|
 Kriitikot, tutkijat, taiteilijat ja katsojien edustajat pohtivat suomalaisen kritiikin nykytilaa Baltic Circle -festivaalin ja Helsingin yliopiston taiteidentutkimuksen laitoksen seminaarissa.
Kritiikki 2.0 -artikkelisarja kartoittaa laaja-alaisesti kritiikin tulevaisuutta sen nykytilan ja menneisyyden kautta. Sarjan teemaan sopivia artikkeleita otetaan vastaan toimituksen sähköpostiosoitteeseen.
Artikkeli on julkaistu Teatteri-lehden numerossa 5/2008.
Lajilla ei sovi leikkiä!
Seminaari suomalaisesta nykykritiikistä Kiasman seminaaritilassa 13.5.2008. Paneelissa Pirkko-Liisa Enäjärvi-Jantunen, Hanna-Leena Helavuori, Riitta Monto, Anne Moilanen, Janne Saarakkala, Minna Tawast ja Suna Vuori. Keskustelun vetäjänä toimi Outi Lahtinen.
Baltic Circle -festivaali järjesti yhteistyössä Helsingin yliopiston taiteidentutkimuksen laitoksen kanssa paneelimuotoisen kritiikkiseminaarin, johon oli kutsuttu alan asiantuntijoita. Kriitikoiden lisäksi paneelissa pääsivät ääneen myös tutkija, taiteilija ja katsojien edustaja. Seminaari oli otsikoitu haastavilla kysymyksillä ”Onko teatterikritiikki murroksessa?” ”Saako taide tarpeeksi tilaa mediassa?” ja ”Onko taiteilija vain epätoivoinen narsisti, joka odottaa huomiota ja hyväksyntää?”
Keskustelu teatterikritiikin murroksesta on tyrehtyä heti alkuunsa toimittajien valitukseksi siitä, miten vähän palstatilaa kritiikit (sanoma)lehdissä saavat ja miten vaikeaa onkaan olla kriitikko. Turun Sanomien kulttuuripäällikkö Riitta Monto keskittyy puhumaan optimistisista näkemyksistä oman kulttuuritoimituksen suhteen. On tietysti positiivista, että Suomessa on olemassa kulttuuritoimitus, jolla menee hyvin. Mutta kiinnostavampaa kuin kuulla tämän lehden mainosta, olisi paneutua siihen, mitkä kritiikin mahdollisuudet tänä päivänä ovat.
Keskustelussa erotetaan vahvasti sanomalehtikritiikit, jotka kirjoitetaan ”lukijoille” kun taas ammattilehdissä voidaan kirjoittaa myös ”tekijöille”. Kriitikot toisaalta korostavat omaa intohimoista ja subjektiivista suhdettaan taiteeseen, toisaalta pönkittävät kriitikoiden asemaa. ”On mahdotonta kattaa koko kenttää”, toteaa Helsingin Sanomien Suna Vuori ja jatkaa ”vaihtoehdoksi jää vain tehdä hyviä valintoja. Mikään todella hyvä jää harvoin huomioimatta”.
Olisi mukava ajatella, että nuori Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen toisi uusia tuulia keskusteluun kritiikistä, mutta yllättäen hän osoittautuu kritiikin suhteen varsin konservatiiviseksi. Moilanen tunnustautuu ”kriitikkouskovaiseksi” ja käyttää sanoja ”hyvä” ja ”huono” kuin ne olivat itsestäänselvyyksiä, jotka imemme äidinmaidossa. Jos Moilaselta kysyy, mitä teatterikritiikki Suomessa tarvitsee, hänen vastauksensa on yksiselitteinen: ”Taiteilijoiden pitäisi olla paksunahkaisempia!”.
Ajatus kritiikistä teatterijournalismin lippulaivana ja sen ehdoista otetaan kovin annettuna, keskustelu alan murroksesta jää vähäiseksi. Tanssi-lehden päätoimittaja Minna Tawast tosin myöntää, että murrosta on, sitä on vain vaikea hahmottaa. Yhtenä murroksen merkeistä Tawast mainitsee, että Tanssi-lehdessä on pohdittu, tulisiko kritiikeistä luopua kokonaan, ketä ne itse asiassa palvelevat? ”Lukija on ehkä yksi manipuloiduimpia käsitteitä, mitä meillä on", Outi Lahtinen tiivistää, ja on sääli, ettei keskustelussa päästä syvemmälle tähän aiheeseen.
Tutkija ja teatterimuseon johtaja Hanna-Leena Helavuori nostaa esiin kysymyksen kriitikkojen vallasta julkisuuden tuottajana. Helavuori näkee kritiikin olevan vahvasti sidoksissa siihen, kuinka hyvin teatterit, ryhmät ja yksilöt hallitsevat mediajulkisuutta, toisilla siihen on enemmän (taloudellisia) avuja, kuin toisilla.
Helavuori suomii myös teatterikritiikkien samanmielisyyttä, sitä, että kritiikit toistavat turhan usein kyselemättä sitä, mitä muutkin kirjoittavat. Kun on kerran päätetty, että joku on ”hyvä” asiasta ei tarvitse keskustella. Kritiikki ei ole paikka, joka herättää keskustelua, vaan kertoo, mitä mieltä meidän tulisi olla.
Yhteiskunnassa, jossa muuten pyritään voimakkaasti purkamaan erilaisia vastapooleja, on hassua, että kritiikki instituutiona haluaa ylläpitää niitä vahvasti. Moilanen kertoo YLE:n K-rappuun toimittamastaan teatterikritiikkisarjasta. Alkuvaiheessa he olivat miettineet, voisiko kommentoijina olla myös alalla toimivia teatterilaisia, mutta todenneet pian, että ei. ”Keneltä tahansa muulta, kuin teatterilaiselta saa helpommin rehellisen vastauksen, oliko joku oikeasti hyvä” tokaisee Moilanen siitä, miksi teatterilaiset eivät ole sopivia kommentoimaan toistensa töitä. Moilaselle kritiikki on ”laji, jolla ei sovi lähteä leikkimään!”
Taiteilijoiden edustajana paneelissa istuva ohjaaja Janne Saarakkala kertoo seikkailuistaan kirjoittajana kokeilevien kritiikkien parissa. Saarakkala kirjoitti vuosia Todellisuuden tutkimuskeskuksen muiden jäsenien kanssa metakritiikkejä Teatterilehteen. Villeimpänä kokeiluna hän kirjoitti sarjaa ”Ylpeys ja ennakkoluulo”, jonka ideana oli arvioida esitys, jota ei ole nähnyt. Itseironisen nimensä mukaisesti artikkelit toivat esiin kirjoittajansa ennakkoluuloja ja odotuksia kyseisestä esityksestä. Saarakkala toteaa, että sarjan kirjoittaminen oli ”moka”, jota hänen ei olisi taiteilijana pitänyt tehdä. Toiset taiteilijat eivät nähneet sarjaa kritiikki-instituutiota kyseenalaistavana projektina, vaan suuttuivat. ”Ei omaan pesään saa paskantaa”, Saarakkalalle nuristiin.
Jos kritiikki-instituutio vaikuttaa vanhanaikaiselta norsunluutornilta, joka ei huomaa omaa huojuntaansa, voidaan myös kysyä, missä määrin me taiteilijat ylläpidämme ja haluamme tätä hierarkkista järjestelmää, joka isän tavoin joko hyväksyy tai tuomitsee. ”Uusia rakenteita tarvitaan, mutta niitä pitää myös vaatia”, kuten Tawast totesi.
Pilvi Porkola on helsinkiläinen esitystaiteilija, joka tekee tohtorinväitöstään Taetterikorkeakoulussa Esitystaiteen- ja teorian koulutusohjelmassa. Porkola toimii myös Esitys-lehden päätoimittajana.
Lue koko keskustelu: www.q-teatteri.fi/baltic_circle/dramagora
|
Kolumnit ja esseet 
Funktioita
Kritiikki on minusta yksi muoto antaa esiintyjille, ja myös yleisölle palautetta. On ahdistavaa tehdä taidetta jos ei saa palautetta tai se on yksipuolista. Perustelematon kritiikki turhauttaa. Kritiikki voi siis antaa taiteilijalle pohdittavaa - tai sen voi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja...
Kirjoittajilla on valta tuottaa julkisuutta ja mainostaa teoksia. Olisi toivottavaa, mutta ehkä utopistista, että eri esitykset pääsisivät tasa-arvoisesti esille. Julkisuuden ja palautteen tarjoamisen lisäksi kritiikki voi palvella montaa muuta tarjoitusperää. Yleisen keskustelun, ja taiteellisen ja tieteellisen ajatuksenvaihdon synnyttäminen on kiinnostavaa ja hyödyksi Suomen tanssikentälle. Kun asioita pohtii enemmän kuin yksi henkilö, saadaa esiin uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia. Käsittääkseni moni taiteilija toivoo taiteensa herättävän ajatuksia ja keskustelua. Jos esityksestä kirjoitetaan ja keskustellaan, esityksen voi tulkita ainakin tietyllä tasolla onnistuneeksi.
Kriitikon omat motiivit ovat luku sinänsä, tiedosti niitä tai ei. Monella on kutsumus sanoa ja tehdä analyysiä teoksista. Tarve päästä itse esille voi olla myös yksi, mutta harvemmin julkilausuttu motiivi. Toisaalta ei pidä väheksyä pyyteetöntä (onko sitä?) halua osallistua keskusteluun ja vapautta kertoa mielipiteensä.
Nimellä on merkitystä
Tärkeintä kritiikin kirjoittajan ja lukijan olisi mielestäni muistaa, että kyseessä on yhden ihmisen (hyvin tai huonosti perusteltu) mielipide. Kutsuisin erilaisista esityksistä kirjoitettuja tekstejä mieluummin mielipiteiksi tai analyyseiksi kuin kritiikeiksi tai arvosteluiksi, riippumatta kirjoittajan taustasta.
Mikä on kritiikin vaikutus katsojaan? Usein tuntuu, että ihmisten medialukutaitoa aliarvioidaan. Katsoja muodostaa esityksestä itse kyllä oman kuvansa, se ei synny vain lehtikirjoitusten perusteella. Silti ennakko-odotukset, tulevat sitten kritiikeistä tai muualta, vaikuttavat varmasti useimpien katsomiskokemukseen. Paljon taidetta katsonut sortuu usein liialliseen puhkianalysointiin heittäytymisen sijaan. Mutta en usko, että kritiikki ohjaa liikaa katsomiskokemusta.
Yhdyn Pilvi Porkolan ajatukseen, että analyysi on tärkeämpää kuin arvottaminen! Hyvä ja huono eivät ole absoluuttisia käsitteitä - hyväksi tai huonoksi tulkitseminen kumpuaa katsojan omasta maailmakuvasta, tiedosta ja kokemuksista. Siksi esityksistä kirjoittaessa tärkeämpää kuin arvosanan antaminen, tuomitseminen tai hyväksyminen, on monisyinen analyysi. Kirjoittajalta vaaditaan mielestäni myös taitoa sanoa asia rakentavasti. On varsin masentavaa lukea avoimen ilkeitä kritiikkejä. Tietty moraali ja humanistisuus täytyisi kyetä säilyttämään.
Kuka kirjoittaa
Ainakin flamencopiirit ovat niin pienet, että ystävien ja kollegoiden teoksia arvioidaan ja analysoidaan. Muita asiantuntijoita ei juuri ole. Esim. HS:n tanssikriitikot eivät ymmärrä monen asian kontekstia flamencoesityksissä. Silti on kiinnostavaa lukea ”ei-flamencojenkin” tulkintaa flamencoesityksistä. Väärinhän ei oikeastaan voi ymmärtää.
Päivälehti- ja taiteilijakritiikin tehtävien jakaminen ei mielestäni ole hedelmällistä. Kyllä kollegakin voi arvioida esityksen taituruutta ja näkemystä ja päivälehtikriitikonkin tehtäviin kuuluisi linkittäminen ajan ilmiöihin ja taiteelliseen historiaan.
On hienoa, että tavallisen katsojankin kokemus kiinnostaa nykyään. Taiteesta voi kirjoittaa ja siitä saa olla mielipide, vaikka ei olisi asiantuntija. Tärkeintä lienee eksplikoida, mistä näkökulmasta esitystä kommentoi. Näkäkulmia on erilaisia ja luen samasta teoksesta mielelläni niin katsojakommentin kuin tieteellisen, lähdeviittein varustetun esseen. Mutta mieluiten sellaisen, joka on kirjoitettu rakentavassa hengessä.