Sanojen ritinästä, kielen lihasta, kirjainten kuolassa kelluvan ruumiin tanssista

Kuiski minut kuiviin. Hivele, sivele silmäripseni murusiksi. Rykäise ruoppaise vatsanpohjani ja saa minut kakomaan. Haravoi selkäpiini ja nosta häntäluuni kippuralle. Saa kuolani hersymään hellästi pienille kuplille, poksauta ne polvitaipeisiini ennen kuin ampaiset muualle. Sinä, siis minä, ne toiset meidät, kirjainten lihoissa vaeltavat, jotka ovat kanssani, erityisesti nyt, yksin monin kerroin, tällä likaisenharmaalla karvaisella lattialla. Olen monta, ruumiini on jakautunut ja vereni katsoo minua ahnaan lammen lailla, jonka äärelle tipahdin. Vahingossa, ajattelematta. Vatsanpohjani huutaa äänetöntä rakkautta, olen toisinpäin. On liian tyyntä. Kaikki ruumiit kihertävät tyvenessään, vaikka vain minä liikun.

Studiossa on pehmeä lyhytkarvainen, likainen kokolattiamatto, jonka tunkkainen harmaa vetää hymyni alas, lämmittäen samalla hieman. Palaan sooloprosessiin Voler, écrire, lance-pierre kolmen vuoden jälkeen. (”Varkaus, kirjoitus, ritsaus” tai ”Varastalennäkirjoitaritsa”.) Olen Brysselin Pianofabriekissa, elokuvastudiossa, jossa on pieni esitystila, jättimäinen valkokangas, onnekkaasti tummennettavat ikkunat katutasoon, jyrkästi nouseva katsomo, hylätty sytkäri sekä paljon muistutuksia välimatkojen pitämisestä. Rullaan kankaan ylös ja tanssin kolme vuotta sitten tekemäni tanssin tällä kutittavalla kokolattiamatolla, alkajaisiksi ainoastaan kuvitellen kuusi kiloa rosépippureita seurakseni tietäen, etten saa niitä ikinä irti. Olen yksin ja toisaalta monesti muistojeni, tekstieni, ruumiillistumieni kanssa. Palaan kysymykseen, miten tanssia kirjoituksen kanssa? Miten olen tullut, tulin, tulen tapahtumaan kielessä? Miten löytämäni tai muiden minulle viskaamat, ojennetut, muualle karkaavissa ajatuksissa jaetut somaattiset sekä semanttiset sanat vaikuttavat ruumiiseeni? Miten ne ovat muokanneet subjektiviteettiani, havainnoimistani ympärillä vellovasta vyöryvästä maailmasta – tässä dramaturgiassa tai arkielämässäni?

Palaan Hélène Cixous’n ”Medusan nauruun” (1975, suomennettu versio 2010), joka sysäsi aikanaan tämän prosessin liikkeelle. ”Puhaltaminen on naisen ele: puhaltaa kieltä, saattaa se liikkeelle lähteäkseen lentoon” (2010, 56) sekä ”Nähdäkseen Medusan riittää, että katsoo häntä silmiin. Hän ei ole kuole(tta)va. Hän on kaunis ja hän nauraa.” (2010, 52) Myytin mukaan Medusaa katsova muuttui aina kiveksi. (Mikä ei ollut hänen oma vikansa – Poseidon raiskasi Medusan Athenen temppelissä ja jumalatar Athene rankaisi Medusaa muuttamalla hänen ulkonäkönsä kammottavaksi ja teot hirmuisiksi. Myöhemmin hänestä piti päästä eroon, jolloin jumalat valjastivat Perseuksen aseilla, joilla vastustaa kivettävää katsetta ja häijyjä käärmehiuksia.) Medusasta on tullut pimeän, tuntemattoman, vaarallisen feminiinisen symboli, joka piti päästää päiviltä. Cixous’lla on tapana leikitellä mytologioilla keikauttaen ne uusille urille, missä patriarkaatti näyttäytyy hölmönä narrina – hieman kuten Cixous’n sanoin kieltä puhaltaneet – keksien muita väyliä kirjoitukselle, sanoille, äänelle, olla kielessä toisin tavoin, silloin kun tilaa ei ole. Olen antanut tämän viisikymmenvuotisen esseen ajatusten tulvia läpi omieni ja sen mukaa lainehtia taiteellisiin praktiikkoihini niiltä osin kuin se on ollut tapahtuakseen. Luultavasti ihastuin ja samastuin ensi kertoina tuon tekstin syvyyteen, dynamiikkaan, patriarkaattia vastustavaan ja siitä vitsailevaan poetiikkaan, sanailujen ja kutsujen rytmiin – teksti on tapahtunut väristen lihassani tässä, ei minusta jossain ulkona, etäällä… Vieroksun ajatuksia, jotka koen ajan kuluttamiksi ja samalla nautin seisahtaneen ajan romantiikasta, sen vieläkin ruumistani tärisyttävästä ajankohtaisuudesta. Esseen kielen liha järisytti omaani – miten?

Sanoakseni muutaman sanan kielispesifiydestä, Cixous’n ranska ja minun suomeni ovat hengeltään, ruumiiltaan, sukupuolisuudeltaan hyvin erilaisia. Ranskassa kaikki on jaettu maskuliiniin ja feminiiniin, feminiinin aina palatessa maskuliiniin. Maskuliini edustaa positiivisuutta, voimaa, ekstroverttiyttä, universaalisuutta, josta feminiini edustaa heikompaa varjopuolta – le soileil (aurinko), le pouvoir (voima, auktoriteetti), le jour (päivä), le corps (ruumis) – vrt. la nuit (yö, pimeä), la lune (kuu), la passivité (passiivisuus) – vain pieninä esimerkkeinä monista. Cixous’n mukaan ranskan kieli perustuu hierarkkisen mekanismin mukaisesti maskuliinille, syöden alleen feminiinin ja kaiken muun. Suomen kielessä sukupuolittuneisuutta ei samalla tavalla ole. Samalla yhteiskunnallisessa oikeutetusti kuumentuneessa keskustelussa eri sukupuolten tasa-arvosta, oikeuksista ja niiden puutteesta hyvä kysymys on, onko ikään kuin neutraaliin hän-pronominiin piilotettuina vain kaksi vallitsevaa sukupuolimahdollisuutta – ja niissäkin toinen hallitseva. Miksi tuon lyhyesti esiin sukupuolikysymyksen on Cixous’n lähtölaukaus naiskirjoitukseen, siihen, miten tärkeää on saada kirjoittaa itselle, omista lähtökohdista, omasta ruumiista ja ruumiilla, olematta aina velkaa tai puolikas jollekin toiselle, ampua, laukaista oma kirjoitus ja antaa tälle ruumiille tila niin näkyvissä kuin näkymättömämmissä rakenteissa. Kirjoitusta on monenlaista. Kieli ja kirjoitus muokkaavat ajatuksia sekä hahmotuskykyämme. On tärkeää kirjoittaa monella eri tavalla, vastustaen universaalia, joka hiipii kieleen, naamioituen neutraaliksi, ottaen ruumiittomuuden abstraktin valtikan pannen mahdollisesti poukkoilevat ruumiit paikalleen. Sanottakoon vielä suomennetusta naiskirjoituksesta, ranskan écriture feminine ei tarkalleen ottaen ole naisille, tai naisten, vaan (1970 -luvulla) uuden feminiinisen ajattelun purkautumista muinaisesta patriarkaatista kenelle hyvänsä, joka kokee sen omakseen.

Halusin vastata kutsuun, ”Kirjoita, nainen kirjoita!” (2010, 37) ja etsiskellä omaa tapaani tullen tanssin ja koreografian kentältä, mediuminani esitys. Mietin mitä on puhaltaminen, josta Cixous puhuu? Kysymys toi seurakseni lähinnä ison läjän rosépippureita ja hämmennystä. Ajan veivattuani huomasin tutkivani tilaa pippurin kuoren ja ytimen välissä. Salainen tila, se missä on, kun joutuu puhaltamaan, miltä se tuntuu ruumiissa, miten se tapahtuu ruumiin ja ympäristön suhteisuudessa, entä kun kuori rapsahtaa rikki? Mitä tulee écriture feminineen, mielessäni heräsi kysymys; millainen on kieli, joka ei palaa keskipisteeseen, jossa toinen, erilainen, ei palaa samaan, universaaliin? Olisiko tämä mahdollista kuvittelemallani liikkuvalla subjektiviteetilla? Mitä se oikeastaan tarkoittaisi? Onko se olemista, joka ei jähmety, joka on polyseminen, monta, liukuva, muuttuva, sekä myös kiinnittyvä ja hankala? Olemista, joka tunnistaa ja tunnustaa kiinnittymisensä ja vaikuttumisena materiaalisista ruumiista ympärillään – olivat ne rihmaisia, sihiseviä, kylmiä tai kovia? Sanojen määrittäessä maailmaamme ja ruumistani aloin tarkastella sanojen somatiikkaa ja ruumiin semantiikkaa purkaakseni järjestelmää, jonka yleispätevän langan olen ’oppinut’. Huomasin myös, vaikka kuinka keskityn sanojen somatiikkaan, semantiikka saapuu itsestään mukana kuten myös ruumiin somatiikka on, pysyy ja tapahtuu. Ehkä kyse oli vain ajatuksissa toisin navigoinnista?

Ensimmäinen runoni näiden kysymysten ja ajatusten tuuppaamana suhisi ja kuiski.

Je veux les cheveux des chevaux

Les chevaux des cheveux volent

Vols éloignes

Vols

Trés éloignes

Sont ce que les cheveux des chevaux font

E silence….

C´est ca!

De quoi elles parlent

C´est ca!

Où elles parlent

Volant, Restant, Partant

On va tirer la silence!

Avec les cheveux des chevaux

Runossa lentävät hevosen hiukset (cheveux ja chevaux ovat homonyymisesti lähes samat ranskan kielellä) puhuvat mm. Pegasoksen hiuksista – Pegasoksen, joka lensi Medusan päästä, kun Perseus leikkasi tämän kaulan poikki. Viehätyin kielen homonymiasta ja onomatopoeiasta, olkoonkin torta på torta, mutta haluan ymmärtää kielen materiaalisia ominaisuuksia. Kyyhötän nurkassa pienen lapsen tavoin puhuessani lentävistä hevosen hiuksista, keinuen eestaas. Toisinaan kirjoitus ”lentää”… tai ehkä se haluaisi lentää, jäädessään aina sidotuksi maahan, kirjoittajan haavoihin, painoon ja haluihin?

Ranska suhisee. Tai korisee, laulaa, viekoittelee. Ääneni taipuu elegantimpiin melodisiin aaltoihin kuin englanniksi tai suomeksi ja valitsee kömpelömpiä reittejä. Tunnen itseni vieraaksi, varkaaksi ranskan kielessä, mikä vaikutti osaltaan kielivalintaan. Kuuntelen kielen tulvintaa sekä tipahtelua pitkin tilaa. Kevyt suhina muistuttaa pippureiden kevyistä kuorista, jotka suhisevat, ritisevät ja ratisevat aina vain hienommiksi. Painava, syvästi muisteleva ja aistiva ruumiini vastustaa suhinan keveyttä. Aika painaa, tilanne täyttyy emotionaalisesta ja fyysisestä painosta, paikantamattomista vuodoista. Ja suhisee suhisemistaan. Hankala muisto täyttää sihiseviä sanoja, olen aikuinen ja lapsi. Kokonaiskompositio rakentuu hajottamalla kielen materia, historiallisen, tuntevan ruumiini materia ja tilassa oleva ei-orgaaninen materia osiin sekä yhdistelemällä niiden eri laatuisuuksia, intensiteettejä ja situaatioiden aikakuplia keskenään.

Miettiessäni keveyttä ja painoa Karen Baradin sanat tulvahtavat mieleeni – ”Milloin sanasta tuli painavampi kuin materiasta?” (2005). Tai Jacques Lacanin ”Sana tappaa materian” (mm. Lacan Rundgrenin mukaan 2007, 130). Ehkä kielen ja materian välillä hiertää aina ristikkäisyys, niiden voimatta koskaan oikeastaan kohdata, tai tämä ristikkäisyys säilyy juuri sinä hiertopisteenä, joka pitää kysymystä yllä. Työskennellessä haluan kiinnittyä hetkeen, jolloin sana on kiinni omassa materiassaan, enemmän tai samoissa mitoin, kuin siinä mistä puhutaan. Mitä sanojen liha oikeastaan kertoo? Selkeästi sosiaalinen tai informatiivinen kommunikointi on tällaisessa tilanteessa jokseenkin hankalaa. Oletan, että kyseinen toiminta paljastaa jotain sanan ja materian valtasuhteesta. Synnyttääkö lineaarisen verbaalisen informaation paisuttaminen muodottomaksi, hetkellisesti tunnistamattomaksi ja asettumattomaksi klimpiksi, kunnes se ottaa uuden prosessissa löytyvän muodon, sellaista tilallisuutta sanoissa, mikä hajottaa ja uudelleen sijoittaa merkitykset luoden eri suhteellisuuksia? Nämä poukkoilevat klimpit asettuvat laajemmalle, erilaiseen ekologiaan. Millaista on puhe, joka valuu, joka ei pääse irti lihastaan, joka saa ruumiini tuntemaan sen samaisen valumisen ennen irtautumista omiin erillisiin olemisen tapoihin? Miten lihani vaikuttuu tästä lihasta? Huomasin, että minun täytyy sanoa vähemmän, jotta pääsen lukemaan tuntevan ruumiini vaikuttuneisuutta ja vireisyyksiä tarkemmin.

Teen liharunon. Makaan pää epämuodostuneen möntin sisässä ja muodostan möntin kanssa, yhteisessä suuremmassa mönttiruumiissamme, liharunon. Runon kurkkuäänistä, kähinästä, köhinästä, mörinästä, henkäysten rytmistä, kurnuttamisesta, siitä, joka on homonyymisesti kanssani herkillä pysyvässä lepäävässä ruumiissani juuri silloin. Ruumiini kuuntelee, vaikuttuu ja tuntee, sillä on ehkä toiset semanttiset sanat, ja ympäristölleni ymmärrettävät sanat muodostuvat.

Corps…corps…corps…corps chair corps chair corps chair corps corps chair coeur …rrrrroooond…. … …

Kielen liha rytmittää minun lihaani – ja toisinpäin. Se vaikuttaa aikaani, nostaa ajantuntuuni epäilyksen, puhkaisee sen tyhjäksi, venyttää kireäksi lingoksi – aika paksuuntuu, kunnes se tyhjenee kuin ilmat pihalle hönkäisevä lörtsä ilmapallo. Ajan ruumis näyttää erikoiselta. Tutkiessani kielen materiaalisuutta saan vähän aikaan tähän aikaan mutta tämä aika kerrostuu, limittyy, pysähtyy ja aika tekee aikaa. Kielen taipuisuudessa törmään taipumattomuuden kohtaan, joka ei tottele minun halujani. Se tuntuu hankalalta livetessään jonnekin kauemmas. Materiaaliseen kieleen kasvaminen esityksessä on tuonut mukanaan vahvasti affektoituvan ruumiin, joka vaikuttuu materiasta, joka on fyysisesti kosketettavissa, haistettavissa, näettävissä, sekä sen kielen materiasta, joka tulee ruumiista ulos, että muusta auditiivisesta materiasta, joka velloo tilassa. Tämä vaikuttuminen tekee tarpeen etääntyä – muuten kaikki tuntuu liian tahmaiselta ja on yhtä vaikuttumisen sotkua, mihin liukastun. Yritän lukea komposition soma-semantiikkaa. Sanojen ruumiit vaikuttavat pieniltä mönteiltä, toiset pulleammilta, toiset karvaisilta, osa rihmaisilta. Tuntuu kuin rakentelisin jonkinlaista äänimaiseman ekosysteemiä. Syvyydestä ja keveydestä tulee liukuva mittari, joka pyrkii estämään komposition puuroutumisen. Möntit pyytävät rakennetta. Liharuno raksuttaa rytmikkäästi.

Tanssiva ruumiini (möntti sekin) seisahtelee, hypähtelee, jouduttaa itseään ja vetää ajan jumiin jämähtäen paikoilleen erinäisissä kaiuissa. Mieleni on utelias. Naiivi, muusta maailmasta välittämätön, kaikki on erityistä, ollen tässä näin vain. Mutta eihän se niin enää ole, kaikki on muuttunut ja muistot, jotka kietoutuvat valittujen sanojen lihaan ovat kivuliaita – täynnä lihasjännitystä, hädästä valettuja tiloja, itsepäisiä, mutta myös nautiskelevia, jopa viattomia. Tarkastelen keskenään tanssivia ruumiita. Tämä minun tässä näin, tuon verkon, pienen kreikkalaisen ritsan, pippureiden, Pegasos -runon, Pegasos -tanssin, karvamaton, humalaisen runon, liharunon, kirjoittamisen runon, pimeyden, ja pienen särisevän lampun, eri muistojen ruumiit. Nämä ruumiit tuijottavat hiljaisuudessa toisiaan, särisevät, ja saavat minun tämän ruumiini tässä näin aika erikoiseen tilaan. Olen painava, olen näitä kaikkia, samalla kun ne ovat vain mitä ovat ja minä olen minä, olen tämä tässä hetkessä ovuloiva sureva ja utelias tanssiva liha, herkistynyt, lyön luukut kiinni, kun kaikkea on liikaa. Kielen liha saa minun lihani vavahtelemaan, klimppistymään, kieltäytymään. Pingottamaan ja singauttamaan huomioni moniaalle, kenties kuten Erin Manningin ”havainnon tanssi” – havainto, joka edeltää määrittelyä ja ryhmittelyä, kiinnittyen suhteisuuteen tapahtumisen ytimessä korostaen olemisen tapojen laatuisuuksia, riippumatta siitä, mille eksaktille ruumiille ne kuuluvat (2014, 78). Me tanssimme, minä ja maailma, nämä eri lihat. Kielen materiaalisuus raapaisee ja pulputtaa korvalehtiini ja siitä edelleen

Écrire loin. Loin. Loin. Loin. Plus loin, que le plus loin, que le plus plus plus loin de tous de loins. Écrits éloignes. Écrits volants. Aviatrice, tirez! – Lennän, lennän, lennän…kuvittelen lentäväni ja putoan, olen naulattuna paikalleen.

Onko niin, että kielen lihan tarkastelu on tuonut esiin sanojen erilaisia ruumiillisuuksia ja näin provosoinut kokemiani fyysisiä ruumiillisuuksia? Kuvitteleeko minun muuttuva ruumiini näiden sanojen potentiaalisia eri ruumiita ja eri vaikuttumiseni näiden ruumiiden muotoja? Onko kaikki tilassa oleva materia, käyttämäni kielen ulostuloa tai siihen vastakkain, viistokkain tai muuten suhteessa olevaa omaehtoista olemistaan?

Kielen materiaalisuuden tutkailusta esitysprosessissa tuntuu avautuvan värikäs ja pimeähkö, taktiilinen ja monituoksuinen avaruus. Pelkään lankeavani siihen kritiikittömän ihastuneesti, vaikka törmään hankaukseen ja hankaluuteen, joka tuntuu ankkurilta. Affektoitunut ruumis vaeltaa muualle, ajassa taaksepäin, tai jonnekin, minkä mereltä tuoksuva kalaverkko sille avasi. En tunne vielä hiljattain löytäneeni verenpunaisen kalaverkon kirjoituksen olemusta. Se tarvitsee aikaa, ehkä toisia määreitä, sillä on toisenlainen ruumis. Kuitenkin eri tavoilla vastakkaisten napojen – syvyyden ja pinnan, painon ja keveyden, rapean ja limaisen, ryppyotsaisen ja sileyden, yksinkertaisuuden ja kompleksisuuden skaalailu, väleissä matkaaminen ja yhdistely tuntuvat tärkeiltä. Liha on aina kiinnittyneenä sen epäimartelevaan omintakeiseen painoon, joka vastustaa utopistisuutta. Kielen lihalla vaikuttaa olevan sekä suussa – lihaksissa, luustossa, syljessä, ajassa –  muodostuva tapahtuma että sen materiaalisen olemuksen ruumis, johon semanttisesti viitataan – joista on molemmista lukuisia mahdollisia versioita. (Oletan, että lisää puolia tulee avautumaan.) Tämä tuntuu itsestään selvältä, mutta tutkiessani ruumiillisesti tapahtumia ja asiayhteyksiä, joita näistä seikoista aukeaa, itsestään selvyys tuntuu hämärtyvän. Ne monet lihat muodostavat mönttisiä klimppejä, syviä, tuntevia ja kompleksisia.

 

Karoliina Loimaala 

Kirjoittaja on koreografi / tanssitaiteilija, joka työskentelee Helsingin ja Brysselin välillä. Teksti on kirjoitettu osana sooloprosessia Voler, écrire, lance-pierre.

Brysselissä, 30.7.2020

 

Viitteet:

Hélène Cixous: Meduusan Nauru ja muita ironisia kirjoituksia (Tutkijaliitto, 2010 suomentanut Aura Sevón ja Heta Rundgren alkuperäisestä ”Le Rire de la Méduse et autres ironies, Femmes, 1975)

Erin Manning, Brian Massumi: Thought in the Act: Passages in the Ecology of experience, Minnesota Scholarship Online, 2014

Karen Barad: Meeting the Universe Halfway, Duke University Press, 2007

Heta Rundgren: Minästä toiseen. Lacanilaisen subjektin syntymä Anaïs Nîn´in House of Incestissä ja Hélène Cixous’n Dedansissa, Helsingin yliopisto, 2007

 

Artikkelikuvassa Karoliina Loimaala teoksessa Voler, écrire, lance-pierre. Kuva Sanni Siira.