Samuli Roininen ja Jenni Sainio keskustelevat Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla tanssikirjoittamisesta Writing Movement -hankkeeseen kuuluvassa paneelikeskustelussa. Kuva Anniina Kumpuniemi.

Seminaari järjestetään Sotkulla (Suokatu 42) sunnuntaina 16.6. kello 12-16.

Ohjelma:

12-13.30 Paneelikeskustelu, jonka alustavat toimittaja Hannele Jyrkkä ja tanssitaiteilija, kuraattori Johanna Tuukkanen. Keskustelua vetää toimittaja Raisa Rauhamaa, keskustelijoina tanssin ja kirjoittamisen ammattilaisia. Keskustelussa pureudutaan kysymyksiin, tarvitseeko tanssitaide kirjoittamista ja ketä tanssista kirjoittaminen palvelee.

13.30-14.00 Kahvitauko

14.00-16.00 Tanssikirjoittamisen workshop, ohjaajana Raisa Rauhamaa. Iltapäivän workshop-jaksossa tehdään kirjoitusharjoitus jostain Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin teoksesta. Tehtävänä on kirjoittaa lyhyt rajattuun merkkimäärään sidottu teksti nähdystä tanssiteoksesta. Tekstien pohjalta keskustellaan tanssikirjoittamisen ominaislaadusta ja erityispiirteistä.

Seminaariin voi osallistua myös osaksi päivää ja se on suunnattu sekä tanssin että kirjoittamisen ammattilaisille. Ilmoittautumiset Itäiseen tanssin aluekeskukseen 31.5. mennessä sähköpostitse itak(at)itak.fi.

Vaikka The Earth Songin laulut ovat syntyneet ympäristöasiantuntijoiden haastatteluiden ja faktatiedon pohjalta, se ei luennoi tai vyörytä painavaa tekstiä katsojan niskaan. Lauluissa käydään läpi ympäristöteemoja konkreettisista kierrätysvinkeistä abstrakteihin toiveisiin ja tuntemuksiin.

Fyysisen abstraktion kohtauksessa tanssijoille luetellaan erilaisia rooleja. Näitä ovat Nigerian lapset, vesilintu, Meksikonlahti, öljyä kuljettavat tankkerit, parempi tulevaisuus, terveyskävelyt, onnellinen mies ja hyvä happi. Huumori kukkii Palmgrenin rinnastaessa synninpäästönomaisen hartaan tunnelman ympäristörikkeiden tunnustamiseen. Gregoriaaninen laulu kaikuu taustalla tanssijoiden paljastaessa pahoja tekojaan: yksi on kaatanut maitoa viemäriin, toinen heittänyt alumiinia takkaan ja kolmas syö kebabia. Neljäs vaivaantuu ilmastonmuutoksesta puhuttaessa: ”no ei me siitä silleen olla puhuttu, mut ehkä sit joskus”.

Sari Palmgrenin The Earth Song Zodiakissa. Kuva: Uupi Tirronen.

Ihmisen ympäristösuhteeseen, arjen valintoihin ja ilmastonmuutoksen teemaan tartutaan sormea heristelemättä. Sympaattisen otteen säilyttävän teoksen rytmiikka vetää mukanaan niin biisien kuin tanssikohtausten vaihtuvuuden osalta, kun hartaan hiljainen ja uhmakas punk-henkinen tunnelma vuorottelevat. Nykytanssin ja musikaalimaisen liikekielen yhdistelyä seuraa mielenkiinnolla. Monilahjakkaat tanssijat soittavat ja laulavat. Erityisesti Maria Saivosalmen upea ääni aiheuttaa kylmiä väreitä.

Loppupuolen kohtaus, ”Nuotiolaulu perinnemaisemassa”, jossa kaksi karhua laulaa monotonisella vireellä luonnonvarojen rauhoittamisen tärkeydestä, on hieman hämmentävä ja tuntuu melkein jäävän muusta kokonaisuudesta irralliseksi. Toisaalta muusta kokonaisuudesta poikkeavuus tekee siitä myös kiinnostavan.

Ja ovathan karhutkin pala sitä biodiversiteettiä, jonka oletettua tilaa vuonna 2060 teoksessa myös kuvataan jättämällä lava typötyhjäksi.

Liisa Kontunen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelija, jonka intohimon kohteina ovat tanssi ja kirjoittaminen.

¤¤¤

THE EARTH SONG

Koreografia: Sari Palmgren
Esiintyjät: Maria Saivosalmi, Lotta Suomi, Sari Palmgren, Jukka Peltola, Jukka Tarvainen ja Tuomas Norvio
Äänisuunnittelu/sävellys: Tuomas Norvio
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Sari Palmgren

Taiteilijatapaaminen esityksen jälkeen 22.5.

Liikekieli.com on mukana kansainvälisessä Writing Movement -hankkeessa, jonka tarkoituksena on edistää tanssikirjoittamista ja haastaa sen rajoja. Hanke on osa Baltian ja Pohjoismaiden nykytanssin ammattilaiskentän verkostoitumista edistävää Kedja -hanketta.

Kirjoitustyöpajaan mahtuu kymmenen osallistujaa, joiden toivotaan olevan kirjoittamisen tai tanssitaiteen ammattilaisia tai opiskelijoita. Työpajan tavoitteena on luoda keskustelua ja dialogia kirjoittajien ja taiteen tekijöiden välille. Työpajaa vetää toimittaja Raisa Rauhamaa.

Työpaja koostuu viidestä tapaamiskerrasta, kirjoitustehtävistä ja palautteenannosta. Työpajan osallistujat kokoontuvat Helsingissä kerran kuussa, lauantaisin kello 10-15. Tapaamiskertojen teemat ja puhujat ovat:

21.9. Tanssikritiikki. Alustajina tanssikriitikko ja -kirjoittaja, Tanssin Tiedotuskeskuksen tiedottaja Piia Ahonen sekä tanssitaiteilija ja kuraattori Johanna Tuukkanen.

19.10. Taiteilijapuheenvuorot. Alustajina pukusuunnittelija Karoliina Koiso-Kanttila, valosuunnittelija Mia Kivinen sekä äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä.

9.11. Teoreettinen näkökulma. Alustajina tanssintutkijat Johanna Laakkonen ja Riikka Korppi-Tommola.

14.12. Yleisötyö ja tanssi, joka ei tapahdu näyttämöllä. Alustajina Zodiakin yleisötyövastaava Katja Kirsi ja tanssija-tutkija, yhteisötanssitaiteilija Kirsi Heimonen.

Tammikuu 2014: Kokoava keskustelu. Annetaan palautetta viimeisistä kirjoituksista ja koko työpajasta.

Tapaamiskerroilla kahden tunnin ajan syvennytään kyseisen kerran teemaan ja toisen kahden tunnin ajan keskustellaan kirjoituksista. Osallistujista muodostetaan syksyn ajaksi kirjoittaja-taiteilija -työskentelyparit, jotka sitoutuvat antamaan toinen toisilleen palautetta työpajan kirjoitustehtävistä. Kaikki kirjoitukset julkaistaan Liikekieli.comissa, joten keskustelua teksteistä käydään myös verkkolehden sivuilla. Keskustelun ja eri näkökulmien kautta tarjotaan kirjoittajille ja taiteilijoille tapoja lähestyä tanssitaidetta ja avata sitä kirjoittamalla myös muille.

Hakemukset pyydetään lähettämään 31.5. mennessä sähköpostitse Veera Lambergille (tiedot alla). Kerro vapaamuotoisessa hakemuksessasi, miksi haluat kirjoittaa tanssista ja osallistua tähän työpajaan. Liitä mukaan CV:si sekä kirjoittamasi muutaman lauseen esittely/käsiohjelmateksti jostakin näkemästäsi tanssiteoksesta.

Työpajan hinta on 70 euroa. Valinnasta ilmoitetaan kaikille hakijoille kesäkuun loppuun mennessä.

Lisätietoja täältä tai:

Veera Lamberg/ Liikekieli.comin päätoimittaja, hankekoordinaattori

050 5448104

veera.lamberg@liikekieli.com

Samuli Roininen ja Jenni Sainio keskustelevat Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla tanssikirjoittamisesta Wiriting Movement -hankkeeseen kuuluvassa paneelikeskustelussa. Kuva: Anniina Kumpuniemi.

Millainen olotila on ensi- illan ja yhden esityksen jälkeen?

Ihan hyvä. Tuntuu vain, ettei ole vielä laskeutunut sanalliseen olotilaan. Tehdessäni teosta puhuin siitä paljon monien kanssa. Kun teos alkoi valmistua ja omat valinnat selkeytyä, katosivat omat sanat. Ei tiedä, mitä teoksesta kertoo ja miten.

Johtuuko se siitä, että muut ovat jo nähneet teoksen?

En tiedä. En usko. Halusin alun perinkin, että teos olisi vapaa erilaisille tulkinnoille. Silloin teoksesta puhuminen kuitenkin itselläni vaikeutuu, kun ei halua julistaa yhtä totuutta tai omaa tulkintaa. Haluan antaa tilaa muullekin.

Oma rooli on myös ensi-illan jälkeen muuttunut. Nyt olen esiintyjä, ja mietin lähinnä esiintyjyyden kysymyksiä. En enää sitä, mistä teos rakentuu ja mistä lähtökohdista. Yleisökontakti muovaa teosta edelleen, jokaisessa esityksessä.

Olen ymmärtänyt, että kaipasit oman teoksen tekemistä. Oliko tarpeena teoksen sisältö vai mahdollisuus omiin päätöksiin?

Kaipasin itseni haastamista, joka syntyy pitkälti jo vastuusta pyörittää koko tuotantoa. On eri asia tehdä yksin kuin olla mukana työryhmässä, jossa on koreografi tai ohjaaja. Koreografin tehtävänä kun on käytännössä aina huolehtia myös tuotannollisista tehtävistä. Sisällön suhteen ei ollut henkilökohtaista pakkoa kertoa jotakin, vaan enemmän oli halu keskittyä yhteen asiaan ja yhteen produktioon. Toki sijoittaessani itseni lavalle tanssimaan sooloa, olen itse vastuussa myös taiteellisista valinnoista.

Sanoit, ettet lähtenyt tekemään sooloa henkilökohtaisista lähtökohdista. Soolo kuitenkin näyttäytyy usein henkilökohtaisena.

Kun ryhdyin valmistamaan teosta, en ajatellut sitä omakuvana. Monet ovat sitä sellaiseksi lukeneet, ja mielestäni se on ok niin. Varmaan ihan hyvä tulkinta siitä. Jos ajattelee millaisen omakuvan taiteilija piirtää, niin varmasti soolo on juuri sellainen ’piirros’. Soolossa miettii kuitenkin paljon sitä, miten haluaa näyttää itsensä, eli mitä suojelee ja mitä paljastaa itsestään. Henkilökohtaisuus tulee mielestäni myös siitä, että tekee tiettyä työtä tietyn ajan. Työ muuttuu väistämättä henkilökohtaiseksi, ja siihen heijastaa asioita myös työn ulkopuolelta.

Miksi tanssit soolosi? Olisitko voinut tehdä sen jotenkin muuten, musiikkina tai teatterina?

Halusin tanssia, koska nykytanssi on mielestäni tällä hetkellä kiinnostava taidemuoto. Se ei ole vielä täysin lukkiutunut, vakiintunut johonkin. Teatteria ajatellessani tulee helposti vaatimus siitä, että pitää näytellä. Se tuntuu minusta vieraalta. Kun taas tanssin kiehtovuuteen liittyy nimenomaan oleminen lavalla. Se on mielestäni kiinnostavampi kysymys kuin esimerkiksi juonenkerronta. Ja tietenkin tanssissa on merkityksellistä keho, ja mieskeho oli juuri lähtökohta soololleni.

Masi Tiitta soolossaan Sotilas. Kuva: Timo Wright.

Mitä halusit soololla sanoa? Miehen kehosta, seksuaalisuudesta? Miehen seksuaalisuudesta yhteiskunnassa? Itselläni tuli mieleen viittauksia seksuaalisuudesta taiteessa, yhteiskunnassa ennen ja nykypäivänä.

Pohdin, miten mieskeho näyttäytyy yhteiskunnassa. Mieskeho ja seksuaalisuus tai alastomuus kuvataan yhteiskunnassa tai lavallakin usein vain huumorin kautta. En ihan samaistu siihen. Koen, että kehossani on muutakin kuin hauskoja ulokkeita. Naisen roolista objektina on puhuttu paljonkin. Itse en taas miehenä koe olevani pelkkä subjekti tai objekti.

Ajattelitko itsesi lavalla subjektina vai objektina?

Kaikki mitä teen lavalla, ovat minun valintojani. Siinä mielessä olen subjekti. Esiintymistilannetta en ajattele objektina olemisena, koska esiintyjällä on aika suuri valta suhteessa yleisöön. Toisaalta, samaan aikaan olen osa taidekoneistoa ja tietyn hetken taideteos, objekti, jota tarkastellaan. Prosessin aikana tein tietoisen valinnan, että unohdan kriittisyyden suhteessa subjektina tai objektina olemiseen.

Mielestäni teos on usein onnistunut, jos se kykenee keskustelemaan oman taidekentän sisällä, yleisesti taidekentän kanssa ja sen lisäksi yhteiskunnan kanssa. Soolosi onnistui siinä.

Olen samaa mieltä siitä, että hyvä teos toimii monella tasolla ja mahdollistaa eritasoisia tulkintoja sekä näkökulmia. Noihin kaikkiin liittyy edelleen kysymys kritiikistä. Keskusteleeko teos taidemaailman kanssa, tekeekö huomioita vai kritisoiko sitä? Kritiikki suhteessa taidekenttään, jonka sisällä teos itse on, on hankala. Taidemaailma ikään kuin syö teoksen julkituoman kritiikin itsensä sisään, osaksi sitä samaa taidemaailmaa. En voi teoksellani hypätä ulkopuolelle kritisoidessani sitä, mihin itse kuulun.

Tanssin kentällä tehdään teatteria vähemmän aihevalintoja, jotka olisivat suoraan poliittisia. Tällöin tanssiteokset saattavat näyttäytyä outoina suhteessa yhteiskuntaan. Outoina siinä mielessä, että näyttämöllä on kehoja, joilta ikään kuin puuttuu suhde näyttämön ulkopuoliseen maailmaan. Tai että tekijät ehkä tiedostamattaan vahvistavat vaikkapa sukupuolirooleja. Ehkä teoksia pitäisi myös uskaltaa tulkita rohkeammin suhteessa yhteiskuntaan ja tarkastella, minkälaista maailmankuvaa teokset vahvistavat.

Kiinnostavaa on joka tapauksessa kuulla teoksesta erilaisia tulkintoja ja keskustelua. Itse en välitä siitä, arvioidaanko teokseni hyväksi vai huonoksi.

Onko sinulla erityinen tapa lähteä liikkeelle, työstää teosta? Onko tapa erilainen musiikin kuin tanssin tekemisessä?

Soolossa oli aluksi tärkeintä vain synnyttää jotain materiaalia. Huomasin, että materiaali sisälsi paljon sellaista, jota olen tehnyt joskus aikaisemmin. Tai sellaista, jota olen nähnyt jossakin, mutta olin välittämättä siitä.

Näen, että se mitä ihminen tekee lavalla on voimakkaassa suhteessa lavan ulkopuoliseen maailmaan. Se johtuu siitä, että ihminen on teoissaan tai tanssiessaan konkreettisesti läsnä. Musiikissa, sävelillä on usein aika vähän tekemistä musiikin ulkopuolisen maailman kanssa. Sävelet koen täysin abstrakteiksi.

Lopputuloksina sävellys ja teos, jossa on ihmisiä lavalla, ovat myös erilaisia. Säveltämisessä valmistetaan usein kappaleita, jotka täyttävät tietyn formaatin, joko pop-kappaleen formaatin tai taidemusiikiteoksen formaatin. Molempien tulee täyttää tietyt tekniset oletukset. Musiikissa pohditaan vähemmän itse taidemuodon olemusta. Tanssi ja esitystaide tuntuvat paljon luontevammin käsittelevän koreografiaan ja esiintymistilanteeseen liittyviä kysymyksiä.

Mitä on luvassa seuraavaksi?

Teen kesällä muutamia keikkoja Minä ja Ville Ahonen yhtyeessä. Ja olen mukana Anna-Mari Karvosen koolle kutsumassa työryhmäpohjaisessa projektissa. Ja sitten yhdessä Satu Herralan, Anna Mustosen ja Eeva Muilun kanssa yritämme kollektiivipohjaista työskentelyä. Kollektiivinen työskentely on haastavaa, mutta haluamme yrittää silti. On kiva ryhtyä niihin töihin soolon tehneenä.

Heini Tuoresmäki

Kirjoittaja toimii tanssinopettajana ja on kirjoittanut Liikekieleen vuodesta 2007.

Teos lähtee liikkeelle pimeydestä ja neljän näyttämöllä liikkuvan valonlähteen voimin. Valojen liike näyttää ohjelmoidulta. Alkuun niitä on vaikea hahmottaa tanssijoihin kiinnitetyiksi. Muun valaistuksen lisääntyessä näyttämölle muodostuu tulevaisuuden kuva ihmisistä androgyynimäisinä, kasvottomina robotteina. Mustiin ninjamaisiin asuihin puetut neljä tanssijaa, Aaltokoski itse sekä Jouni Majaniemi, Tuovi Rantanen ja Esete Sutinen, näyttävät tieteisfantasian hahmoilta automatisoidut valoilla varustetut kypärät päässään. Kasvot peittävä ja vääristävä läpinäkyvä maski avautuu itsestään tietyissä asennoissa ja liikkeissä. Tanssijat kulkevat näyttämöllä omia reittejään, välillä ryhmäytyen, mutta ilman fyysistä kontaktia toisiinsa. Tämä saa ihmisen näyttämään nimettömältä ja epäinhimilliseltä, pelkästään omaan itseensä keskittyneeltä ja teknologian sokaisemalta.

Alpo Aaltokoski: Faux, kuvassa Esete Sutinen, kuva: Mikko Raskinen

Alun osittain kylmänkin tunnelman jälkeen Leo Kirjosen ja Heidi Suur-Hamarin duetto tuo näyttämölle ironisen kuvan teknologian ja ihmisen yhteenkasvamisen ihanteesta. Kirjonen ja Suur-Hamari valaistaan kirkkaalla valolla, joka saa heidät hämärästi valaistun alun jälkeen näyttämään kuin uudestisyntyneiltä. Kirjosella on oikeaan käsivarteen kiinnitetty läpinäkyvä mekaaninen tekokäsi, kaksi kertaa niin pitkä kuin Kirjosen oma käsi. Suur-Hamarilla on oikeassa jalassaan vastaava läpinäkyvä jalkaproteesi. Sen varassa yhdellä jalalla ja Kirjosen tukemana seisoessaan hänelle tulee pituutta puolet lisää.

Tanssijat esittelevät liikkeellään terveen kehonsa jatkeena olevia keino-osia kuin ylpeinä niiden tuomasta lisävoimasta ja -pituudesta. Alkuun hankalalta vaikuttava liikkuminen saa pohtimaan, miten helposti ihminen voi kadottaa suhteellisuudentajunsa pyrkiessään edistämään omaa suorituskykyään. Kirjosen ja Suur-Hamarin liike muuttuu kuitenkin yllättävän sujuvaksi ja herkäksi paritanssiksi. Keino-osien kanssa esitettynä se saa ristiriitaisia ja huvittaviakin piirteitä. Ristiriita keino-osien käytön ja kehon liikkeen välillä korostuu, kun tanssijat riisuvat proteesinsa ja esittävät dueton uudestaan. Tekoraajoilla ei kuitenkaan pysty korvaamaan aitoa fyysistä kontaktia ja sen vaikutusta.

Dueton jälkeen teos muuttuu meditatiiviseksi. Kaikki kuusi tanssijaa ovat näyttämöllä luonnollisina, ilman robottimaisia jatkeita. Palataan perusasioihin, hidastettuun, keskittyneeseen ja puhtaaseen liikkeeseen. Rauhallinen kohtaus saa ajatukset juoksemaan osittain omille teilleen, mutta myös pohtimaan robotiikalla ja tekoraajoilla tehostetun liikkeen suhdetta pehmeään ja hidastettuun liikkeeseen. Ylimääräisistä kehon jatkeista riisutut tanssijat näyttävät herkiltä ja haavoittuvaisilta. Tämä muistuttaa siitä tosiasiasta, että mikään ihmisen kehittämä laite ei korvaa kontaktia toiseen ihmiseen eikä suojaa henkisiltä tai fyysisiltä loukkaantumisilta. Kaikkien ulkoisten ja teknisten hyödykkeiden alla olemme kuitenkin yhtä haavoittuvaisia kuin aina ennenkin.

Tähän inhimillisyyttä korostavaan ajatukseen on helppo tuudittautua, mutta teoksen loppu palauttaa hetkellisenä välähdyksenä mieleen alun kylmän tunnelman. Aaltokoski esittää takanäyttämöllä lyhyen soolon kädessään robottimainen hansikas. Käsi, jossa hansikas on, näyttää johtavan liikettä. Tämä palauttaa siihen todellisuuteen, että teknologian kehitystä ja ihmisen halua kehittyä sen avulla ei voi pysäyttää. Tästä lohduttomastakin loppukuvasta huolimatta kokonaisuutena esitys jätti aktiivisen tunteen omasta kyvystä vaikuttaa siihen, miten edistyksen tuomiin keinotekoisiin hyödykkeisiin suhtautuu. Pitämällä kiinni siitä, mitä pohjimmiltaan olemme, emme toivottavasti hukkaa suhteellisuudentajuamme kehityksen edetessä.

Saara Moisio

Kirjoittaja on teatteritiedettä, liiketaloutta ja taidehallintoa opiskellut filosofian maisteri, jota kiinnostaa tanssitaiteen tarjoamat vaihtoehtoiset tavat katsoa maailmaa.

¤¤¤

Alpo Aaltokoski Company: Faux
Koreografia: Alpo Aaltokoski
Tanssi: Alpo Aaltokoski, Leo Kirjonen, Jouni Majaniemi, Esete Sutinen,
Heidi Suur-Hamari, Tuovi Rantanen
Pukusuunnittelu ja lavastus: Laura Haapakangas
Pukusuunnittelijan assistentit: Roosa Marttiini, Timo Varamäki
Keino-osien toteutus: Markku Salminen, Aki Aalto, Aleksi Aalto, Ville Saari,
Laura Haapakangas
Äänisuunnittelu ja ohjelmointi: Timo Muurinen
Äänisuunnittelijan assistentti: Aki Päivärinne
Keino-osien elektroniikka: Timo Muurinen, Aki Päivärinne
Valosuunnittelu: Ville Mäkelä
Valokuvaus: Sanna Käsmä, Mikko Raskinen, Marko Mäkinen
Teaserin ohjaus, kuvaus ja leikkaus: Jarmo Kiuru
Musiikki:
Angus MacLise, Tony Conrad and John Cale – Trance #2
Mascani: Intermezzo (savikiekko, tuntematon esittäjä)
Gil Gul: The Cracow kletzmer band
Muut musiikit: Timo Muurinen, viulu Sanna Salmenkallio
Ensi-ilta: 11.4.2013, Mediakeskus Lume, Helsinki

Tilaisuuden alustivat tanssija-koreografi Samuli Roininen ja esittävän taiteen ammattilainen, tanssikirjoittaja Jenni Sainio. Heidän lisäkseen paneeliin osallistuivat tanssitaiteilija-tutkija Maija Ikonen, tutkija Jaana Parviainen sekä keskustelun loppuosaan myös Aamulehden tanssikriitikko Merja Koskiniemi.

Alustukset avasivat taiteilijan ja kirjoittajan näkökulmaa

Samuli Roininen toi alustuksessaan esille tanssityöläisen näkökulman tanssista kirjoittamiseen. Hän aloitti viittaamalla Yle Uutisten julkaisemaan artikkeliin, jossa tutkija Markku T. Hyypän mukaan kulttuuri tutkitusti pidentää ikää. Samaan hengenvetoon Roininen totesi tanssikirjoittamista kyllä tarvittavan, mutta tarvitaanko tanssikritiikkiä? Hänen mielestään ei, ei sellaisenaan mitä kritiikki tällä hetkellä on. Kirjoittamista tanssista on hänen mukaansa paljon, ja dialogia tarvitaan aina. Hän pohti sitä, että vastaanottajan tai lukijan on helppo löytää juuri kritiikki, mutta osataanko muunlaista tanssikirjoittamista etsiä? Kun kirjoittaminen yhä enenevässä määrin on mennyt verkkoon, haasteeksi on muodostunut löytää kulloinkin relevantti asia tietomassasta.

Roininen pohti myös, onko tanssityöläisellä välillä kynnys lähteä lukemaan tanssista kirjoitettua tekstiä, ja onko samaa vastustusta havaittavissa myös omasta työstä kirjoittamiseen. Ollaanko sitä usein liian väsyneitä lukemaan ja ottamaan kantaa, hän mietti.

Jotkin tanssista kirjoitetut tekstit ovat erityisesti jääneet hänen mieleensä, kuten Raisa Rauhamaan Liikekieli.comiin kirjoittama, oikeastaan tanssisosiologiaa edustava teksti tanssija Mika Backlundista (Loppuun palamisen menestystarina, julkaistu 2008). Teksti oli vienyt hänet pohtimaan sitä, kuinka kiinni omassa työssään onkaan, ja miten usein ammatin vaiheita pystyy tarkastelemaan selkeästi vasta jälkikäteen.

Blogikirjoittamiseen Roininen on henkilökohtaisesti saanut tuntumaa vuodesta 2009 alkaen, kun Tanssiteatteri MD:n Roinisen itsensä käsikirjoittaman, ohjaaman ja koreografioiman Tanssiva Muumilaakso -teoksen yhteyteen luotiin esitysblogi. Julkinen omasta työstä kirjoittaminen oli aluksi tuntunut hämmentävän paljastavalta ja herättänyt ajatuksia varsinaisen teoksen mahdollisesta latistumisesta, mutta suhde kirjoittamiseen löytyi ja tekstin tuottamiseen tuli leikkimielinenkin ote.

Alustuksensa lopussa Roininen muistutti, että on tärkeää kokea tanssintekijänä olevansa osa yhteiskuntaa laajemmin – työtä ei tehdä vakuumissa.

Toisena alustajana ollut Jenni Sainio avasi oman, henkilökohtaisenkin näkökulmansa tanssista kirjoittamiseen. Hän toimii teatterin ja nykytanssin alalla moniroolisesti, ja on aiemmin työskennellyt Zodiak – Uuden tanssin keskuksen yleisötyövastaavana vuosina 2009–2011. Keskustelussa hän oli mukana kirjoittajan näkökulmasta kirjoitettuaan nykytanssista vapaana toimittajana ja kriitikkona vuodesta 2006 lähtien. Tällä hetkellä hän toimii myös Writing Movement -hankkeen toisena koordinaattorina.

Hän kertoi päätyneensä tanssista kirjoittamisen pariin kiinnostuttuaan havainnoimaan, analysoimaan ja sanallistamaan liikettä. Kasvettuaan näkövammaisten vanhempien lapsena hän kertoi harjaantuneensa jo pienestä pitäen visuaalisen havainnoijan rooliin sekä tottuneensa sanallistamaan näkemäänsä. Samoin hän mainitsi nähneensä paljon näkövammaisten liikkumista, mikä eroaa näkevien liikkumisen käytänteistä. Sainio mainitsi, että vaikka hän kirjoittaa myös teoskritiikkejä, lähtökohtaisesti häntä ei kiinnosta esitysten arviointi. Hän kokee arvioinnin parhaassa tapauksessa orgaaniseksi jatkumoksi teoksen havainnoinnin ja merkitysten muodostumisen ja välittymisen jälkeen, sekä tanssikritiikin yhtenä tämänhetkisenä foorumina liikkeen havainnoinnin sanallistamiselle, monien muiden tekstimuotojen joukossa.

Alussa hän avasi lyhyesti liikelähtöisestä taidemuodosta kirjoittamisen erityispiirteitä, tanssikirjoittajan perustyövälineitä. Näitä hänen mukaansa ovat mm. tietoisuus tilassa liikkuvan ihmiskehon ilmaisullisista mahdollisuuksista, kyky muistaa nähtyä liikejatkumoa visuaalisesti, erilaisten teosdramaturgioiden ja -rakenteiden ymmärtäminen sekä taju nykytanssin suhteesta muihin esittävän tanssin muotoihin. Tärkeää on toki tuntea niin tanssihistoriaa ja -konventioita kuin myös seurata nykyhetkeä ja alan kehitystä.

Tanssikenttä -termin osalta hän muistutti siitä, että taiteilijoiden lisäksi tanssin kentällä toimii myös tuotannon, tiedotuksen ja yleisötyön parissa työskenteleviä. Tarpeet tanssista kirjoittamiselle ovat toki osittain kaikilla samoja, mutta esimerkiksi teoksen ympärillä olevan tekstin tiedotukselliset vaatimukset eroavat taiteilijan itsensä tekstistä työstään. On eri tekstityyppejä eri tarpeisiin, ja siten tanssikentän sisäisetkin tarpeet saattavat olla keskenään erilaisia.

Sainio uskoo, että tanssista kirjoitetaan niin pitkään kuin tanssi säilyy monisyisesti ihmisyyttä ja elämän ilmiöitä kuvaavana taidemuotona. Tanssista kirjoittamisen hän uskoo pysyvän hengissä, kunhan kirjoittaminen säilyy kirjoittajalle luovana prosessina. Tanssista kirjoittamisen ympärillä toimivien eri tahojen tarpeet voivat olla hyvinkin erilaisia; esimerkiksi tanssin tekijän, paikallislehden, lehden freelance-toimittajan ja lukijan odotukset ja intentiot tanssista kirjoitettavalle tekstille eroavat toisistaan.

Erityisen kiinnostavana hän pitää tanssista kirjoittavan ihmisen motiiveja omalle työlleen, mihin liittyen hän herätteli ajatuksia kirjoittajan vallasta ja perusteluista kirjoittamiselleen.

Kuvassa paneelissa vasemmalta oikealle Veera Lamberg, Maija Ikonen, Jaana Parviainen, Samuli Roininen ja Jenni Sainio. Kuva: Anniina Kumpuniemi.

Ruumiista, julkisuudesta ja yleisötyö tekstin voiman haastajana

Varsinaisen keskustelun alkaessa tanssitaiteilija-tutkija Maija Ikonen painotti ruumiin voivan olla peili ja väline lukemattoman monelle asialle, niin tieteessä kuin taiteessakin. Hän kokee tärkeäksi myös kirjoittajan vastuun kertoa mistä lähtökohdista käsin tämä toimii. Tähän Samuli Roininen kysyi, tuleeko kirjoittaja silloin määritelleeksi yleisönsä.

Tutkija Jaana Parviainen sanoitti omaa lähestymistapaansa tanssista kirjoittamiseen kokien olevansa välittäjä, tuovansa tietoa ja ymmärrystä sekä kääntävänsä sen uusille yleisöille. Se on useinkin kova luu, ja on luotava uusia käsitteitä työtä tehdessä. Hän koki tärkeäksi provosoida käytyä keskustelua kommentoimalla Samuli Roinisen kantaa, jonka mukaan tanssijat eivät tarvitse nykyisenlaista kritiikkiä. Hän totesi tanssikentällä olleen jo 1990-luvulla ajatus, etteivät tekijät tarvitse julkisuutta. Julkisuudessa on se puoli ettei sitä voi hallita, Parviainen totesi ja jatkoi sanoen, että nykytanssi on sisäänpäin kääntyvä. Hänen mukaan alalla olisi hienoa annettavaa usealle eri elämänalueelle. Että miten se tanssi pääsisi julkisuuteen, muutenkin kuin kykyjenetsintäkisojen kautta? Ja, mitä sitten, kun pääsisi? Mitä sillä tehtäisiin?

Parviainen lausui ääneen sen minkä ympärillä keskustelu pyöri; että me keskustelijat uskomme, että sanassa on voimaa. Mutta onko asia niin? Jos yhtenä tanssikirjoittamisen tavoitteena on saada tanssille uutta yleisöä, niin hänen mukaansa voimallisempi vaikutin tähän lienevät yleisökasvatus ja yleisötyö sekä sosiaalinen koreografia. Tähän Sainio kommentoi, että tanssin järjestelmällinen yleisötyö Suomessa on melko uusi alue. Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa yleisötyössä on toiminut siihen nimetty työntekijä vuodesta 2005 lähtien. Yleisötyöprojektit ovat selkeästi saaneet osallistujiaan muutenkin aktiivisiksi nykytanssin pariin. Yleisöstä tuli kommentti tähän, että on tärkeää pohtia myös, miten yleisötyöstäkin pitäisi kirjoittaa. Maija Ikonen mainitsi kokevansa tärkeäksi, että tanssista kirjoitettaisiin osana yhteiskuntaa tapahtuvien muotojen kautta, esimerkiksi juuri tanssin ammattikentän soveltavista projekteista.

Yhteisöllisyydestä, päivälehtikriitikon arjesta ja tanssikirjoittamisen monista merkityksistä

Samuli Roininen mainitsi tanssin ja ylipäänsä taiteen yhteisöllisyyden merkityksen. Jaana Parviainen toi esille yhtenä taiteesta ja kulttuurista kirjoittamisen muotona yksityiskohtien väläyttämisenomaiseen kuvailuun perustuvan kirjoittamisen, josta esimerkkinä toimii Facebookissa julkaistava kulttuurilehti AKKU. Hän myös kysyi tärkeän kysymyksen: mitkä ovat uudet konseptit nykyisen tanssikritiikin rinnalle tai tilalle? Ja, tuleeko mistään niistä yhtä lailla instituutiota?

Hällä -näyttämön pienessä salissa pidetyn keskustelun avautuessa myös yleisölle juttu polveili kritiikin ja muun tanssikirjoittamisen suhteeseen sekä myös siihen, voisiko kritiikki olla muodoltaan jollakin tapaa visuaalista ja tuoda kirjoittajansa henkilönä esiin – vaikkapa videopätkä, jossa kriitikko itse lukee kritiikkinsä.

Keskusteluun viime minuuteilla mukaan ehtinyt Merja Koskiniemi kertoi aloittaneensa kirjoittamaan Aamulehteen 12 vuotta sitten, ja päätyneensä oikeastaan sattuman kautta lehteen tanssikriitikoksi avustajasopimuksella. Hän mainitsi omasta taustastaan myös tanssintekijänä ja kouluttajana, ja kertoi pohtineensa tuolloin myös omaa jääviyttään. Hänen mukaansa asiat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttuneet todella paljon: lehtijuttujen pituudet ovat lyhentyneet ja määrät vähentyneet. Myös viime aikojen avustajasopimus- sekä juttukierrätysmuutokset ovat vaikuttaneet siihen, että kriitikot kyseenalaistavat työtään monella tapaa.

Moneen suuntaan polveillut keskustelu kurottiin umpeen keskustelun vetäneen Liikekieli.comin päätoimittaja Veera Lambergin kysymykseen vastaten. Hän lainasi Kokkolan Writing Movement -keskustelussa puhunutta tanssikriitikko, kirjailija Hannele Jyrkkää: Mitä tanssista jäisi sanomatta, jos siitä ei kirjoitettaisi? Roiniselta jäisi uusi, tärkeä työkalu pois, Parviainen muistutti tärkeintä olevan sen, että tanssitaan, mutta kirjoittamisen toimivan tanssin muistina nostaen isosta kentästä kulloinkin yhden asian esiin, ja mainitsi rekonstruktion mahdollisuuden. Samoilla linjoilla oli myös Koskiniemi todeten kirjoittajan voivan löytää sanojen kautta liikkeestä jotain uutta. Ikosen mukaan pois jäisi iso osa ihmistä, inhimillisyyttä, inhimillistä kokemusta. Sainio totesi tanssin elävän myös katsojien mielissä ja kirjoittamisen tavoittavan näitä kokemuksia jaetuiksi. Lambergin itsensä mielestä taiteilijalle kirjoittaminen on kiehtova paradoksi, mahdollisuus itsereflektioon ja käsitteellistämiseen.

Mikä Writing Movement?

Writing Movement -hankkeen kautta Liikekieli.comin tavoitteena on luoda keskustelua tanssista kirjoittamisesta ja haastaa kirjoittajia kokeilemaan erilaisia tanssikirjoittamisen muotoja. Osana hanketta vuoden 2013 aikana järjestetään tanssista kirjoittamista käsittelevä keskustelutilaisuuksien sarja Suomen nykytanssifestivaaleilla. Seuraava keskustelutilaisuus järjestetään 16. kesäkuuta Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla.

Syksyllä 2013 toteutetaan Writing Movement -kirjoitustyöpaja, jossa tanssitaidetta lähestytään eri näkökulmien kautta. Kirjoitustyöpajaan valitaan kymmenen osallistujaa, niin kirjoittamisen kuin tanssinkin ammattilaisia. Työpajan tarkka sisältö ja aikataulu sekä hakuilmoitus julkaistaan Liikekieli.comissa toukokuun alussa. Tarkempaa tietoa hankkeesta ja keskustelutilaisuuksien sekä työpajan aikataulusta löytyy täältä.

Jenni Sainio ja Veera Lamberg

Halonen kertoo teoksen olevan ”ylistys miessukupuolelle, ryhmien yksilölle”. Siinä kaikki. Loppu on tanssia. Ensiksikin oli kiinnostavaa, ettei teoksessa etsitty, pohdittu tai tutkittu sukupuolta. Se on jo nähty. Tässä teoksessa oltiin rinta röyheästi miehiä, sen kummemmin asiaa mutkistamatta. Alun huulipunakohtaus sai nimittäin pelkäämään, että kyse on sittenkin sukupuolten välisestä rajanvedosta ja sen koettelemisesta, mutta onnekseni siitä ei ollut kyse. Halosen koreografiassa miehet olivat aitoja dress-maneja. Kun tavarat oli saatu housuissa järjestykseen, meno käynnistyi.

Jokainen tanssija täytti tai jopa ylitti odotukset. Kuubalaiset Dayron Napoleon Rubant ja Guillermo Sarduy asettivat riman niin korkealle, että ennakkoluuloisesti hetken pelkäsin, että talven kalvamat suomalaistanssijat jäisivät taustalle, mutta Arttu Palmio, Sakari Saikkonen ja Jukka Tarvainen eivät jääneet kuubalaisten veljiensä varjoon. Miesten tanssillisuus ja tekniikan hallinta olivat niin vahvaa, että huokailin hiljaa mielessäni. Varsinkin alussa nähtiin uskomattomia sukelluksia ja akrobaattisia hyppyjä taaksepäin toisten syliin. Luottamus ja varmuus olivat kohdallaan. Tunnelmaa tiivisti Tuuli Kyttälän hieno äänimaisema.

Joona Halonen: Straight. Kuvassa vasemmalta Arttu Palmio, Jukka Tarvainen, Dayron Napoles Rubant, Sakari Saikkonen, Guillermo Sarduy. Kuva: Timo Wright.

Pukumiesten keskinäinen kommunikointi toi mieleen tummiin koulupukuihin pukeutuneet eliittikoulu Etonin nuorukaiset, joiden välille on kehittynyt tiivis yhteys. Siihen kuuluu aimo annos eläimellisyyttä ja toisaalta syntyperäistä sivistystä. Kun välillä liike suuntautui animaalisesti kohti miehisyyden alkuaineita, seuraavassa hetkessä kuljettiin tyylikkäästi dressman -puvuissa julkisen katseen arvioitavana. Välillä olin näkevinäni viisi Tylypahkan opiskelijaa huispaamassa collegen nurmikentällä Oxfordissa. Mielleyhtymistä huolimatta Joona Halosen koreografia oli omalla tavallaan tuore ja raikas esitys miehisyydestä.

Teoksen lopun turvaseksikohtaus muovipussit päässä, joka päättyi kymmenien, ehkä sadan superpallon laukeamiseen katosta, ei ehkä ollut aivan niin vahva kliimaksi kuin olisin odottanut. Teoksessa oli pitkin matkaa niin monta tanssillisesti vahvaa kohtaa, että loppu ei aivan päässyt nousemaan niiden yläpuolelle. Mutta hauska se oli. Ensi-illassa tunnistin katsomosta monta henkilöä, jotka ovat paaluttaneet omilla töillään sen, mitä suomalainen miestanssi parhaimmillaan on. Paikalla olivat ainakin Ari Numminen, Tero Saarinen ja Tuomo Railo. Uskon, että Joona Halonen ottaa paikkansa – ellei ole sitä jo tehnyt – tässä top tenissä.

Liisa Vihmanen

Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.

¤¤¤

Kantaesitys
STRAIGHT

Koreografia: Joona Halonen
Tanssijat: Arttu Palmio, Dayron Napoles Rubant, Sakari Saikkonen, Guillermo Sarduy, Jukka Tarvainen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Valosuunnittelu: Hanna Käyhkö
Pukusuunnittelu: Minttu Vesala
Tuotantoapu: Anne Koutonen
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Joona Halonen

Islantilainen, mutta etupäässä Berliinistä käsin toimiva koreografi Margrét Sara Guðjónsdóttir työskenteli kolmen tanssijan: Angela Schubotin, Suet-Wan Tsangin ja Laura Siegmundin kanssa Hailuodossa kahden viikon ajan. Hailuodon luonto ja saaren yhteisö ovat tarjonneeet ainutlaatuiset puitteet nykytanssiryhmän intensiiviseen työskentelyyn.

Tanssia Hailuodon nuorisoseuran talolla

Syrjäseuduille sijoittuvissa residensseissä paikalliset ja vierailevat taiteilijat voivat tehdä yhteistyötä ja esitellä nykytanssia sitä harvemmin näkeville yleisöille. Margrét Sara Guðjónsdóttir työryhmineen työskenteli residenssijaksonsa ajan Hailuodon perinteikkäällä nuorisoseuran talolla. Peltomaiseman keskellä seisova hieno vanha rakennus muuttui tanssistudioksi maaliskuun puolivälistä pääsiäiseen saakka.

Kuvassa Margrét Sara Guðjónsdóttir ja Suet-Wan Tsang. Kuva: Sari Palmgren.

Lauantaina 30.3 hailuotolainen yleisö tuli paikan päälle katsomaan taiteilijoiden työskentelyä. Haastattelin Magret Saraa ja tanssijoita vähän ennen avoimen harjoituksen alkua.

Laura: Meille oli jo kokemus, kun saavuimme saareen jäätietä pitkin! En ole koskaan aiemmin kulkenut jäätiellä.

Margret Sara: Tämä kaksiviikkoinen residenssi on ollut paljon parempi kuin toivoimme. Täällä on ihania ihmisiä ja ihana asuinpaikka. Olemme saunoneet elämämme parhaassa saunassa. Hailuotolaiset ovat todella vieraanvaraisia!

Työryhmä on kävellyt päivittäin lumessa ja auringon paisteessa nuorisotalolle. He ovat työskennelleet eri meditaatiotekniikoiden parissa, jotka auttavat kehoon uppoutumista ja sen riisumista eri tavoin. Koreografi on kiinnostunut ajatuksesta, jossa keho nähdään “rauniona”, jolloin kehosta on purettu kaikki ylimääräinen.

Angela: Olemme kokeneet todellista autenttisuutta. On ollut vapauttavaa, että meidän ei ole tarvinnut miettiä lopputulosta. Voimme todella tuntea mitä tunnemme ja todella pudota olotilaamme ja pudottaa pois mitä pudotettavaa on.

Tanssitaiteilijoiden työskentelyä eri residensseissä voi myös seurata verkkoblogissa.

Osa pidempää ketjua

Seuraava residenssi Suomessa on elokuussa 2013 Kangasniemellä Kokko1721-residenssissä. Wilderness-residenssien tavoitteena on edistää taiteilijoiden liikkuvuutta, tarjota ainutlaatuisia työskentelymahdollisuuksia ja luoda siltoja taiteilijoiden ja yhteisöjen välille. Yli sadan hakijaryhmän joukosta hankkeeseen on valittu kymmenen taiteilijaryhmää. Residenssiprojekti on osa laajaa ja monivuotista pohjoismais-baltialaista Keðja-yhteishanketta, jota tukee Euroopan komissio. Hankkeen nimi tulee islannin kielestä ja tarkoittaa ketjua; Keðjan tavoitteena onkin vahvistaa pohjoista yhteistoimintaa ja taiteilijoiden verkottumista.

Residenssin demoyleisöä. Kuva: Sari Palmgren.

Hailuodon residenssin järjestäjänä ja suomalaisena kumppanina toimii JoJo – Oulun Tanssin Keskus. Wilderness-projektin järjestäjinä toimivat M.A.D. Tanssimaisterit ry (Suomi), Dansarena Nord (Norja), BORA BORA (Tanska), New Theatre Institute of Latvia ja Performing Arts Iceland.

Sari Palmgren

Kirjoittaja on tanssija-koreografi, joka toimii myös Wilderness-residenssien projektikoordinaattorina.

¤¤¤

www.kedja.net

Myös Liikekieli.com on mukana pohjoismais-baltialaisessa Keðja-yhteishankkeessa Writing Movement -projektilla, jonka tarkoitus on herättää keskustelua tanssikirjoittamisesta ja sen tulevaisuudesta. Seuraava hankkeeseen kuuluva keskustelutilaisuus järjestetään Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla tiistaina 16.4. kello 16.30 Hällä-näyttämön pienessä salissa.

Ennen professuuria ja laitosjohtajan virkaa hankeessa toteutettiin Kuka sinä olet – hengitystä, askelia, sanoja ja muuta? -esitys (2011). Esityksestä ja tutkimushankkeesta Rouhiainen on tähän mennessä kirjoittanut kaksi artikkelia Journal of Dance & Somatic Practices sekä Dancing Spaces -julkaisuihin. Kevään 2013 aikana Rouhiainen pyrkii yhdistämään taas tutkimustyötä professuuriinsa. Hanke on jatkoa väitöskirjalle freelance-tanssitaiteilijuudesta. Sitä tehdessään Rouhiainen koki, että tanssijan työn tutkimiselle on tarvetta. Maailmanlaajuisestikin tanssijoiden työ on jäänyt vähemmälle huomiolle taiteellisessa tutkimuksessa.

Performatiivinen koreografia, luonneanalyysi ja fenomenologia teoreettisina lähtökohtina

Rouhiainen käyttää tutkimuksessaan käsitettä performatiivinen koreografia, jonka hän on löytänyt André Lepeckin ja Kirsi Monnin teoretisointien kautta. Rouhiaisen mukaan käsitteenä se mahdollistaa argumentoinnin esiintyjyyden puolesta, joka vaatii reagointia hetkessä, kykyä vuorovaikutukseen muiden esiintyjien, yleisön ja esiintymisympäristön kanssa.

Artikkelissaan An investigation into facilitating the work of the independent contemporary dancer through somatic psychology Rouhiainen lainaa Lepeckin ja Monnin antamia määritelmiä performatiiviselle koreografialle. Toisaalta se asettaa kehon jatkuvan uudelleenarvioinnin kohteeksi ja toisaalta se korostaa sekä esityksen kokemusperäisiä, käsitteellisiä ja materiaalisia piirteitä että tapahtumallisuutta. Näihin määritelmiin perustuen Rouhiainen tutkii tanssijan osallisuutta performatiivisen koreografian luomisprosessissa.

Esiintyjältä tämänhetkinen reagointi ja vuorovaikutus vaatii erityistä kykyä läsnäoloon, jota taas Rouhiaisen mukaan somaattiset menetelmät ja kehopsykoterapia kehittävät. Wilhelm Reichin luonneanalyysista ja Maurice Merleau-Pontyn fenomenologiasta Rouhiainen on löytänyt kiinnostavan yhteyden, jota tutkimuksessaan pyrkii hyödyntämään. Kummatkin kehottavat tarkastelemaan toista ihmistä ja maailmaa avoimesti ihmetellen, antaen ”hämmenyksen kuljettaa”.

Lisäksi kummallakin on yhteneväisiä näkemyksiä ruumiillisuudesta. Reichilla esimerkiksi ruumiin tuntemukset kertovat asennoitumisesta maailmaan ja Merleau-Pontylla jo se, miten ja mitä havaitsee kertoo sen hetkisestä asenteesta. Merleau-Pontyn mukaan esimerkiksi nyrkin lyöminen pöytää ruumiillisena eleenä ei ilmennä vain eleen takana olevaa tunnetta vaan on itse tunne. Toisin sanoen kummallakin maailmaan suhtautuminen tapahtuu ensisijaisesti tunnetasolla ja ruumiin kautta havainnoiden.

Empatiakyvystä rikkautta esiintyjyyteen

Teorioiden lisäksi tutkimushankkeen taustalla vaikuttaa Rouhiaisen omat kokemukset tanssijuudesta ja esiintyjyydestä sekä kiinnostus kehopsykoterapian metodien hyödyntämiseen esiintyjän itsesäätelykyvyn kehittämisessä. Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa esittävien taiteiden alueella tapahtunut murros kohti vuorovaikutteisempaa, yhteisöllisempää ja esiintymishetkessä syntyvää tekemistä vaatii Rouhiaisen mukaan tanssijalta erilaista esiintyjyyttä. Omalla kohdallaan hän on huomannut, että erilaiset kehopsykoterapian metodit ovat tukeneet esiintymistä, jossa toimitaan tehtäväpohjaisesti ja keskittymällä kyseiseen hetkeen.

Pilatesohjaajana ja somaattisten menetelmien opettajana Rouhainen päätyi noin kuusi vuotta sitten kehopsykoterapiakoulutukseen. Tähän johti oma halu syventää ymmärrystä kehon merkityksestä olemassaololle. Käytännössä kehopsykoterapia on herkistymistä sille, mitä omassa ruumiissa tapahtuu tällä hetkellä. Rouhiainen jakaa kouluttajansa Markku Välimäen näkemyksen, että mitä enemmän ihminen herkistyy omille tuntemuksilleen ja tunteilleen niin sitä enemmän hänen on mahdollista olla empaattisesti läsnä toiselle. Tanssijan työssä taas herkkyys läsnäololle on keskeistä.

Kehopsykoterapiassa hengityksellä on keskeinen rooli kehon jännitteiden purkamisessa. Koulutuksessa tehdyt harjoitteet olivat Rouhiaiselle ennestään tuttuja tanssijan työstä ja esityksen tekemisen prosesseista. Erona oli se, että harjoitteissa kiinnitettiin enemmän huomiota itseen ja pohdittiin, mitä kokemukset omasta kehosta ja hengityksestä kertovat itsestä siinä hetkessä. Esiintyjänä Rouhiainen koki, että keskittyminen itseen auttoi tutkimaan, miten ottaa omat reaktiot ja olotilansa käyttöön esiintymisessä. Tämä taas toi lisää elävyyttä ilmaisuun.

Kokemukset kehopsykoterapian menetelmistä ovat herättäneet oletuksen empatiakyvyn merkityksestä esiintyjyydelle. Rouhiainen ei ole tätä ajatusta vielä teoreettisesti käynyt läpi, mutta uskoo, että kyky empatiaan ja sen hyödyntäminen rikastaa esiintymistä, joka perustuu hetken havainnointiin ja vuorovaikutukseen.

Professuurinsa aikana Rouhiainen on jatkanut hengityksen tutkimista ja sen vaikutusta oman olotilan tiedostamiseen osallistumalla psykoterapeutti Maila Sepän ja Minna Marttiinin puolivuotiseen Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena -koulutukseen. Rouhiaisen tarkoituksena on ottaa koulutuksen kokemukset osaksi tutkimusprojektiaan ja tehdä autoetnografinen matka siitä, mitä hengitys voi antaa esiintyjälle.

Taiteellinen prosessi teorioiden kokeilualustana

Taiteellisessa tutkimuksessa Rouhiainen pyrkii yhdistämään teorioita käytäntöön ja kokeilemaan, mitä siitä seuraa. Tämä on tähän mennessä tarkoittanut erilaisten tiedostamista kehittävien harjoitteiden tekemistä. Taiteellista prosessia ei kuitenkaan pidä sekoittaa terapiaan. Terapian sijaan erilaisia tiedostamisharjoitteita käytetään taiteellisen ilmaisun löytämiseen ja tuottamiseen.

Kuka sinä olet – hengitystä, askelia, sanoja ja muuta? -esitys syksyllä 2011 oli tutkimuksessa ensimmäinen kokeilu näiden harjoitteiden soveltamisesta taiteelliseen työskentelyyn. Esityksessä työryhmä, johon Rouhiaisen lisäksi kuuluivat Tomi Humalisto, Riikka Theresa Innanen, Helka-Maria Kinnunen, Antti Nykyri ja Hansku Kurkela, loi ympäristön, jossa yleisön osallisuus ja omat kokeilut olivat pääroolissa. Rouhiainen ja Kinnunen olivat teoksessa esiintyjiä, mutta heidän esiintymisensä ei ollut pääasia.

Kuka sinä olet -esityksessä lähdettiin kehopsykoterapian teemoista ja päädyttiin tarjoamaan yleisölle osallistava kokemus, jossa heidän oli mahdollista tehdä erilaisia tiedostamisharjoitteita. Taiteellisessa prosessissa on aina kiinnostavaa, että sitä aloittaessaan ei voi tietää mihin se päättyy. Toisaalta taiteilija-tutkijalle prosessi aika-ajoittain aiheutti epävarmuutta siitä, miten esitys liittyy omaan tutkimukseen. Lopulta valmis taiteellinen työ osana tutkimusta tarjoaa oivalluksia teorian ja käytännön yhdistymisestä. Taiteellinen tuotos on oma tuloksensa ja esimerkki siitä, miten kehopsykoterapian menetelmät hyödyntävät taiteellista tekemistä.

Rouhiainen on käsitellyt toisessa artikkelissaan From body psychotherapy to a performative installation environment: a collaborating performer’s point of view tutkimuksen taiteellista prosessia ja yleisön kokemuksia esityksestä. Rouhiainen toteaa artikkelissa, että esityksessä käsiteltiin esiintyjien ja yleisön roolien purkamista, heidän välistä kontaktia sekä yksilön ja yhteisön, yksityisen ja julkisen välistä suhdetta. Yleisön palautteessa korostui niin henkilökohtainen kuin jaettukin kokemus. Yhä useammin nykytanssin piirissä esitykset ottavat performatiivisen installaation muodon. Rouhiaisen mukaan olisikin tarvetta keskustelulle siitä, miten nämä esitykset syntyvät ja vaikuttavat esiintyjiin ja yleisöön.

Itsesäätelystä keinoja tanssitaiteilijan jaksamiseen

Sen lisäksi, että Rouhainen pyrkii tutkimustyöllään tukemaan nykytanssijan muuntunutta esiintyjyyttä, hän tuo myös esiin näkökulmia tanssijan työn haasteista ja miten vastata niihin itsesäätelyn keinoin. Toiveena on tarjota työkaluja ja tukea esiintyjille omassa työssään kasvamiseen ja voimavarojensa säätelemiseen. Rouhiaisen oma kokemus tanssijan työn koulutuksesta ja ammatista on suorituspainotteinen.

Tanssijan on pystyttävä ylittämään tunne omasta väsymisestään. Lisäksi työssään tanssija on arvioinnin kohteena. Vallalla tuntuu olevan mentaliteetti, että tanssijan pitää olla sellaisessa kunnossa, että jaksaa. Kärjistetysti tanssija voi puskea itsensä ylikuntoon tai olla hieman huonokuntoisempi tanssija, joka ei pysy perässä. Keskustelu väsymisestä on edelleen vähäistä.

Jaksamisen lisäksi freelance-tanssijalta vaaditaan muuntautumiskykyä siirtyessään toisen koreografin teoksesta työstämään uutta lähtökohdiltaan erilaista teosta. Jokaisen uuden koreografin ja teoksen kohdalla tanssijan pitää käytännössä muokata kehonsa kyseisen koreografin ilmaisulle sopivaksi. Rouhiaisen mielestä on tarpeen luoda tilaa ja keskustelua, jossa tanssijan on lupa olla väsynyt ja levätä voidaakseen kehittyä työssään ja ilmaisussaan.

Saara Moisio

Tanssintutkimus 2013 -artikkelisarjassa nostetaan esiin suomalaisia tanssintutkijoita ja esitellään, minkälaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään ja missä. Artikkelisarja toteutetaan Suomen tiedetoimittajain liiton tuella.

Tutkimushankkeesta julkaistut artikkelit:

Rouhiainen, Leena 2012. ”From Bodypsychotherapy to an Installation Environment. A Collaborating Performer’s Point of View”. In Susanne Ravn and Leena Rouhiainen (eds.) Dance Spaces: Practices of Movement, 131-154. Odense: University of Southern Denmark Press.

Rouhiainen, Leena. ”An Investigation into Facilitating the Work of the Independent Contemporary Dancer through Somatic Psychology.” Journal of Dance & Somatic Practices. Volume 3 Numbers 2 and 2, 2011: 43-60.

Rakastan, inspiroidun, ilahdun ja hämmellyn yksinkertaisista ideoista, joita taiteijat keksivät antaakseen vaikuttavan kuvaelämyksen. Tässä siis kolme minulle erittäin inspiroivaa videotyötä.

Haluan aloittaa ehdottomasti yhdestä idolistani, videotaitelijasta, jonka töissä yhdistyy huumori ja nerokkuus! Hänen työnsä on kuvattu ja editoitu yksinkertaisesti sekä työstetty mielenkiintoisilla konsepteilla. Mahtavat esiintyjät hänen töissään antavat jokaiseen videotyöhön viimeisen viilauksen!

Töissäni iso ispiraatio on aina ollut luonto! Tässä hyvä esimerkki miten luonnon hetkiä voi vangita ja saada ideoita muihin projekteihin – ja miksei tätäkin voisi sanoa tanssivideoksi? Vaikka tanssijat ovatkin tällä kertaa ryhmä lintuja….

Viimeinen yksinkertainen videotyö on esimerkki siitä, kuinka pienellä budjetilla ja hyvällä idealla voi tehdä videotyön, joka on kertova ja kaunis. Työ on toteutettu mielenkiintoisella editointi-idealla.

Taneli Törmä

Kirjoittaja on suomalainen kansainvälinen tanssitaiteilija, jonka tukikohta on Odense, Tanska. Hän on freelancer nykytanssija, koreografi, opettaja ja taide/tanssivideon tekijä. Hänen omia video- & tanssitöitään voi seurata Vimeosta täältä.