Ryhmäkoreografiat ovat kolmannen vuoden tanssinopiskelijoiden tekemiä koreografioita, joissa tanssivat ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat. Tanssit esitettiin Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian tiloissa Köysiteatterissa.

1. Mistä teos kertoi?

Sami: Teos oli koreografi Suvi Niemisen tarina ja kannanotto hänen omasta kokemuksestaan. Hän oli nähnyt kukkakaupassa ruusuja, jotka oli upotettu hopea- tai metalliväriin, ja tämä sai Suvin miettimään, miksi jotain jo valmiiksi kaunista pitää yrittää muunnella. Teoksessa käsiteltiin asioiden materialisointia.

2. Saitteko vaikuttaa itse teokseen vai päättikö koreografi kaikesta?

Sami: Koreografian pikku hiljaa kehittyen ja jatkuvasti muuttuen Suvi Nieminen oli kyllä selvästi täysin tietoinen siitä, mitä hän halusi koreografialtaan. Me tanssijat autoimme jakamalla omia ajatuksiamme ja mielipiteitämme tanssista niin hyvässä kuin pahassa.

3. Miten tanssijat valittiin teoksiin?

Sami: Minun tietääkseni Suvi sai itse päättää, ketä tanssijoita halusi koreografiaansa. Eli ihan koreografin valtaa käyttäen! Ainut tekijä, joka olisi estänyt jonkun tanssijan valitsemisen olisi (minun tietääkseni) ollut se, että kyseinen tanssija olisi lupautunut jo muihin koreografioihin eikä täten aika olisi riittänyt tanssijalle. Nopeat syövät hitaat!

4. Riittikö aika harjoitella?

Sami: Kyllä riitti, jokaisessa koreografiassa varmasti tulee pieniä paniikin ja kaaoksen omaisia hetkiä, mutta ne kuuluvat omasta mielestäni tekoprosessiin! Lopullisessa esityksessä kaikilla oli itsevarma olo mennä näyttämölle esiintymään.

5. Kuinka paljon opettajat vaikuttivat teokseen?

Sami: Opettajat katsoivat läpimenoja esityksistä , niiden musiikista ja valoista sekä antoivat omia vinkkejään ja mielipiteitään, tietääkseni siis opettajat toimivat eräänlaisina tutoreina antaen ohjeita ja ajatuksia koreografian tekijälle.

6. Mitä ongelmia kohtasit työskentelyssä?

Sami: Suurin ongelma oli meidän todella iso ryhmä tanssijoita ryhmäkoreografiaan. Meitä oli 12 ja tämän takia yhteiset treeniajat olivat todella haastavia. Kaikki 12 tanssijaa saada yhtä aikaa paikalle oli ylivoimaisesti suurin haaste, stressaava tekijä niin meille tanssijoille kuin varmasti koreografillekin. On hankala luottaa teokseen täysin, jos ei pääse koko porukalla tekemään useaan kertaan, siitä puuttuu silloin se tanssiporukan sitoutuminen yhteen.

7. Mitä opit? Mistä pidit erityisesti?

Sami: Tämä oli itselleni vasta toinen nykytanssiesitys, missä olen ollut mukana, ja se kyllä opetti taas minulle paljon. Todella paljon sain irti nimenomaan esiintymisestä. Olen tottunut kilpatanssitaustani syystä flirttailemaan ja “vitsailemaan” näyttämöllä, joten nyt keskittyminen omaan kehoonsa ja olemaan läsnä ilman mitään annettua roolia oli todella haastavaa ja palkitsevaa. Pidin erityisesti siitä, kun tanssin dueton Mikon kanssa, ja toisesta duettokohtauksesta Miian kanssa.

8. Oletko jo miettinyt millaisen ryhmäkoreografian teet itse? Saitko ideoita näistä?

Sami: Mietin tällä hetkellä sooloani, mutta sen kautta on tullut jo muutama idea ryhmäkoreografiaan. Sain ideoita ja ennen kaikkea sain selville monia ryhmäkoreografian keinoja tuoda tanssia esille.

9. Mitä olisit itse tehnyt toisin?

Sami: Olisin itse yrittänyt käyttää vähemmän tanssijoita, sillä koreografian kokonaisuudessaan oli niin vahva, että tanssijat minun mielestäni jäivät koreografian varjoon. Oma mielipiteeni koreografin työstä on se, että koreografia on todella onnistunut, kun tanssijat ovat ensisijalla eikä koreografia.

10. Miten musiikki vaikutti tekemiseen? Piditkö valitusta musiikista?

Sami: Musiikki oli todella toimiva ja inspiroiva. Otin selvää kyseisistä musiikeista ja ne auttoivat minua löytämään monia uusia kappaleita, joita käytän esimerkiksi soolossani luultavasti.

Mira Sirkka

Ensimmäisen vuosikurssin opiskelija, Amanda Nurmi, 19, on ollut syksystä asti mukana kolmannen vuoden opiskelijan Teija Kilpeläisen tanssijana teoksessa “Kierto”, joka oli osa helmikuussa esitettyä koreografiakokoelmaa “Kirjopesu – harmaan 13 sävyä”. Teos “Kierto” kertoi ihmisistä, jotka elivät oravanpyörässä ja yrittivät päästä siitä pois. Seuraavaksi Amandan ajatuksia prosessin kulusta.

"Kierto" Kuva Jere Aalto

Prosessin etenemisestä:

Teos sai nykyisen muotonsa jo melko varhain ja siksi sitä olisi ollut mahdollista syventää vielä enemmän, mutta niin ei minusta tapahtunut. Musiikki myös vaihtui kesken prosessin, mikä muutti tanssin kokonaistunnelmaa – joidenkin mielestä parempaan suuntaan, toisten mielestä taas huonompaan.

Koreografeilla on erilaisia lähestymistapoja toteuttaa prosessi. Tässä teoksessa koreografi oli antanut tanssijoille valmiita liikesarjoja ja yksittäisiä liikkeitä, joiden toimivuutta oli kokeiltu yhdessä. Yksittäisiä liikkeitä sai kehitellä itse, mutta koreografi antoi suunnan ja ajatuksen liikkeelle. Toisin kuin tässä prosessissa, monet koreografit antavat liikemateriaalin syntyä teoksen tanssijoista itsestään.

Mitä tanssija koki helpoksi/vaikeaksi:

Oli helppoa toimia ryhmän kanssa yhdessä, vaikka kaikilla oli omat mielipiteensä ja tyylinsä. Vaikeampaa oli pitää sama innokkuus alusta loppuun saakka ja tanssia aina tunteella.

Ryhmätyöstä aiheutuneista mahdollisista ongelmista:

Ongelmia ei tullut; ryhmä tuli hyvin toimeen keskenään, eikä kukaan hyppinyt toistensa varpaille. Kaikki kunnioittivat toistensa työtä ja kannustivat toisiaan.

Aluksi prosessissa ylitsepääsemättömiltä tuntuneista asioista:

Koreografia tanssittiin varvastossuilla, minkä takia olin hieman epävarma suorituksestani. Joskus pitkien koulupäivien jälkeen harjoitukset olivat väsymyksen takia hieman ylitsepääsemättömiä.

Odotusten ja tulosten kohtaamisesta:

Alun odotukset olivat ehkä hieman suuremmat kuin lopputulos, koska esitys ei mielestäni ollut vielä aivan valmis lavalle. Itse olisin halunnut hioa joitakin liikkeitä vielä enemmän. Jos olisin osannut ne paremmin, olisin pystynyt myös paremmin eläytymään tunnelmaan.

Eläytyminen erilaisiin teoksiin voi olla hyvinkin haastavaa tanssijalle, mutta se kehittää tanssijan ammattitaitoa. Eläytyminen on suuri tekijä onnistuneessa koreografiassa – se luo tunnelman.

Tanssijan tyytyväisyydestä lopputulokseen:

Olen jokseenkin tyytyväinen teokseen. Kokonaisuudesta tuli mielenkiintoinen ja se vastasi teoksen aihetta. Toisaalta teos olisi vaatinut vielä lopullista hiomista koreografian kannalta, jotta siitä olisi tullut täydellinen.

Tanssijana kehittymisestä prosessissa:

Olen huomannut, että koreografin näkemykset eivät aina vastaa omiani. Tanssijan tehtävänä on mukautua koreografin toiveisiin, vaikka liikkeet eivät välttämättä olisi itselle ominaisimpia.

Koreografian onnistumiseksi on tultava toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Koreografin ja tanssijan yhteistyön on oltava vaivatonta mahdollisista erimielisyyksistä huolimatta.

Opittujen asioiden soveltamisesta tulevaisuudessa:

Voin soveltaa oppimiani asioita jatkossa. Esimerkiksi omia tulevia koreografioita tehdessäni voin muistella, mikä ei toiminut ja mikä taas toimi erityisesti. Koreografi kohteli tanssijoitaan todella hyvin – siitä aion itsekin ottaa mallia.

Kolmannen vuoden opiskelijan Teija Kilpeläisen ”Kierto”-teoksen tekoprosessi oli opettavainen kokemus. Suurimpiin odotuksiin teos ei vastannut, mutta kaikkien tanssijoiden ammattitaitoa se kehitti varmasti. Koreografin linja piti loppuun asti, vaikka matkan varrella tulikin paljon muutoksia. Tulevaisuudessa myös Amanda tulee työskentelemään uusien koreografioiden ja erilaisten koreografien kanssa. Tanssija ei silti saa unohtaa aikaisempia projektejaan, vaan hänen on hyödynnettävä niitä myös jatkossa. Kun kokemus kasvaa, myös työ tanssijana ja tulevaisuuden koreografina tulee olemaan helpompaa.

Tytti Tuominen

Aamupäivän aikana Marjo Kuusela kertoi oman työnsä ja Raatikon kansainvälisistä vaikutteista 1970-luvulla ja Aino Kukkonen valotti 1980-luvulla pääasiallisesti Zodiak Presentsin perustajien kautta suomeen tulleita niin länsimaisia kuin aasialaisiakin vaikutteita. Iltapäivän aikana keskityttiin Carolyn Carlsonin työhön Suomessa Jyri Pulkkisen vetämän paneelikeskustelun kautta, johon osallistuivat Jorma Uotinen, Tero Saarinen, Leena Gustavson ja Jyrki Karttunen.

Tiivistetysti seminaarin perusteella omat tanssijamme ovat tuoneet ulkomailta tänne muun muassa Graham-, Horton- ja Alexander-tekniikoiden vaikutteet, toisaalta ulkomaiset tanssijat ja koreografit ovat täällä vieraillessaan vaikuttaneet tällä hetkellä kansainvälisesti tunnetuimpiin kotimaisiin koreografeihimme. Kansainvälisyys on vahvasti osa suomalaista tanssia, minkä merkityksen toivoisi välittyvän suuremmalle yleisölle, päättäjille ja tukijoille. Usein kuitenkin vaikuttaa siltä, että täällä asiat noteerataan suuremmin vasta kun on tultu ulkomailta takaisin. Tämä pistääkin miettimään, onko suomalaisen tanssin vahvaa kansainvälisyyttä tuotu kotimaassa vielä tarpeeksi esille.

Kiinnostavaa tätä on mielestäni pohtia esimerkiksi suhteessa Guggenheimin nostamaan keskusteluun kuvataiteen puolella ja tarpeeseen luoda Helsingin taidemuseolle uusi konsepti, joka pohjaa kansainväliseen kuratointiin. Checkpoint Helsinkiä esittelevä aloite alkaa sanoilla: ”Helsingin päättäjien taholla on tuotu esiin kuvataiteen merkitys kaupungin kansainvälisenä vetovoimatekijänä.” Yhtä hyvin lause voisi sisältää kuvataiteen sijasta sanan tanssitaide. Mietityttääkin, mistä mahtaa johtua, ettei Tanssin talo -hanke ole noussut vastaavaan julkiseen keskusteluun Guggenheimin vanavedessä.

Tietysti kyseessä on eri instituutio ja eri taidemuoto, mutta toisaalta ottaen huomioon miten paljon nykytaide perustuu taiteidenvälisyyteen, olisi mielekästä, että eri taidemuodot myös nähtäisiin yhtä vahvoina kansainvälisinä vetovoimatekijöinä. Toisin sanoen kotimaisen tanssitaiteemme kansainvälisyys, verkostot ja vaikutteet voitaisiin nostaa vielä vahvemmin esiin ja suuremman yleisön tietoisuuteen, jotta mielikuva tanssitaiteesta kehittyisi kansainvälistä tunnettuutta luovaksi. Tällä hetkellä luodaan henkistä tanssin taloa tanssitoimijoiden keskuudessa ja kehitetään strategiaa. Tärkeää kuitenkin olisi luoda tuota henkistä taloa myös tanssitoimijoiden ulkopuolella, jotta yleisö, tukijat ja päättäjät saataisiin laajemmin näkemään talon tarve ja merkitys niin Helsingille kuin koko Suomellekin, tanssijoille, harrastajille ja yleisölle.

Uskoisin, että laajempi tietoisuus tanssitoimijoidemme tunnettuudesta ja arvostuksesta ulkomailla auttaisi luomaan henkistä tanssin taloa tanssitaiteen ulkopuolisten keskuudessa, joille tanssi voi olla vielä vieraskin taidemuoto. Yleisemmin voisi puhua eräänlaisesta brändin rakennuksesta tanssitaiteelle kansainvälisenä ja edustavana taidemuotona. Tähän työhön tietysti tarvitaan resursseja, visiota ja selvityksiä. Kiinnostavaa olisikin tutkia, miten suomalaisten yksittäisten tanssijoiden, tanssiryhmien ja koreografien vierailut ulkomailla ja vastaavasti ulkomaisten tanssijoiden ja ryhmien vierailut täällä vaikuttavat tanssin kehitykseen kansainvälisellä tasolla. Miten täällä kansainvälisistä vaikutteista muovautuneet tekniikat ja tyylit tanssijoidemme ja koreografiemme vieraillessa muualla taas siirtyvät ulkomaisille toimijoille ja vaikuttavat mielikuvaan suomalaisesta tanssista, taiteesta ja kulttuurista?

Olisi hienoa osoittaa päättäjille ja suuremmalle yleisölle tanssitoimijoidemme kansainvälisten suhteiden arvo ja sitä kautta myös Tanssin talon arvo tarpeellisena lisänä suomalaiselle kulttuurille. Ehkä tämä kuulostaa hieman idealistiselta ja täytyy myöntää, etten tiedä mikä tällä hetkellä on päättäjien suhtautuminen Tanssin taloon. Toisaalta, mitään asiasta ei ole lähiaikoina ollut julkisuudessa, vaikka hyvin taloa olisi voinut nostaa esiin Guggenheimiin ja Helsingin taidemuseoon liittyneissä keskusteluissa. Melkein harmi, ettei tanssitaiteen puolella ole yhtä tunnettua kansainvälistä instituutiota, joka haluaisi tulla Suomeen. Ehkä sitten täällä muutkin kuin tanssitaiteilijat, vakiintunut yleisö ja harrastajat kiinnostuisivat asiasta ja alkaisivat sitä kommentoimaan.

Saara Moisio

Kirjoittaja on juuri filosofian maisteriksi teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Helsingin kansainvälisen balettikilpailun koordinaattori ja Tanssin Liikekieli ry:n hallituksen jäsen.

Pirskahteleva ja perusteellinen oli projektipäällikkö Hanna-Mari Peltomäen esittely tanssin talo -hankkeesta Pohjoisen tanssin aluekeskuksen väelle maaliskuisessa Oulussa. Jaettu oli ilo kohdata Peltomäen tuoma tieto hankkeen tilanteesta ja välittää hankkeelle tanssin kentän ajatuksia oikea-aikaisesti jo työstövaiheessa.

Tanssin talo vaikutti pohjoisin silmin hyvin perustellulta paikalta tanssille juurruttaa paikkansa maahamme aiempaa jykevämmällä profiililla.

Kiintoisiksi tiivistyivät kysymykset, kuinka tulla osalliseksi tanssin talon tuomasta ryhdistä ja raameista: miten kentän toiveet talon toiminnassa otetaan oikeasti huomioon, kuka päättää tuonnempana taiteellisesta linjauksesta, miten tanssin kenttää kohdeltaisiin tiedotuksellisesti nykyistä tasapuolisemmin, kuinka pääkaupunkiseudun ulkopuolelta pääsee tanssin taloon vaikkapa kiertuevierailunäyttämölle.

PTAKin ihmisten mielestä tanssin talon rakentamisessa on otettava huomioon myös koko taidekentän isosti muuttuvat rakenteet, jos kohta itse talollisen tilan muunneltavuus.

Peltomäki totesikin, että tanssin talo -hankkeen lopputulos lienee “kaikkien toiveiden sopeutettu mukaelma”.

Pohjoisen tanssin aluekeskuslaiset olivat harvinaisen yhtä mieltä siitä, että tanssin oma temppeli on taidepoliittisesti sangen tervetullut.

Kirjoittaja Minna Härkönen on Routa -ryhmän tuotantosihteeri.

Kvintetossa tanssivat vasemmalta oikealle Leila Kourkia, Joona Halonen, Saku Koistinen, Vera Nevanlinna ja Saara Töyrylä. Kuva Aada Niilola.

Mikäli päiväkodin välitunti, korkeasaaren ruokinta-aika, esiteinin epäonniset lemmenkokeilut, mielisairaiden unohtunut lääkitys ja 80-luvun jumppavideo sulatettaisiin yhdeksi ja samaksi paketiksi, tuloksena olisi epäilemättä jotain Kvinteton kaltaista. Absurdi, ihmettelevä, suorastaan dadaistinen teos naurattaa ja hämmentää. Yksi tanssijoista nauraa makeasti nurkassa muoviin kääriytyneenä, toinen laukkaa ympäri lavaa, kolmas puristelee korviaan ja hymisee, neljäs kirkuu ja viides hakkaa päätään käsillään. Monika Hartlin suunnittelema puvustus, johon kuuluvat hopeainen haalari, leopardikuvioiset trikoot ja pinkki verkkopaita, on niin ikään absurdi. Eihän tässä tunnu olevan mitään järkeä.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Eeva Muilun Kvintettoa ja sen tarjoilemaa vastakohtaisten tunnelmien juhlaa seuraa mielenkiinnolla. Järjettömän oloista paikasta toiseen ryntäilyä seuraa pysähtyneisyys, oivalluksesta kumpuavaa riemua seuraa kaoottisuus. Esiintyjillä näyttää tanssiessaan olevan paikoitellen helppoa, välillä taas liike tuottaa tuskaa ja vaatii ponnistelua. Tanssijat näyttäytyvät energisinä, kuin lapsina, jotka etsivät uusia oivalluksia suu auki hämmästellen.

Leikkisä esitys piirtyy suurelta osin abstraktina, mutta teokseen mahtuu myös sellaisia hetkiä, joina Leila Kourkian, Joona Halosen, Saku Koistisen, Vera Nevanlinnan ja Saara Töyrylän eleet, ilmeet ja äänenpainot viestivät vahvasta emotionaalisesta kokemuksesta. Tanssijoiden ilmentämät tunteet pakokauhusta innostukseen näyttäytyvät selkeinä ja universaaleina. Tällaisina hetkinä teos tuntuu tulevan lähelle katsojaa. Hymyilevät tanssijat naurattavat, levottomat hämmentävät.

Myös toisto aiheuttaa hämmennystä. Samaa liikettä toistetaan, kunnes tuloksena on varsin ristiriitaisia tunteita. Tanssijoiden suorittaessa mielipuolista juoksua muodostelmassa ehkä viidettä minuuttia kuulen vieressäni istuvan kuiskaavan seuralaiselleen: ”pitääkö meidän tehdä jotakin että ne lopettaa?”

Rytmillä ja musiikinomaisuudella on suuri rooli Kvintetossa. Teos on kuin musiikkiesitys, jossa rytmin luovat erilaisten tapahtumien lisäksi esiintyjien liikkeet, eleet ja äänet. Tanssijoiden luoma äänimaisema sisältää kiljumista, huokailua, juttelua, mölinää, ähkintää ja voivottelua. Kvintetto tömistää lattiaa, läiskii seiniä, hyppii, juoksee ja raahaa kanssatanssijaa pitkin lavaa. Esiintyjien tuottamat äänet, kuten eläimelliset kirkaisut, toimivat mahtavina tehokeinona.

Hauskoja ja samalla hienoja hetkiä teoksessa ovat erityisesti kohdat, joissa tanssijat ovat kontaktissa toisiinsa. Tällöin nähdään leikkimielistä (ja vähän rajumpaakin) painia, pään taputtelua ja eroottissävytteistä kähmintää. Kontaktin ottamiseen mahdollisesti liittyvää vaikeutta ei peitellä: eräässä kohtauksessa yksinäinen tanssija pyrkii epätoivoisesti liittymään kahden muun liikkeeseen siinä kovin hyvin onnistumatta.

Kvintetossa viehättää erityisesti se, ettei teos pyri kieltämään epäonnistumisia, kaoottisuutta, ponnistelua tai hermoromahduksia. Eheää kokonaiskuvaa tai punaista lankaa ei teoksesta kannata etsiä, sillä näistä ei Muilu ole haaveillut Kvintettoa työstäessään. Sen sijaan teos tarjoaa nautittavaa, sekopäistä, aitoa, tunnerikasta ja kaikessa outoudessaan mahtavaa tanssia.

Eeva Muilu – Kvintetto, Zodiak, Kaapelitehdas. Ensi-ilta 3.5. klo 19, Muut esitykset 5.5. klo 19, 6.5. klo 15, 8.5. klo 19, 9.5. klo 19, 10.5. klo 19, 12.5. klo 19, 13.5. klo 15

Liisa Kontunen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelija, jonka intohimon kohteina ovat tanssi ja kirjoittaminen.

Osallistujat olivat uteliaalla mielellä kuuntelemassa. Kenelläkään ei ollut varsinaisesti etukäteen muodostettua mielikuvaa siitä, mitä Tanssin talosta kerrotaan ja mitä hanke tarkoittaa meille keskisuomalaisille toimijoille. Agenda oli sinänsä hyvinkin ajankohtainen, onhan meillä Keski-Suomessa juuri vuoden verran ollut koossa tilatyöryhmä esittävien taiteiden tilan saamiseksi Jyväskylään. Monenlaisia raportteja ja selvityksiä oli siis täälläkin jo vuoden aikana tehty yhteistyössä teatterien, elokuvan, sirkuksen, parkourin ja musiikin kanssa.

Päällimmäiseksi allekirjoittaneelle jäi mieleen se toteamus, että tanssitaiteelle ei ole omaa paikkaa –koko Suomessa. Yksi tanssija myös totesi, että oli miettinyt, että miten tämä Tanssin talo mahtaa koskea meitä keskisuomalaisia tekijöitä, mutta Hanna-Marin vierailun jälkeen sai todeta, että aika paljonkin.  Ennen kaikkea sen ajatuksen vuoksi, että se vaikuttaa tanssitaiteen asemaan myös valtakunnallisesti, tekee näkyväksi. Ongelmat ovat siis tilojen suhteen hyvin samanlaisia valtakunnallisesti. Voisimmeko kenties oppia toisiltamme hyviä käytänteitä jatkossa?

Pauliina Lapio

Kirjoittaja on Keski-Suomen Tanssin Keskus ry:n toiminnanjohtaja.

Valmistelet parhaillaan innovatiivista tanssiproduktiota kahdelle tanssijalle ja kahdelle teollisuusrobotille. Mistä tässä on kyse?

Human Interface -tanssiteos tutkii ihmis- ja koneliikkeen suhdetta. Kuten teoksen nimikin kertoo, suuri osa projektissa käsiteltävistä asioista tuntuu olevan juuri näiden kahden alueen rajapinnassa. Esimerkiksi miltä tuntuu katsoa teollisuuskonetta, jonka liike on pikkutarkasti ohjelmoitu luomaan vaikutelma elävästä, tietoisesta olennosta? Tai toisin päin – miten ihmiskeho liikkuisi jos siitä olisi väliaikaisesti riisuttu kaikki “inhimillisen” liikkeen tunnusmerkit kuten tietoisuus, kontrolli ja tarkkuus? Millainen olisi aito tanssiduetto ihmisen ja robotin välillä?

Human Interface on jo kolmas projektisi teollisuusrobottien kanssa. Mitä aiemmista hankkeista saatuja kokemuksia pystyt tässä teoksessa hyödyntämään?

Vuoden 2008 Actuator-teoksen lisäksi toteutin viime vuonna koreografian ja ohjelmoinnin kahdelle teollisuusrobotille taiteilija Markku Salon Degrees of Freedom -installaatioon, joka nähtiin Espan lavalla Helsingissä. Näistä aiemmista hankkeista on kyllä kertynyt mukavasti rutiinia robottien ohjelmointiin ja niiden liikkeen muovaamiseen, mikä nopeuttaa työskentelyä selvästi.

Mielestäni kiehtovin seikka robottien kanssa työskentelyssä on se, miten uskomattoman vahvasti näemme ne elävinä, jopa tietoisina olentoina. Tämä tapahtuu täysin väistämättä ja ilman erityistä yrittämistä, joten on erityisen herkullista pyrkiä tosissaan hyödyntämään tätä luontaista reaktiota.

Kumma kyllä robotit useimmiten näyttävät mielenkiintoisimmilta juuri silloin, kun ne liikkuvat vähiten kuin koneet. Luulisi, että supernopea, äärimmäisen tarkka robottiliike olisi kiehtovaa katsottavaa, mutta se itse asiassa käy tylsäksi hyvin pian. Mutta jos robotin pistää liikkumaan kuin linnun, dinosauruksen tai jonkin oudon otuksen jolle ei ole edes nimeä, niin yhtäkkiä mukaan tulee samaistumista, empatiaa, aito tunnereaktio laitteeseen, joka on suunniteltu autojen hitsaamiseen. Tämä on aivan suunnattoman kiehtovaa, ja se vie syville ajatusvesille evoluutiobiologian ja -psykologian suuntaan.

Minkälaisia prosesseja hyödynnät teoksen tutkimus- ja kehitystyössä?

Yksinkertaisimmillaan voisi sanoa, että teoksen rakentamisessa on pitkälti kyse liikkeen purkamisesta, monellakin tavalla.

Robotteja ohjelmoidessa pyrin usein luomaan illuusion ajatusprosessista, joka tulee näkyviin liikkuvan koneen “kehonkielessä”. Robotin jokainen liike on käsky liikkua tietyllä nopeudella tiettyyn kohteeseen, joka voidaan määritellä joko robotin työkalun paikkana kolmiulotteisessa tilassa, tai sitten tarkkoina astelukemina robotin kuudelle liikeakselille. Näitä liikekäskyjä muokkaamalla voi luoda robotille lähes rajattoman nyansoitua liikettä, mutta se on todella pikkutarkkaa hommaa. Asteen tai parin ero robotin “pään” kulmassa riittää siihen, että uskottavasta liikkeestä tulee “ylinäytelty”. Tässä suhteessa robottien ohjelmointi muistuttaa ajoittain 3D-animaattorin työnkuvaa.

Toisaalta tässä teoksessa pyrin myös riisumaan liikkuvasta ihmiskehosta sen inhimilliset piirteet ja rakentamaan ne uudestaan teoksen kuluessa. Eli haasteena olisi löytää fyysistä, “täyttä” ja mielenkiintoista liikemateriaalia, joka olisi kuitenkin täysin nykyntanssin vakiintuneen sanaston tai jopa normaalin ihmisliikkeen ulkopuolella. Eli eipä sen vaatimattomampi tavoite…

Pystyykö robottien kanssa käyttämään improvisaatioon perustuvia tekniikoita?

Robottien liike on tarkasti etukäteen ohjelmoitua, tosin voisihan sitä helposti yhdistää improvisoituun tanssiliikkeeseen. Tässä teoksessa olen kuitenkin päätynyt läpikoreografioituun rakenteeseen, lukuunottamatta muutamia yksittäisiä kohtia, joissa hyödynnetään strukturoitua improvisaatiota liikkeen tuottamiseen.

Teoriassa voisihan robottien liikettä ohjata jollain toisenlaisellakin järjestelmällä, joka mahdollistaisi spontaanisti muotoutuvan koneliikkeen tai aidon live-vuorovaikutuksen ihmisten kanssa, mutta se olisi jo toisen ja paljon laajemman tutkimushankkeen aihe.

Hyödynnän toki improvisaatiota paljon liikemateriaalin luomisessa, vaikka se ennen pitkää asettuukin koreografiaksi. Robotteja ohjelmoidessa huomaan kylläkin usein olevani mentaalisessa tilassa, jota voisi kuvailla “äärimmilleen hidastetuksi improvisaatioksi”. Robottien liikkeet ohjelmoidaan yksi kerrallaan, ja usein en vielä tiedä mikä seuraava liike on ennenkuin juuri sillä hetkellä kun ohjelmoin sitä. Ja “syy” tietyn vaihtoehdon valitsemiseksi saattaa jäädä täysin hämärän peittoon. Teknisistä syistä ohjelmointia tulee usein tehtyä 10 tai 15 liikettä kerrallaan ennenkuin sarjan näkee oikealla nopeudella, joten joskus lopputulos yllättää.

Mielenkiintoinen seikka, jota olen oppinut hyödyntämään on se, että tietyillä liikekäskyillä robotti laskee itse oman “koreografiansa” käskyn toteuttamiseksi. Jos näitä käskyjä käyttää luovasti, voi robotin saada “keksimään” todella kummallisia liikkeitä, joita ei ikinä olisi pystynyt miettimään etukäteen. Eli jollain hyvin abstraktilla tasolla tilanne on vähän sama kuin jos antaisi tanssijalle liiketehtävän, jonka perusteella tämä luo varsinaisen koreografian.

Minkälaisia haasteita tuo se, että robottien ohjelmointia ei ole kovin helppo muuttaa? Miten tämä vaikuttaa luovaan prosessiisi?

Itse asiassa robottien koodia on melko helppo muokata lennostakin, tosin ei tietenkään läheskään yhtä nopeasti kuin jos antaisi ihmistanssijoille sanallisia ohjeita. Isoin haaste on säilyttää liikkeen synkronointi CD:ltä tulevaan musiikkiin. Teknisen työmäärän vuoksi hanke on kuitenkin suunniteltu niin, että robottien ohjelmointi olisi mahdollisimman valmista siinä vaiheessa kun näyttämölle päästään.

Itse en koe teknisiä rajoituksia mitenkään ahdistavina, koska ne voivat myös ruokkia luovuutta ja ohjata prosessia eteenpäin. Jos teknisistä syistä robottia voi lähestyä vain tietystä suunnasta ja tietyllä nopeudella, niin siitä on turha murehtia. Koreografia vain sovitetaan tähän rajaehtoon ja sillä selvä.

Mutta on se vähän outoa treenata kuukausitolkulla kuvitteellisten tanssiparien kanssa läppärin ruudulla (robotit ohjelmoidaan PC-ohjelmistolla, joka mallintaa niiden liikkeet tarkasti 3D:nä). Tässä produktiossa meitä ihmistanssijoita on sentään kaksi, mikä helpottaa koneiden liikemateriaalin suunnittelua. Tanja Illukan kanssa “näyttelemme” usein robottien rooleja, joko liikkeellisesti tai jopa sanallisesti. Tämä auttaa todella paljon kone-esiintyjien “ajatusprosessien” ja “kehonkielen” kirkastamisessa.

Liittyykö robottien kanssa työskentelyyn turvallisuusriskejä?

Turvallisuus on todella tärkeä tekijä tässä projektissa, ja siihen panostetaan merkittävä osa hankkeen teknisten asiantuntijoiden työtunneista. Tämän hankkeen keskeisin innovaatio vuoden 2008 Actuatoriin verrattuna on, että ensimmäistä kertaa ihmiset tanssivat teollisuusrobotin lähellä. Tietääkseni tällaista ei ole koskaaan tehty missään.

Tämän toteuttamisessa hyödynnetään ABB:n ns. SafeMove-teknikkaa, joka on suunniteltu mahdollistamaan teollisuudessa operaattorin turvallinen työskentely robottien liikealueella. Käytännössä laserskanneri skannaa koneen työaluetta, ja mikäli valvotulle alueelle tulee ihminen tai esine, robotin liike hidastuu tai pysähtyy kokonaan.

No, teoksessa kyllä hieman joustetaan virallisista koneturvanormeista, koska teollisuuskäytössä robotin pitäisi pysähtyä mikäli ihminen on sen liikealueella. Tanssiteoksessa sallimme koneen vielä liikkua hitaasti, jolloin sen kanssa voidaan toteuttaa joitakin duettojaksoja. Mutta turvallisuusnäkökohdat ovat erittäin keskeinen osa teoksen teknistä suunnittelua, ja niiden merkitystä ei voi ylikorostaa.

Miten tanssijat voivat kehittää omia roolejaan robottien rinnalla, tekniikan asettamat rajoitukset huomioiden?

Tässä tanssiteoksessa on tosiaan se erikoinen piirre, että suuri osa koreografiasta valmistellaan ilman robotteja, joko niiden liikkeet kuvitellen tai markkeeraten, tai sitten kannettavan ruudulta seuraten. Kun turvaratkaisut ovat valmiit, pystymme myös harjoittelemaan jonkin verran robottien kanssa ABB:n tiloissa. Mutta varsinaisesti teos kasataan vain muutamaa päivää ennen ensi-iltaa, mikä on aika jännittävää mutta myös vähän pelottavaa.

Kokemuksesta tiedän, että suurin haaste tule olla ohjelmoinnin saaminen valmiiksi niin hyvissä ajoin, että pystyn unohtamaan sen ja keskittymään omaan esiintyjän panokseeni ihmistanssijana.

Minkälaisia taiteellisia, teknisiä, kineettisiä tai emotionaalisia tavoitteita sinulla on tälle projektille?

Uskoisin, että rehellisesti voidaan sanoa, että tässä hankkeessa tutkitaan alueita, joilla kukaan ei ole aiemmin käynyt. Jos pystymme luomaan tunnin pituisen tanssiteoksen neljälle tasavertaiselle esiintyjälle, joista kaksi vain sattuu olemaan teollisuuskoneita, se olisi aika ennennäkemätöntä.

Actuator-teoksessa yllätyin suuresti robotin herättämistä erittäin vahvoista tunnereaktoista. Moni katsoja tuli esityksen jälkeen kertomaan kuinka heidän tuli sääli yksin jäänyttä robottia eräässä kohtauksessa. Jotkut kokivat koneen pelottavana, jopa silloin kun se oli sammutettuna ja varastoituna takanäyttämöllä.

Human Interface -teoksessa uskon, että pystymme viemään tämän emotionaalisen kontaktin vieläkin pidemmälle, jo siksi että minulla on nyt paljon enemmän kokemusta persoonallisen, hienovaraisen liikkeen luomisesta roboteille. Tällä kertaa ohjelmoin myös kummallekin robotille oman “persoonallisuuden” joka heijastuu sen liikekvalitettiin. On mielenkiintoista nähdä, miten katsojat suhtautuvat näihin hahmoihin ja lukevat niiden liikettä.

Teknisesti minua kiehtoo se valtava liikelaatujen kirjo, johon nämä laitteet pystyvät. Ja minusta on hauskaa, että tanssiva robotti sekoittaa täysin sen mentaalisen koneiston (heh) jolla käsittelemme tanssia, esiintyjyyttä ja jopa mielen filosofiaa. Jos tanssi määritellään tietoiseksi kehoksi, fyysiseksi ilmaisuksi tai kokemukselliseksi liikkeeksi, mitä ihmettä pitäisi ajatella jostakin, joka selkeästi tanssii mutta jolla ei varmastikaan ole näitä “perustavia” inhimillisen liikkeen tunnusmerkkejä? Paradoksi on kerrassaan mainio.

Kazimir Kolesnik

Kuvassa Thomas Freundlich ja Tanja Illukka. Kuvaaja Johanna Tirronen.

Kantaesitys/ Zodiak – Uuden tanssin keskus, Helsinki
HUMAN INTERFACE – KONEEN TANSSI, KEHON ÄLY

Koreografia ja ohjelmointi: Thomas Freundlich
Tanssi: Tanja Illukka, Thomas Freundlich
Lavastus: Markku Salo
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Rene Ertomaa
Teollisuusrobotit ja tekninen konsultointi: ABB
Kuvat: Johanna Tirronen
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Thomas Freundlich

Teatteri- ja Mediatyöntekijät (Teme) on yhdessä jäsenjärjestönsä Suomen Tanssitaiteilijain Liiton (STTL) kanssa julistanut lakkoja:
-       keskiviikkona 2.5. klo 8-22
-       torstai 10.5. klo 7 – lauantai 12.5. klo 22
-       maanantai 14.5. klo 7 – tiistai 15.5. klo 22

Lakko kohdistuu yksityisiin tanssikouluihin, jotka soveltavat Tanssinopettajien työehtosopimusta.
Lakon alaista työtä on kaikki Tanssinopettajan työehtosopimuksessa mainittu työ, joka kuuluu tanssinopettajan työvelvoitteeseen. Lakko koskee noin 500 tanssinopettajaa ja vajaata 100 tanssikoulua.

Tanssinopettajien työehtosopimusneuvottelut katkesivat 16.4. työnantajaliiton PALTA / STOPPin kanssa. Julistimme yhden päivän lakon, joka on 2.5 klo 8-22. Kun neuvottelut eivät tämänkään jälkeen edenneet, laajensimme lakkoa ja julistimme eilen 25.4. viisi uutta lakkopäivää.

OPETTAJA EI OLE ILMAIS- EIKÄ YLEISTYÖNTEKIJÄ

Jättäydyimme viime syksynä raamisopimuksen ulkopuolelle uudistaaksemme sopimusta.
Työnantajapuoli kuitenkin tarjosi huononnuksia ja palkankorotuksia alle valtakunnallisen raamiratkaisun!

Työnantajaliitto ehdotti opettajien työvelvoitteen laajentamista niin, että tanssinopettajat opetustyön lisäksi puvustaisivat esitykset, myisivät lippuja, esittelisivät opetustuntien sisällöt kirjallisesti, osallistuisivat opettajankokouksiin, lajipalavereihin sekä koulun opetussuunnitelmaan ja oppilashuoltoon jne.

Lista on pitkä ja vaativa. Tanssinopettajat eivät vieroksu työtä, vaan haluavat tekemästään työstä palkan. Tanssinopettajalla voi olla viisikin eri koulua työnantajina, joten yksistään opettajankokoukset ovat aikaa vieviä.

Tanssinopettajilla on tällä hetkellä Suomen huonoin opetusalan työehtosopimus. Liiton jäsenkyselyn perusteella enemmistö tanssinopettajista työskentelee osa-aikaisena vasten tahtoaan. Yli 60 % vastanneista tienaa alle 20.000 euroa vuodessa tanssinopettajana. Vastaajat kertovat, että opetustyön lisäksi heille kuuluu mm. lumen luontia, vessojen siivoamista ja pukuhuoltoa.

PALKAN”KOROTUKSET”

Työnantajapuoli tarjosi noin 1,3 % vähemmän kuin raamisopimuksessa.

Työnantajapuoli tarjosi kaksivuotista sopimusta (1.4.2012 – 31.3.2014). Tämä on kuukauden lyhyempi kuin valtakunnallinen raamisopimus, jonka piirissä on noin 94% suomalaisista työntekijöistä.

TEKIJÄPUOLEN TAVOITTEET

Temen ja Tanssitaiteilijain Liiton tavoitteet ovat opettajien työtehtävien ja työaikojen selkiyttäminen sekä palkkausjärjestelmän uudistaminen.

LISÄTIETOJA

Pääneuvottelija, Temen toiminnanjohtaja Raimo Söder puh 050 564 7669
Lakimies Erika Mattsson puh 0400 461 411

MIKÄ TEME?

Teatteri- ja Mediatyöntekijät ry on Suomen suurin taide- ja kulttuurialojen ammattiliitto.
Jäseniä on 4.400. He ovat tanssin, elokuvan, teatterin, sirkuksen ja tv-tuotannon ammattilaisia.

Yksi päivä ja yksi yö on uusi versio samannimisestä sooloteoksesta vuodelta 2005. Tuolloin se valmistettiin tanssija Sari Laksolle. Käsiohjelma lupaa teoksen uudistettujen liikeaiheiden lähtökohdaksi tanssijan persoonan, hänen kehonsa sekä sen tuottaman liikkeen. Tanssijan kerrotaan ”seikkailevan erilaisissa mielensä tuottamissa fiktiivisissä maisemissa”.

Näitä lähtökohtia vasten ei voi kuin ihailla esiintyjän mielenmaisemia, niin huikaisevan kauniita ne lavalla ovat. Tanssija Ahto Koskitalon täydellisesti hallittuja, pikkutarkkoja, mimiikastakin lainaavia sarjakuvamaisia eleitä seuraa paikoin henkeään pidätellen. Esiintyjä näyttäytyy mysteerinä, henkeäsalpaavan kiinnostavana juuri siksi, että hän on niin keskittynyt omaan fiktiiviseen maailmaansa, jonka näkymiä katsoja voi Koskitalon tanssin perusteella vain yrittää arvailla.

Yksi päivä ja yksi yö ihastuttaa voimakkaalla intensiteetillään, jota liikekielen lisäksi musiikki tukee loistavasti. Särisevät jousisoittimet ja dramaattinen piano luovat suurelta osaltaan esityksen tunnelmaa, joka vaihtuu koomisesta mystiseen, pelokkaasta jännittävään. Pelottavan ja intensiivisen, jopa riitasointuisen tunnelman vastapainona teoksessa nähdään leikkisää hypähtelyä ja kornia lantion nytkytystä (jonka komiikka naurusta päätellen puree yleisöön).

Niin liikekielessä kuin musiikissakin on yhdistelty raikkaalla tavalla vastakohtia: uutta ja vanhaa, soljuvaa ja terävää. Hetken ajan koreografia muistuttaa klassista balettia, mutta muuttuu pian konemaiseksi kouristeluksi, jäykäksi nukkemaiseksi askellukseksi ja robottimaiseksi katutanssin tyyliseksi liikkeeksi.

Teoksen visuaalisesti parasta antia tarjoilevat kohdat, joissa tanssija tanssii oman seinälle heijastetun varjonsa kanssa sekä valaistuksen keinoin luotu illuusio pysäytetyistä kuvista. Esitys päättyy nokkelasti tanssijan ”nielaistessa” lavalle lankeavan valon. Hän ikään kuin sammuttaa valot lähtiessään: matka koreografin ja tanssijan luomaan mielenmaisemaan on päättynyt. Matkasta jää muistoksi hyvä mieli.

Kuvassa tanssija Ahto Koskitalo teoksessa Yksi päivä ja yksi yö. Kuvaaja Marko Mäkinen.

Muutamia Yksi päivä ja yksi yö -teoksessa esiintyneitä elementtejä, kuten mimiikkaa sekä välähtävällä valolla luotuja tuokiokuvia, nähdään myös Rukoilijat -teoksessa. Aaltokosken koreografian tanssivat Leo Kirjonen, Kaisa Launis, Jukka Tarvainen ja Esete Sutinen. Teoksen, kuten trilogian kahden edellisenkin osan, lähtökohtana on ollut Giya Kanchelin musiikki (johon ohjelmalehtisen mukaan vaikuttaneet kodittomuuden, irrallisuuden ja juurettomuuden teemat heijastuvat myös teoksessa).

Rukoilijoissa tunnelma on harras, haavoittuvainen ja hauras siitä huolimatta, että tanssijoiden liike on suurelta osin raadollista ja alkukantaista (tanssijoiden paljaat jalat ja puuterinväriset puvut tukevat osaltaan tätä alkukantaista vaikutelmaa). He tuntuvat elävän omilla yksilöllisillä tavoillaan hetkeä, jossa sisäiselle rukoukselle on suuri tarve. Neljälle tanssijalle luodut soolokoreografiat näyttäytyvät omanlaisinaan: yksi kouristelee, toinen huitoo käsillään, kolmas venyttää raajojaan, neljäs seisoo paikoillaan. Nämä eleet tuntuvat viestivän omanlaisiaan vaatimuksia, ikään kuin jokaisella heistä olisi jokin tarve tai toive.

Liikekieltä leimaa paikoitellen pakonomaisuus ja esimerkiksi tanssijoiden ryhmässä suorittama juoksu ympyrämuodostelmassa tuo mieleen pyörremyrskyn. Ehkä tämä kuvastaa hetkeä ennen rukousta, tilanteiden kärjistymistä rukousta vaativaan pisteeseen?

Rukoilijat ei alleviivaa eikä selittele. Rukous näyttäytyy näin ollen abstraktina, melkein kuin luonnonvoimana. Jonain, joka vain on ja jota ei sen ilmenemishetkellä voi tai tarvitse selitellä. Sisäisenä kokemisena.

Tätä ajatusta (rukous ja sitä kautta myös tämän esityksen koreografia sisäisenä kokemisena) vasten on hieman outoa, ettei Rukoilijat siltikään tunnu aivan pääsevän ihon alle. Ehkä juuri abstraktius tekee sen, että teos jää jollain tavalla hieman etäiseksi. Kaunis se kylläkin on. Suurimmaksi nautinnonlähteeksi esityksessä nousee valaistuksen, liikkeen ja musiikin saumattoman kaunis yhteistyö ja harras tunnelma, joka tosin paikoitellen lipsahtaa ehkä hieman liiankin korostetuksi paikoillaan seisoskeluksi.

Liisa Kontunen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelija, jonka intohimon kohteina ovat tanssi ja kirjoittaminen.

Pohdin valintaani tehdessä myös foorumia, jossa leffat esitellään. Tuumin, että netissä katsottavaksi on parasta valita alle 5 minuutin elokuvia, sillä en oikein jaksa itse pieneltä ruudulta pidempiä katsoa. Lisäksi pohdin sitä, ettei pikkuruutu aina tee oikeutta elokuville. Nämä esimerkit ovat kuvaustavoissaan ja perusideoissaan niin selkeät, että ne toimivat hyvin netissä katsottavaksi. Paljon on lyhyitä alle 5 minuutin namipaloja, ja minulle iski myös valinnan vaikeus! Mutta ehkäpä jätän ne muut toisten esiteltäviksi. Kiinnostava lyhytelokuvamuoto on myös 60 sekunnin leffat. Toivottavasti joku keksii esitellä tässä sarjassa myös niitä!

Hannah

4’57 (Great Britain, 2009/10)
Ohjaus / Director: Sérgio Cruz
Koreografia / Choreographer: Hannah Dempsey, Sergio Cruz

Dynaaminen ja kaunis elokuva Hannah (2009) on ohjaaja Sérgio Cruzin lyhytelokuva nuoresta vammaistanssijasta ja -urheilijasta Hannah Demseystä. Elokuvassa nuoren naisen sinnikkyys ja tahtotila tempaa katsojan mukaansa huikealle matkalle. Erityisesti pidän Cruzin taituruudesta pelkistää asioita. Hienosti suunnitellut kuvat ja dynaaminen kuvaustapa vangitsevat.

Shadowed

5’00 (Great Britain, 2009)
Ohjaus / Director: Hamish Anderson
Koreografia / Choreographer: Todd Holdworth and Sofia Souri

Hamish Andersonin elokuva Shadowed (2010) on kaunis ja eheä esimerkki tanssielokuvasta, jossa itse taidokas tanssiminen nousee pääosaan. Elokuvassa nuoren miehen yksityiseen hetkeen nousee muistoja edelliskesältä.
Elokuvan rakenne on selkeä, sitä on helppo seurata ja kuvat on tarkaan tutkittu. Kuvauspaikka on huikean kaunis.

Frictions

4’30 (France, 2010)
Ohjaus / Director: Steven Briand
Koreografia / Choreographer: Clara Henry

Steven Briand on yhdistänyt elokuvassaan Frictions (2011) taidokkaasti tanssia, animaatiota ja uusimpia elokuvatekniikoita. Tämä on ehdottomasti paras näkemistäni stop-motion tekniikkaa hyödyntävistä tanssielokuvista.

“RIP Rich” featuring NoNoize, Man, BJ & D-real from TURF FEINZ original Turf Dancing from East, Oakland, CA

3’57 (USA, 2009)
Filmed & Edited by Yoram Savion
YAKfilms

Nuoret miehet valtaavat itselleen kadunkulman Oaklandissa. Dokumentin omainen lyhytelokuva kuvaa häkellyttävän taidokasta liikekommunikaatiota. Tanssijoiden taituruus on innoittavaa.

Kati Kallio

Kirjoittaja on tanssija-koreografi, joka on osallistunut LOIKKA-tanssielokuvafestivaalin järjestämiseen sekä suomalaisen tanssielokuvan kehittämiseen vuodesta 2008 lähtien. MAD-tuotannon toiminnassa hän on ollut mukana vuodesta 1995 lähtien ja MADin hallituksen puheenjohtajana vuosina 2005-2007 ja 2009-2010. Nykyisissä teoksissaan hän keskittyy tanssielokuvaan ja paikkasidonnaisten improvisaatiota ja koreografiaa hyödyntävien tanssiesitysten tekemiseen.