Olkaa omia itsejänne
Miksi ihmeessä kerron tarinoita nuortenohjelmista ja henkilön identiteetin muotoutumisista, kun pitäisi puhua Heli Meklinin teoksesta?

Identiteetin laajentumista
Meklinin sooloteos Bruce and more käsittelee identiteetin muodostumista ja teeskentelemistä. Mihin ihminen haluaa samaistua ja miksi? Mistä osasista ihminen rakentaa identiteettiään? Kuinka paljon identiteetti on minäkuvien kokeilua ja rooleilla leikittelyä?
 

Bruce and more

Tekijät Heli Meklin, Michael Laub
Esiintyjä Heli Meklin
Valosuunnittelu Nigel Edwards
Video Anna Cadia ja Heli Meklin
Äänisuunnittelu ja musiikki Heli Meklin
Tekninen vastaava Anssi Mäkinen
Tuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskus, Tanssiareena ry/Liikkeellä marraskuussa -festivaali, Michael Laub/Remote Control Productions ja Heli Meklin

Olkaa omia itsejänne

Katselin tässä yksi päivä jotain nuorille suunnattua tv-ohjelmaa, jossa haastateltiin bändi x:ää. Ohjelman lopussa juontaja pyysi bändin keulahahmoa antamaan neuvon bänditouhuista ja menestyksestä kiinnostuneille nuorille. Reseptinä oli tietenkin: ”olkaa omia itsejänne, niin mekin olemme tehneet.” Katselin bändin nuoria miehiä ja kovin olivat tiettyyn mustanpuhuvaan genreen uppoavia ulkoasultaan, eikä musiikillinen antikaan ihan kamalan persoonalliselta kuulostanut. Vaikutteita sekä musiikkiin että outfittiin oli selkeästi imetty muista saman tyylin heeboista. Mutta omia itsejä oltiin tietty. Niinhän me kaikki olemme olevinamme!

Haastattelu ei sinänsä ollut mitenkään erikoinen, mutta sen tiimoilta jäi päähäni pyörimään tuo retorisesti jankattu neuvo menestyksen varalle: olkaa omia itsejänne. Mitä hemmettiä sillä halutaan oikein sanoa? Ajatellaan ehkä, että jonkinlainen tunnistettava, henkilökohtainen identiteetti tekee ihmisestä sen, mitä hän on, itsen. Tarinaan kytkeytyy ajatus aikaa halkovasta, alkuperäisestä henkilön identiteetin samuudesta. Taustalla on oletus, että oma itse identiteetin samuutena on jotenkin aidompaa ja hienompaa kuin se, mikä on sosiaalisessa kanssakäymisessä kerrostunutta, muovautuvaa, muuttuvaa. Vielä yleisemmällä tasolla oletetaan, että oma itseys on jotain naturalistista, luonnostaan minussa olevaa, mutta itseys on kuitenkin piilossa kaikenlaisten vaikutteiden alla, niin että sitä pitää etsiä.  Itseyden etsiminen on kurottamista kohti sitä, mitä minä pohjimmiltani olen ja sen löytäminen avaa tien myös teoille kohti sitä, mitä minä itse haluan. Itseyden ajatellaan olevan eräänlainen rauhan tyyssija levottomassa maailmassa, nirvana ja hyvyys. Näissä pohdinnoissa otetaan harvemmin huomioon mahdollisuutta, että perimmäinen itseys saattaisi löytyä vaikkapa raakalaismaisesta egoismista. Ajatellaan siis, että omana itsenä olemiseen liittyy automaattisesti hyvyyden ajatus, että ihminen on perustaltaan hyvä ja siksi on hyvä, että ihminen on oma itsensä. Silloin myös teoista ajatellaan tulevan hyviä ja menestykseen johtavia.

Jo antiikin aikana muuan herrasmies pisti huomioiden, että ihminen on sosiaalinen eläin. Itseyden identifioitumisessa pelissä saattaisi siis jollain tapaa olla myös sosiaalis-kulttuurinen konteksti. Onpa heitetty, että mitään sosiaalis-kulttuurisen vaikutuksen alta paljastuvaa ”luonnollista itseyttä” ei olisi edes olemassa. Itseyden voisi siten staattisen asiantilan sijaan ajatella olevan jatkuvaa peilaamista ja peilautumista. Täydellisen staattisen itseyden ja identiteetin samuuden saavuttaa vain henkilö, joka ei enää havaitse ympäristöään. Ainakin kuollut ihminen on tällaisessa tilassa mitä luultavimmin. Tämäkin fysikaalisena samuutena saavutettu itseys kuitenkin katoaa hetkessä ja muuttuu lopulta osaksi hajoamiseen liittyvien biologisten prosessien identiteettiä. Itseyteen näyttäisi siis sosiaalis-kulttuurisen näkökulman mukaan sisältyvän identiteetin muodostumisen prosessimaisuutta. Tämä ajattelutapa tekee varsinaisen itseyden etsimisestä hankalamman puuhan, koska tuo pirulainen saattaa olla tänään kovin erilainen kuin eilen. Se itse, minkä löysin eilen, voi olla kovin erinäköinen siihen verrattuna, minkä löydän tänään tai huomenna. Henkilön identiteettikysymykset saavat tältä kannalta eteenpäin kurottavan ja dynaamisen luonteen. Asetelma herättää toisaalta lisäkysymyksiä: Mikä tekee tietyn henkilön samaksi ajallisella jatkumolla jatkuvassa peilautumisen ja identiteetin muodostumisen prosessissa? Onko peilautumisessa mahdollista muuttua kokonaan toiseksi?

Miksi ihmeessä kerron tarinoita nuortenohjelmista ja henkilön identiteetin muotoutumisista, kun pitäisi puhua Meklin&Laubin teoksesta? Siksi, että mielestäni Meklin osui teoksellaan suoraan nuorten ohjelmasta kimmonneiden pohdintojeni ytimeen: näkökulma teoksessa oli, että se itse, minkä löysin eilen voi olla kovin erinäköinen siihen verrattuna, minkä löydän tänään tai huomenna. Nuortenohjelman retorinen neuvo viritti minut sattumalta taajuudelle, miltä Meklinin teosta näköjään aloin tulkita. Meklinin teos käsitteli omasta elämästä ammentavalla tavalla identifikaation prosesseja. Teoksessa ihmisen identiteetti oli kuin peilipinta, missä vaikuttavat fyysiset, psyykkiset ja sosiaalis-kulttuuriset tasot. Meklinin teoksessa itseys oli vaikuttumista ja vaikuttamista. Se oli kuin musta aukko, joka imi puoleensa materiaa. Itseys oli kuin aurinko, joka kylpi ympäristöön heijasteita. Itseyttä oli myös se, mitä omalta itseltään kieltää. Mitkä kaikki asiat ovat tehneet minusta sen, mitä olen ja mitkä asiat vaikuttavat tällä hetkellä identiteettini muuntumiseen voimakkaimmin? Mitä suljen pois ollakseni sitä, mitä olen? Mitä häpeän tai salaan?

Tanssiteos sisälsi paljon puhetta, kertomuksia siitä, mitä identiteetin jatkuvassa muotoutumisessa oli merkitykselliseksi koettu. Kyse oli tunnistamisesta ja tunnustamisesta: näistä asioista, ajatuksista ja kohtaamisista olen tulossa. Mistä joku tulee tunnistetuksi tai mistä minä itse tulen tunnistetuksi? Mihin asioihin me milloinkin identifioidumme ja mikä on muistamisen rooli siinä millainen on itseyteni? Meklin kaivoi esiin omia samastumisen kohteitaan menneisyydestään, idoleitaan. Hän pohti, mikä heistä oli milloinkin tehnyt ihanteita ja miten nuo ihanteet transformoituivat Meklinin omiksi eleiksi, ajatuksiksi, puheeksi, lauluksi ja liikkeeksi. Vaikuttuminen ei ole aina kovin suoraviivaista ja tämä tekee identiteettien fuusioitumisesta kiinnostavaa.

Joskus tärkeät hahmot, joita vasten itseyttämme peilaamme, eivät ehkä tunnista itseään tästä peilikuvasta. Se, mihin identifioin jonkun toisen, voi olla yksi lyhyt mielikuva, unen ja sattuman suhde, mikä nostaa jonkin yksittäisen teon, eleen, olemisen tavan tai vaikka naurun merkitykselliseksi. Tunnistaisiko venäläisittäin englantia murtanut suomalaisnainen itsensä Meklinin kuvauksesta ja olisiko nainen koskaan voinut arvata, millä tavalla hän antoi toiselle identifioitumispintaa vain yhden kohtaamisen jälkeen? Olisiko nainen voinut arvata, että Meklinillä oli seuraavana päivänä kaulassaan samanlainen huivi kuin naisella ja että hän puhui koko viikonlopun kuten tuo nainen?

Ja vielä alun elämänohjeen käänteinen versio pureskeltavaksi: ”Olkaa ihan rauhassa kuin kaikki muut! Olkaa kuin Elsa-leijona, W.A.S.P.–yhtyeen solisti, huippumalli ja jääkiekkostara.” Se, miten näitä peilaat: miten olet tai yrität olla sama, ei ole kuitenkaan identiteetin samuutta. Sitä paitsi fyysisenä oliona olet kuitenkin tässä maailmassa omassa ajallis-paikallisessa situaatiossasi. Se antaa samanlaisena oloosi luultavasti vähän eri vinkkelin kuin meille kaikille muille samoille.

Katja Keränen

Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.

Identiteetin laajentumista

Heli Meklinin sooloteos Bruce and more käsittelee identiteetin muodostumista ja teeskentelemistä. Mihin ihminen haluaa samaistua ja miksi? Mistä osasista ihminen rakentaa identiteettiään? Kuinka paljon identiteetti on minäkuvien kokeilua ja rooleilla leikittelyä?

Teoksen Bruce and more historia alkaa vuonna 2006 Berliinissä, kun Meklin esiintyi tunnetun belgialaisohjaajan Michael Laubin teoksessa Portrait Series Berlin: Professional and non-professional dancers. Meklin halusi kasvattaa teoksessa syntyneitä ajatuksia sooloteoksen muodossa, ja luontevaa oli jatkaa työtä Michael Laubin kanssa.

Bruce and more oli riisuttu kaikesta ylimääräisestä ja luotti pelkistämiseen. Meklinille yksinkertaistaminen on omaa jo aiempienkin teosten perusteella, mutta tähän teokseen on varmasti vaikuttanut myös Michael Laubin tyyli minimalistisena ja anti-illusionistisena taiteen tekijänä. Pelkistäminen on mahdollistanut sen, että Meklin voi hoitaa esityksessä kaikki hevibändin jäsenien roolit ja hypätä ympäristöstä toiseen. Yksinkertaisten raamien sisällä asiat voivat siltikin laajentua. Oli kiinnostavaa nähdä identiteetin laajeneminen erilaisiin minäkuviin, soolon vaihtuminen dialogisuuteen, liikeidean kasvaminen tilan täyttymiseen, ja se, miten hevarista tuli superhevari.

Mekliniä kiinnostaa laajentaa koreografian tekemisen näkökulmia ja löytää uusia taiteen tekemisen tapoja. Samalla hänen teoksestaan välittyy kuitenkin tietämys taiteen historiasta. Teos lainaa ominaisuuksia pop-kulttuurista toisintamalla samaa ihmistä ja kierrättämällä perinteisiä liikkeellisiä ajatuksia. Meklinillä on se taito, että hän uusintaa taidetta tyylikkäästi ja harkitusti. Hänellä tuntuu olevan täsmällinen ajatus siitä, mitä haluaa ja miten haluaa asiat välittää.

Meklin pohtii teoksessaan omia samastumisen kohteita ja suhdetta identiteettiin. Lähtökohta on henkilökohtainen ja omakokemuksellinen, ja hän aloittaa identiteettitarinansa lapsuudesta. Omien lapsuus- ja nuoruustarinoiden kertominen ihailun kohteista, halusta miellyttää ja samastua sisältää nolouden käsitteen, jota käytettiin teoksessa tehokeinona. Oli kuitenkin vaikea samastua esiintyjän nolouden tunteeseen, kun hän soitti oman nuoruusajan bändinsä demoäänitettä. Se kaikki oli mennyttä eikä sillä ollut enää mitään väliä. Katsojana nolous syntyy enemmänkin siitä, mitä tapahtuu esityksessä nyt – hetkessä. Mitä esiintyjä tekee lavalla sen hetkisenä ’minänä’, johon katsoja on esityksen aikana jo saanut tarttumapintaa, ja voi näin paremmin samastua tai kokea sympatiaa?

Bruce and more nojaa keholliseen ajatteluun ja asioiden liikkeellistämiseen. Meklin tuo esiin sen, miten kehollisuuden kautta ihminen on osallinen kaikkeen olevaan, suhteessa toisiin, ja miten ihminen kehollisuutensa avulla tiedostaa, reagoi ja tekee valintoja. Ja vaikka teos saattaisikin jonkun mielestä saattaisi olla enemmän monologi kuin soolotanssiteos, dualistinen pohdinta ei ole tarpeen juuri kehollisen ajattelun vuoksi, joka teoksessa on hienosti ymmärretty.

Heini Tuoresmäki

Kirjoittaja pitää tanssista ja kirjoittamisesta. On valmistunut kandidaatiksi viestinnän alalta, ja opiskelee nyt tanssinopettamista.