Mielestäni mitä syvempi kritiikin kirjoittajan asiantuntemus asiasta on, sitä vähemmän hän kirjoittaa ´tekijästä`. Tekijä on olennainen, mutta hän on ovi, jonka kautta avautuu näkymä substanssiin. Olisi tärkeää pohtia, mistä on lähtöisin tämä henkilöiden nostaminen esiin tanssitaiteessa itse tanssin ja liikkeen ja sen substanssin kustannuksella. Miksi tätä tehdään?

Ikonit, tanssi ja naamarit

Piipahdin Liikekieli.comin sivustolle tsekatakseni, että onko siellä uusia, mielenkiintoani herättäviä kirjoituksia tanssista. Kyllä oli. Näin Raisa Rauhamaan kirjoituksen ”katoamistempun tehneestä” tanssija Mika Backlundista. Ensimmäinen reaktioni pelkästään otsikon ja kirjoittajan nimen lukiessani oli oh no! Jälleen yksi henkilökeskeinen tanssikirjoitus.

Raisa Rauhamaan nimen tunnistan siitä, että hän on ainakin joskus vuosia sitten kirjoittanut tanssikritiikkiä Helsingin Sanomiin. Oman henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan Rauhamaan kritiikin (useimman tanssikriitikon mukana) lähtökohtana oli henkilöiden esiin nostaminen, esityksen taiteellisen/tanssin substanssin, ja sen avaamisen kustannuksella. Tosin, ei ole olemassa oikeata tai väärää, on vain erilaisia tapoja ajatella ja katsoa asioista. Ei ole olemassa yhtä ainoata totuutta, huolimatta siitä, että Suomi on tunnetusti yhden asian maa.

Tämä Rauhamaan tanssikirjoitus (ei kuitenkaan tanssikritiikki) oli jälleen henkilökeskeinen. Mutta, tässä jutussa kaupan päälle yllättäen tuli myös tanssin ja liikkeen merkitysulottuvuuksista yhteiskunnassa. Koko kirjoituksen sisältö sivuaa tanssin ja liikkeen merkitysulottuvuuksia yhteiskunnassa, aivan kuin sattumalta, sivumennen, kun kerrottiin tanssija Mika Backlundin elämäntarinaa. Tanssija, Mika, on nykyään psykologian maisteri ja työskentelee Töölön sairaalan akuutilla psykiatrisella avo-osastolla. Itsessään juttu Mikasta oli hyvää luettavaa, se oli mielenkiintoinen ja henkilökohtaisestikin koskettava.

Henkilökeskeisyys/-lähtökohtaisuus tanssitaiteessa on Suomessa ollut hidaste tanssitaiteen/tanssin ja liikkeen moniarvoistumiselle, esimerkiksi taidetanssin estetiikan ja tanssitaiteen merkitysulottuvuuksien suhteen. Estetiikan moniarvoistuminen tapahtuu substanssilähtökohtaisuudesta käsin. Henkilökeskeisyys tanssitaiteessa on hidaste ja este substanssitietoisuudelle ja sen kehittymiselle.

Käytän (ehkä vaikeana) esimerkkinä ikonimaalausta. Pinnallisesti katsomalla ikonimaalauksissa näyttää olevan kuvattuina vain eräänlaisia naamareita. Naamaria eli maskia on mm. käytetty jo antiikin ajoista alkaen henkilöllisyyden piilottamiseksi (Wikipedia). Ikonimaalauksessa ja tanssissa ei kuitenkaan perimmäisesti ole kysymys kopioimisesta, ”monistamisesta” ja pintakulttuurin levittämisestä. ´Naamarissa` ei mielestäni perimmiltään ole kysymys pinnasta, vaan siitä mitä on pinnan alla; pinnan alle katsomisesta. Siinä on kysymys pinnan alla piilevästä tiedosta. Ymmärtääkseni ikonimaalausperinteen perimmäisenä tavoitteena on perimätiedon kulkeutuminen eteenpäin tulevaisuuteen mahdollisimman muuttumattomana. Tieto kätkeytyy salaisuutena ikoniin ja se mitä tämä tieto itse kullekin on, avautuu jokaiselle (tiedon ja taidon etsijälle) erilaisena ja eritasoisena tietona ja todellisuutena.

Ikonimaalaus on taitoa ja tämä taito on lähtökohtana maalauksessa ja sen tekemisessä.  Se on  taitoa, jonka kautta tekijä hankkii ja saa tietoa. Ikonimaalauksen taidon karttumisen kautta ikonimaalari ”noutaa” perimätietoa vuosituhansien takaa. Tämä perimätieto todentuu ikonimaalarin taidon myötä ikonimaalauksessa myös tulevia sukupolvia varten. Tulevia tekijöitä ja katselijoita varten. Ikonimaalaus on koodi/viesti/sanoma/tietoa menneisyydestä (?) tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Ennen kaikkea, aivan kuten tanssi, ikonimaalaus on tietoa ihmisestä itsestään häntä itseään varten. Tanssi on tietoa ja taitoa ihmisen (geeni)perimästä/solumuistista. Tanssija tanssii, koska sen kautta hän oppii itsestään ihmisenä, omasta ihmisyydestään. Tanssissa ja liikkeessä on substanssiulottuvuus, ja se liittyy ihmisen ruumismielen liikkeeseen, elämän tanssiin. Sen todentamiseen omassa olemassaolossa, maailmankaikkeudessa. Estetiikka on arvoja.

Palaan kritiikkiin asiantuntijakirjoituksena. Minä olen sitä mieltä, että mitä syvempi kritiikin kirjoittajan asiantuntemus asiasta on, niin sitä vähemmän kirjoittaja kirjoittaa ´tekijästä`. Tekijä on olennainen, mutta hän on ovi, jonka kautta avautuu näkymä substanssiin. Minusta olisi tärkeää pohtia, että MISTÄ on lähtöisin tämä henkilöiden nostaminen esiin tanssitaiteessa itse tanssin ja liikkeen ja sen substanssin kustannuksella. Miksi tätä tehdään? Tietysti yksi syy on se, että sellaiset kirjoitukset/kritiikit ovat saaneet näkyvyyden, joiden kirjoittajat nostavat esiin henkilöitä, tanssivia henkilöitä, eikä niinkään tanssia, liikettä, tanssin substanssia ja sen merkitysulottuvuuksia.

Ikonit, tanssi ja naamarit edustavat kaikki salaisuutta, joka on jokaisen ihmisen ulottuvilla tässä ajassa ja oli meitä ennen ja tulee olemaan meidän jälkeemme.

22.12.2008 Hämeenkyrö

Jaana Vähä-Antila-Nieminen

Kirjoittaja on tanssija, koreografi, liikkeen tutkija ja tanssinopettaja. 90-luvun puolenvälin Suomeen paluumuuttaja. Opiskellut laajasti tanssin eri tekniikoita itsenäisten ja selektiivisten opintojensa lisäksi mm. London Contemporary Dance School´ssa (1986/87-90) Lontoossa ja Merce Cunningham Studiossa (1992-93 Daily Program) New Yorkissa. Kokeellisia produktioita.

Jaanalle tanssi on käytännön filosofiaa; ihmisen ruumiin liikkeen ja henkisen kulttuurin tietotaitoperimää. Viime vuosina työskentely on ollut improvisaatiolähtöistä. Jaanaa kiinnostaa tanssitaiteen estetiikan avartuminen ja moniarvoistuminen.

Hän on ulkomailta paluumuuttaja, mikä on ratkaisevasti avannut hänen tietoisuutensa moniarvoisuuden, eli arvoprosessien merkitykselle kulttuuriympäristössä tanssitaiteen, ihmisen ruumiin liikkeen kautta.

"Opetustyötä en ajattele erilliseksi karsinaksi tanssitaiteessa, vaan se on ikään kuin yksi tila, näyttämö, missä tanssi; tanssitaide tapahtuu ja todentuu. Ja hyvin usein se on tanssitaiteen tiloista kaikkein spontaanein, inspiroivin ja uutta synnyttävin ja luovin! Itseäni kiinnostaa ihminen ja ihmisyys. Paljas, riisuttu ihmisyys. Liikkeellisesti tämä tarkoittaa koreografista riisumista. Tanssi on liikettä, elämä on liikettä. Me kaikki olemme elämässä tapahtuvaa liikettä. Tutkin tanssissani ja liikkeessään elämää; itseäni ja ympäröivää maailmaa; ympäristöä. Liikkeellinen ilmaisuni ja estetiikkani tavoittelee jotakin aidosta ihmisyydestä kumpuavaa; luonnollista ilmaisua, joka ei niinkään pyri synnyttämään erilaisia mielikuvia, vaan päinvastoin - pyrin liikkeelliseen alastomuuteen, mielikuvien riisumiseen ihmisyyden ja ihmisen ruumiin liikkeen ympäriltä. Minua kiinnostaa ihminen. Ihminen osana ympäristöä ja ympäristö osana ihmistä. Paljas ja paljastettu IHMINEN. Etsin ihmisyyttä, sen ydinolemusta, mitä maailmassa läsnä oleminen voi olla."

www.bodymindmoving.fi