Maanantaina 26.1.2009 Kaapelitehtaan Valssaamon pöydällä oli pakastettu, hiljalleen sulava hedelmätäytekakku. Siellä todellakin oli se – en assosioi vielä. Se oli aloituskakku Z-Score-koreografikollektiivin ja dramaturgi Steve Valkin sosiaaliselle koreografialle U.N.I. (You and I). Ja tämä on työpäiväkirjani osallisuudestani Sivuaskel-festivaaliin.

Työpäiväkirjan kuvat: Riikka Theresa Innanen ja Sari Palmgren

Sivuaskeleessa oleiluni taustalla häilyy seuraavanlaisia mieltäni askarruttavia isoja kysymyksiä.

Miten poliittisuus eli osallisuus yhteisten asioiden hoitamisesta toteutuu tanssissa?
Miten tanssi ei vetäydy ja suojaudu itseensä vaan voi jakaa omastaan?
Millaisia muotoja tämä toiminta voi saada aikaan?

En aio referoida sitä mitä on järjestäjien mukaan sosiaalisen unennäön matriisi tai sosiaalinen koreografia, siitä löytyy tietoa Sivuaskel-festivaalin käsiohjelmasta ja nettisivuilta.  Kirjoitan siitä missä olen mukana, millaisena se tuntuu, näyttäytyy ja ilmenee ja miten se ehkä linkittyy, resonoi ja ruokkii minua - välillä ehkä outoina irrallisina hetkinä tai kuvina ja välillä vuolaampana assosiaatioiden ja pohdinnan virtana ihmisenä elämisen loputtomista kysymyksistä.

Riisuin joka aamu kenkäni. Join kahvia ja teetä, söin täytekakkua, pinaattipiirakkaa ja korvapuusteja. Juttelin niitä näitä pöydän ääressä tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Oli helppo ja vaivaton olla. Sanoin päivää tanssijoille joiden töitä olin katsonut ja miettinyt. Syntyi toisenlainen arkipäiväinen kohtaamisen hetki.  Ilmassa oli odotusta ja täyttynyttä odotusta, rakennus- ja harjoitusviikko oli käynnistynyt. Paikalla ei ollut vielä varsinaisia vieraita katsojia, vaan meitä projektiin tavalla tai toisella sekaantuneita ihmisiä.

Asetuimme asemiin - aamutanssi.  Ensimmäisenä aamuna he (Z-Score) tanssivat ja me katsoimme. Minä näin heidät ja heidän tanssissa, mutta myös minä tanssin omalla paikallani katsojana.  Jäin miettimään havaitsiko joku minun tanssini, katsojan tanssin.

 Subjekti, joka olen itselleni ja

objekti, joka olen toisille,

eivät ole toisistaan erotettavia asioita.

En ole vain itsessäni, olen aina suhteessa

toisiin. 

Ja sitten asetuimme sosiaalisen unennäön matriisiin. Siirtymä tanssista matriisin oli vaivaton ja helppo. Ehkä tanssi ja unet ovat sukulaisia, joilla on yhteisiä perintötekijöitä. Ne molemmat liukuvat ja suuntautuvat vaivatta tapahtumasta toiseen. Tila on auki moneen suuntaan - lineaarinen ja kausaalinen järjestys on vain yksi mahdollisuus lukemattomien muiden valintojen ja reittien joukossa. Fragmentit, katkot, assosiaatiot, variaatiot, siirtymät, muodonmuutokset kuuluvat asiaan.

Amerikkalainen dramaturgi Steve Valk kertoi että matriisin ensimmäisessä vaiheessa sallittuja olivat hiljaisuus, unenkerronta ja assosiaatiot. Vielä ei ollut kysymysten tai tulkinnan hetki. Se tuli vasta kerronnan jälkeen. 

Niin me sitten istuimme, röhnötimme, makasimme tuoleilla, tyynyillä ja patjoilla. Me emme toimineet yhteen ja yhteiseen pisteeseen suuntautuneena piirinä.  Jokainen sai asettua ja katsoa omaan suuntansa.

Todellisuus, maailma jossa elämme, se tämän kirjoituksen alun hedelmäkakku, on kaikenlaisen kuvittelun, tietoisen ja ei-tietoisen, välttämätön ehto. En voi kuvitella tai nähdä unta olemattomasta. 

Kuvittelun ja unien välttämätön sidos todellisuuteen mahdollistaa myös sen, että unet voivat myös vaikuttaa todellisuuteen, josta ne ovat syntyneet. Ne eivät ole pelkästään henkilökohtaisia minän patologioita, vaan ne kertovat myös meistä monikossa ja yhteisestä maailmasta, jossa me elämme. Yhteisenä ja jaettuina unien kautta voi hahmottua erilaisia selviämisen keinoja ja mahdollisuuksia.

Matriisin toisessa vaiheessa unien ja assosiaatioihin reflektoitiin vastaamalla kysymykseen: Miten ymmärrät näitä unia? Tulkitsevan ja analysoivan puheen lisäksi piirsimme ja asettelimme palikoita. Unet laitettiin tuottamaan, muuntamaan ja sisustamaan Valssaamon tilaa. Miellyttävä ja herkullinen ajatus: uusi teollisuuden haara – unien tuottamat materiaaliset objektit.

Tiistaina (27.1.2009) unien kuvastossa keskiöön nousi pieni nainen ja hänen valtavan kokoinen koiransa.

Puhuimme paljon horjuvasta tasapainosta kaupunkien, luonnon ja ihmisen toiminnan välillä, siitä miten luonto alkaa tunkeutua kaupunkeihin. Itse sijoitin tiistain unet ja assosiaatiot alla olevaan piirrokseen. Siinä on koira, kotka, raskaana olevan nainen, kaupunki, koneet, luonto, pieni ihminen, yli-ihminen, hallinta ja hallitsemattomat voimat. 

Torstain (29.1.2009) matriisissa uni ja reaalimaailma olivat hyvin lähellä toisiaan. Emme kelluneet missään herkässä, hauraassa ja hartaassa kerronnan ja hiljaisuuden virrassa, vaan naurun ja tuhahdusten äänet säestivät unia ja assosiaatioita.  Siirtymät unien kuvista ja tunnelmista maailman tapahtumiin ja tilanteeseen olivat myös suoraviivaisia. Huomasin olevani tosi ärsyyntynyt siitä, että vaikka koko maailma on enemmän ja vähemmän taloudellisessa, ekologisessa ja ideologisessa hädässä, niin me fokusoimme toivomme paremmasta jälleen kerran Atlantin taakse, Yhdysvaltoihin…jatkuu...

    
Anne Makkonen

 Kirjoittaja on tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija, joka tuntee olonsa kotoisaksi ajassa jossa sekä taidelajien että taiteen ja tieteen rajat vuotavat ja maailma jäsentyy aina uudestaan.