu ei-ketään. Historia vallitsee erillisenä meistä. Kuljemme aamuisin ja iltaisin labyrintin läpi. On vettä ja kiveä. Yö on autio. Se on joku muu paikka, jossa ei ole yhteyttä entiseen vaan muistumia.

Kun Venetsia jää taakse, huomaa olleensa vanki ja hengittää helpommin kuin kiduksilla. Me etsimme yhdessäoloa. Me kolme ja toinen paikka. Jotain kuin heijastuu. Odotan, että voin olla olennaisella tavalla.

Kirjoitamme uniamme, videokuvaamme, harjoittelemme erilaista olemista ja satunnaisesti heräilen kaiken välissä. Olemme yhdessä intensiivisesti, vauhkosti, etsien suuruuksia, jotka näkyvät rajoilla.

Minulla on muistuma harjoituksista, joissa päätimme etsiä sisäistä logiikkaa:

Seuraan viivoja, tuulta, olen reunalla. Haluan nyt olla etsimättä suuntia käsitteille sisäisestä logiikasta. Yritän olla ymmärtämättä ajatusta. Seuraan jotain aavistusta. Alan kuulostella ja tuntea kokemustani tilasta. Tilat avautuvat minulle eri tavoin eri suunnissa, olen avautunut tilaan. Kuulen ääniä, ihmisiä liikkuu. Tila itsessään on värähtelevä, liikkuva. Käännän suuntaa. Päästän ääneni, toisen ääni vastaa. Oma ääneni on lähempänä, se luo paineen päähäni, tekee minusta tilan.

Näen ihmisen. Hän liikuttaa minua, vaikuttaa toisin kuin tila. Katson, kun hän hahmottelee käsillään ilmaa. Tunnustelen omaa näkymätöntä kivimuuria. Toinen laittaa silmät kiinni, minä laitan silmät kiinni. Näen vähän, hahmon. Menen kohti. Hahmottunut ihminen antaa uudenlaisen mahdollisuuden lähestyä. Koskemme toistemme käsiä. Tulen kosketuksi ja kosketan. En voi kokea yhtä aikaa molempia. Kun toinen koskettaa, lumoudun. Haluan olla lumossa. Kosketan, tulen enemmän osalliseksi yhteistä. Tietomme toisistamme on jotain, millä ei ole pohjaa. Se on tietoa, jonka ylitys täyttää minut. Olen täysi, koska toinen on koskettanut minua, muuttanut minut toiseksi. Olen täysi, koska toinen on. Olen nyt löytänyt sisäisen logiikan, jota en tavoita, mutta se ohjaa hyvään, yllättävään, minut täyttävään merkityksellisyyteen.

Syvyyteen

Venetsia on vajoava saari, joka meren alla ehkä löytäisi alitajuntansa. Kun ilma vaihtuu, kaikki hajut sekoittuvat ja lahoaminen paljastaa kerroksia. Muistumilla on oma aikansa ja niiden tulisi antaa olla niin kauan, että ne hajoavat ja alkavat muodostaa jotain muuta. Annan nyt niiden olla. 


Laura Pietiläinen


Lauran video: Venice through Laura´s eyes

Heli Meklin, Eeva Muilu ja Laura Pietiläinen työskentelevät itsenäisinä taiteilijoina ja ovat yhdessä kiinnostuneita pohtimaan olemista ja havaitsemista koskevia kysymyksiä. He hakeutuvat itselleen uusiin ympäristöihin asettuakseen hienovaraisemmin suhteeseen vieraan ja totutun kanssa sekä kokeakseen olosuhteiden vaikutuksen asioiden ilmenemiselle.