Kokoelma lopunajan treeneistä. Ilonaiheita, ahdistuksia ja kill your darlings -päiviä. Läpimeno, jossa muusikot pitävät kiinni rakenteesta kun taas tanssijat tekevät ihan mitä tahansa. Ytimet kirkastuvat (?). Oivallus siitä että Kaksine-teosta onkin kaksi kappaletta: toinen muusikoiden kanssa ja toinen ilman heitä.

Itsensä asettaminen katseiden alle yhdessä Toisen kanssa oli juuri oikean tuntuista, sillä siinä tapahtui totena se, mistä tässä on kyse: toisen kanssa yhdessä meneminen, toisen tukeminen tarvittaessa ja heikolla hetkellä voiman saaminen toisesta. …tässä elämäntavassa on ihan oikeesti hirveesti positiivista! Siis kun sitäkään ei tarvitse tehdä yksin.. (wow mitä eksistentiaalisia löytöjä: siis tarvitaanko tää kaikki siihen, että tajuaa, että tarvitsen toista ihmistä?).

Kansainvälinen kontakti-improvisaatiofestivaali Fiskarsin Kisakeskuksessa antoi mahdollisuuden keskittyä viikoksi vain tanssimiseen. Toista kertaa järjestettävän festivaalin sana oli kiirinyt maailmalle ja niinpä sadasta osaanottajasta noin kahdeksankymmentä oli saapunut Suomen ulkopuolelta. Talviset olosuhteet tekivät viikosta erityisen etenkin lumeen tottumattomille.

Kun Tanssiteatteri MD:n Viritetty teoksen ensi-ilta Hällä-näyttämöllä on koettu ja tekijät ovat kohdanneet ensimmäisen yleisönsä alkaa esiintyjille uusi vaihe; teoksen ja esiintymisen syventyminen nyt esitys esitykseltä. Tanssijat halusivat myös esittää kysymyksiä koreografille teoksen osista, joista eivät tekoprosessin aikana ehtineet kysyä. Haastattelijoina Viritetyn tanssijoista Suvi Eloranta, Terhi Kuokkanen, Mari Rosendahl ja Outi Yli-Viikari. Haastateltavana Anniina Kumpuniemi. Työpäiväkirja osa 4

Whispering Cosmos kunnioittaa liikettä ja tanssijoiden kokemusta kehollisuudesta. Se paukuttaa katsojan eteen nostoja, hyppyjä toisen syliin ja tanssijoiden kropan virittämistä ääriasentoihin. Se luottaa tanssijoiden kykyyn ja ryhmän väliseen luottamukseen. Sitten kaikki taas välistä hiljenee ja katsoja voi kuulla sydämensä lyönnit.

Ei-identtisillä kaksosillakin on täysin eri perimä ja dna, eli ei veri taida paljoa todistaa..? Varmaan yhteen vuodatettu hiki ajaa samaa asiaa. …tule säkin tähän. Ja se tulee, myötäilee, seuraa. Ohjaan toista, vien, yllätän. Joskus on hienoa löytää viereltään joku, jolta ei tarvitse kysyä, kun vastauksen jo tietää. Toisaalta voi olla rasittavaa tuntea, että joku jo ajattelee omat ajatuksesi ennen sinua.

Kahdesta Toinen on lähtenyt lyhyeen työskentelyevakkoon vieraille maille. Tällä kertaa ideana on kirjoittaa samoista aihioista vuorotellen, välillä toinen toisiaan kommentoiden.

Tavoitteeni on rakentaa mahdollisista epäonnistuneista ratkaisuista tai valinnoista huolimatta kiinnostava teos. Joustavuuden mahdollistamiseksi kohtausten lopullinen järjestys ja sisältö määrittyy sattuman ja oman harkintani mukaan. Sattuman avulla voin ylittää oman ajatteluni rajat. Helmikuun viimeinen viikko näyttää missä määrin teoksen kulku toteutumaan noudattaa kuvittelemaani dramaturgista kaarta. Osa 2

Ideat tarkentuvat ja konkretisoituvat. Ja kokonaisuus alkaa muodostua. ’Whispering Cosmos’ -teosta on nyt dokumentoitu kaksi kertaa, josta seuraavassa hetkiä uusimmista otoksista. Ensi-iltansa teos saa 12. maaliskuuta Zodiakissa, Helsingin Kaapelitehtaalla.

Sattuipa sopivasti, että PauLi törmäsi itseensä keväällä 2008. Ja LiPau sattui olemaan sama. Samanlaisuus. Samuus. Suma. Samuuksien suma, josta ei tule loppua... Murrrrrrrr! (ja karhuirvistys). Pusu vaan sullekin. Oikeesti et tainnu nukkua yhtään. Uneksin susta koko ajan.

Tavoitteenani on rakentaa joustava ja esityksestä toiseen muuntuva ja tanssiteatterin arkea kestävä teos. Voisinko luoda teoksen, jonka rakenne kestää tanssiteatterin arjen yllätyksiä paremmin? Millainen rakenne kestäisi esiintyjämäärän vaihtelut ja toimisi yhtä hyvin neljällä kuin kuudellakin tanssijalla? Osa 1

Keskeneräisyyden avaaminen. Nähdyksi tuleminen.

Kyseiset ajatukset olivat osaltaan lähtökohtia ryhtyä dokumentoimaan Zodiakissa maaliskuussa nähtävää Joona Halosen koreografiaa ’Whispering Cosmos’, jonka tanssivat Satu Elovaara, Mirva Mäkinen, Sakari Saikkonen ja Reija Wäre. Dokumentoinnin alkaessa lähtökohtaiset ajatukset muuttuivatkin sitten tärkeiksi suuntaviivoiksi ja osallisiksi sisällöllisiin ratkaisuihin.

Viimeiset päivät: makaillen nautittua kasvatuskirjallisuutta, kyseleviä unelmia tanssikoulutuksesta, mataforaksi laajeneva koreografia, avarana aukeava Choreography for Blackboards ja puristeisen piinaava Quintet Circle, viimeiset sosiaaliset unet ja yhteisen brunssin kautta maailmalle, tanssin perusväylille ja/tai uusille sivupoluille.

Kuhina päässäni alkoi kuitenkin rauhoittua.

Nyt sitä tavaraa alkaa pukata monelta rintamalta. Huh, huh, kuumottaa ja kokemuskapasiteettini on kovilla. Löhöilyä vesisängyssä kuulokkeet korvilla – koko paljaalla ruumiillaan vääntyilevä, rujonkaunis tanssija Latifa Laâbissi – naistanssijaksi haluavia miehiä à la Poelstra ja Steijn sekä se maksamaton narikkamaksu, kun egoni ei halua asettua naulakkoon, vaan se tunkee koko ajan esiin, kärttää huomiota, saa minut vääntyilemään levottomana. Tämän ylle kaartuu Parviaisen Jaanan ilmapalloitettu luento keskihakuisesta ja keskipakoisesta 2000-luvun koreografiasta.