Tiia Lappalainen: Viimeisessä naurussa himoitaan nurmikkoa aidan toisella puolella.

Petra Toropainen: Hei, olen nähnyt tämän jo! Olenko?

Katja Keränen: Aforistinen, oivaltaviin asiayhteyksiin perustuva replikointi ja liike tuottavat kiinnostavaa, herkkää ja viisasta liiketekstiä. Teokset perustuvat siihen, että oivaltaminen saadaan näyttämään helpolta. 

Viimeinen nauru

Koreografia: Jenni Kivelä
Esiintyjät: Elina Hauta-aho, Andrius Katinas, Jenni Kivelä, Leila Kourkia, Ninu Lindfors
Peloton-yhtye: Pentti Luomakangas, Hannu Risku ja Eero Savela
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Lavastus: Salla Salin
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila

Zodiak, Helsinki 13.–27.5.2009

Pakko tehdä, pakko saada

Elämäämme määrittelevät liian usein asiat, joita emme ole tehneet tai saaneet. Tavoittelemme täydellisyyttä, tavoittelemme erilaisuutta, tavoittelemme jotakin muuta. Toisten elämä vaikuttaa aina vähän kiehtovammalta, vähän jännemmältä, vähän menestyksekkäämmältä.

”I feel empty”, Andrius Katinas toteaa teoksen alkupuolella.

Hän yrittää viihdyttää, yrittää mokata, yrittää yrittää. Hän liimaa seinälle lääkärin suosittelemia, itseään kehuvia elämän kylttejä ja toistelee olevansa awesome personality.

Jenni Kivelän koreografia Viimeinen nauru nauraa, mutta hillitysti, ihmisten yliyrittämiselle, pakolle saada itselleen kaikki, pakolle olla täydellinen, pakolle tuoda itseään esiin nolaamisenkin uhalla. Odotamme oikeaa hetkeä, jotain tapahtuvaa. Olemme keskeneräisiä, emmekä kestä sitä.

Teoksen vahvuus perustuu taidokkaiden tanssijoiden ja luontevasti soljuvan, puhetta, laulua ja tanssia sopivasti yhdistelevän koreografian lisäksi livemusiikkiin. Ilman lavan takareunalla esiintyvää kolmen hengen bändiä moni asia jäisi vajaaksi. Livemusiikki ja tanssi elävät Viimeisessä naurussa niin tiiviissä symbioosissa, että olisi vaikea mieltää musiikin soivan kylmän koneen kautta.

Peloton-orkesterin tanssilavojen ja mustavalkeiden filmien taikaa huokuva, taidokkaasti jekkuileva jazz palauttaa mieleen vanhat, hyvät ajat, jolloin tanssittiin hitaasti ja lähellä toista, silmät kiinni, tunteella. Kontrastin herkälle, hitaalle hetkelle tuo Leila Kourkian itseinhoon ja perfektionismiin pyrkivä vuodatus, joka päätyy jaksamisen ja täytymisen vuoropuheluun. On hikiset kainalot ja lohkeilevat kynnet. Ei jaksaisi, mutta on pystyttävä.

Ja niillä on nurmikko.

Tiia Lappalainen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.

Hei, olen nähnyt tämän jo! Olenko?

Jenni Kivelän Viimeinen nauru alkaa vaikeasti. Tunne on sama kuin väärin valitussa juhlapuvussa, jossa ei tunne oloaan kotoisaksi. Myönnän, että juhlapukuvertaus on halpa ja varastettu: teoksen alkajaisiksi joukko juhla-asuisia tanssijoita ja muusikoita saapuu yksitellen tilaan. He asettautuvat, asettelevat itsensä tilaan ennalta sovituille paikoilleen, vain selkeät, katsomooon asti loistavat lattian teippimerkit puuttuvat.Kukaan ei vaikuta tyytyväiseltä tai osaa jatkaa saapumisesta eteenpäin ja koko sisääntulo otetaan alusta. Uudestaan ja uudestaan. Ja nykien päästään liikkeelle.

Hmm.. Ihmisiä juhla-asuissaan tilaan siroteltuna, yhtäkkisesti yhteenääneen puhumaan alkavat ihmiset, välissä monologia, sitten käsieleisiin punoutuvaa tanssia...Bändin soittama hassunhauska biisikin alkaa kuulostaa tutulta. Voiko se peräti olla täsmälleen sama, jolle koreografin eräs edellinen teos rakentui. Tämähän on sitä kivelää. Hei, olen nähnyt tämän jo!

Tähän väliin haluaisin kysyä, tiedätkö tilanteen, jossa istut katsomossa, ja esityksessä on hauska kohta. Kohta, jossa kaikilla yleisössä on hauskaa, sinulla ei. Ehdit ajatella, pitäsikö sittenkin vain nauraa muiden mukana, edes kohteliaisuudesta, kannustavasti. Mikä on esityksen hauskaksi ajateltu kohta, joka ei ole hauska? Vastaan itse: surullinen, häpeällinen, aliarvioiva. Millainen on hauska esitys? Entä viihdyttävä esitys? Tai mitä, luojan tähden, hauskuus oikein on? Sitä, että kaikilla on ihan kivaa? Kai sentään naurua? Sisäinen hymy?

En usko, että hauskuutta voi selittää. Eikä Viihdyttäväi ole synonyymi hauskalle. En usko myöskään, että hauskuttaiseen tai viihdyttämiseen on takuuvarmaa reseptiä. Aion yrittää kertoa teille jotain tähän liittyvää. Jotain, minkä joku toinen ehkä osaisi kertoa hauskasti: Jonkun lehden naiskoomikoita käsittelevässä artikkelissa oli kohta, jossa kuvailtiin (olemattoman muistini) mukaan sketsiä,jossa mennään tarkistamaan (jänis?!)ansaa metsään ja löydetään sieltä, ansaan kiinni jääneenä, parhaimpiinsa pukeutunut tenavatähti. Sketsin kuvaus oli kai esimerkkinä sitä, että jotain meistä tämä naurattaa ja toista sitten ei. Minä nauroin mielikuvalle yksinäni, kaksi viikkoa. Edelleenkin hymyilyttää.

Ehkä mietit miten tämä liittyy esitykseen Viimeinen nauru. Vakuutan, että liittyy. Et ehkä nähnyt, kokenut esitystä, joten voin myös yrittää kuvailla esityksen sisältämää hauskuutta: kuinka esityksen kohtaukseen rakentuu metsämaisema hartaudella lattialle asetelluista vessapaperirullakukkasista ja bändin poikien leikittämistä pehmolinnuista. Tai hymyilyttäisikö maisemaan lisätty koulunäytelmän kuusi, joka ilmeisen vittuuntuneena lopulta pistää tupakaksi? Tai voiko sellainen olla hauskaa, kun tehdään dialogi kahdesta monologista, jossa toinen vain valittaa ja toinen kertoo mahdollisia tapoja tappaa itsensä?

Valittavista ihmisistä puheenolleen: valittavat ihmiset ovat kamalia. Esiintyjät, jotka eivät halua esiintyä, mutta esiintyvät, ovat kamalia. Mutta myös ihania. Tämä esitys on tietoisesti täyttä keskeneräisyyttä, odottamista ja oikean hetken hukkaamista, silkkaa säätöä. Vaikeutta olla läsnä, esillä tai katsottavana, esittämässä, viihdyttävä, miellyttävä esiintyjä. Ja se saa kaivettua nyrjähtäneillä ajoituksillaan edellämainituista jotain muuta, antamalla tilaa epätäydellisyydelle:esitys onnistuu jalostamaan valituksen, poiskaipuun, vääränlaisen olemisen väärässä paikassa. Muutos, jonne esitys taidokkaasti humpasahtaa ei tunnu pakolliselta viihdyttämiseltä tai happy-endiltä.

Kivelän teos antaa tilaa esiintyjien persoonallisuuksille (myös paraatipuolen ohi) ja pyytää heitä tanssimaan, esiintymään, puhumaan, laulamaan, soittamaan. Melkoinen paletti ja haaste, johon melko hyvin vastataan. Mutta mitäpä pienestä epätäydellisyydestä, siitähän tässä on kyse. Jokainen loistaa hetkensä, bändiä myöten ja esityksen kokonaisrytmi huolehtii lopusta.Erityisesti haluan kiittää orkesterin banjomiestä hienosta läsnäolosta.

Esitys on tavallaan selkeä ja tyylipuhdasta kivelää. Mutta se itseasiassa tapahtuu niissä kohdissa, joissa emme oleta sen tapahtuvan. Antikliimaksien välissä. Juhlissa, jotka ovat surkeimmillaan huipussaan. Niissä tyhjissä väleissä, joissa antaa anteeksi oman epätäydellisyytensä. Oivaltavaa. Iloisen, kyynisen, sydämellistä.

Petra Toropainen 

Kirjoittaja on kehotyöläinen: keho-opettaja, esittävässä taiteessa liikkuja ja paperilla tanssija.

Luovan prosessin problematiikkaa

Jenni Kivelä tuo teoksissaan elämän pieniä, suuria asioita näyttämölle paitsi liikekielen niin myös sanataiteen saattelemana. Aforistinen, oivaltaviin asiayhteyksiin perustuva replikointi ja liike tuottavat kiinnostavaa, herkkää ja viisasta liiketekstiä. Teokset perustuvat siihen, että oivaltaminen saadaan näyttämään helpolta. Jonkinlainen hilpeän vino keveys on ominaista Kivelän teoksille ja se oli myös tämän esityksen kulmakivi.

Keveys ei Kivelän teoksissa jää koskaan ainoastaan keveyden asteelle, vaan se kumpuaa  ihmisyyteen liittyvistä traagisista jännitteistä. Kivelä osaa hienosti nostaa näyttämötapahtumiksi meidän arkipäivään ja elämäämme liittyviä tapoja ja tottumuksia, tunteita ja ajatuksenkulkuja. Kivelän tapa tehdä taidetta nostaa katsojassa esiin empatian tunteita, mutta saa samalla katsomaan meitä, ihmislajia, jonkinlaisen surkuhupaisuuden vallassa. Olemme niin tuollaisia! Viimeisessä naurussa liikuttiin myös tässä kivelämäisesti tutussa, lempeästi esiin nostetussa, ristiriidan maastossa.

Viimeisessä naurussa keskiössä olivat keskeneräisyyden ja epävalmiin teemat. Miten teokset valmistuvat ja mitä on harjoituksen arki? Kessua polttava koulunäytelmän joulukuusi oli vetävä väsymyksessään, herkullinen oli myös kohta missä Leila Kourkia ”ei yksinkertaisesti jaksanut enää”. Yksinkertaisessa, tiivistyvätempoisessa kohtauksessa konkretisoitui osuvalla tavalla psyykkisen väsymisen tematiikka: en jaksa, mutta silti ryhdistäydyn, en jaksa ja silti on pakko koota itseni, en jaksa, mutta täytyy taas yrittää ja...

Elina Hauta-ahon tulkitsema kohtaus sai miettimään ryhmätyöskentelyyn ja luomiseen liittyviä ongelmia. Tanssija kertoi meille muun muassa, että hän olisi halunnut esittää aivan erilaisen liikkeen kuin mitä teokseen lopulta oli tuotettu. Hän ei ymmärtänyt, mitä teki teoksessa tai työryhmässä, missä hänen oma näkemyksensä poikkesi kaikesta, mitä tehtiin. Että voi olla niin kertakaikkisen hekumallisesti eri mieltä aivan kaikesta. Että voi olla niin väärässä paikassa väärään aikaan. Miten tähän tilanteeseen on ylipäänsä voinut taas joutua?

Mieleen jäi myös Andrius Katinaksen soolokohtaus, missä hän tuli lähelle yleisöä ja kertoi stand up - tyyliin meille tarinoita. Juttu kulki ikään kuin puhellen yleisön kanssa. Katinas kysyi meiltä, mutta ei odottanut vastausta. Tärkeintä oli kertoa tarinoita, ottaa tila itselleen, kun sen kerran sai.

Teoksessa oli paitsi hienoja draamallisia, niin myös tilankäytöllisiä kehittelyjä, kuten hieman masentuneen Katinaksen esiintymistilan etukulmaan itselleen järjestämä juhlakattaus kakkuineen. Juhlatunnelma sai jatkoa taka-alakulmaan siirretyillä juhlien jatkoilla, missä Katinas pääsi lauleskelemaan mekko kulissinaan, samalla kun avustajat puhalsivat hänen tragikoomista hahmoaan vahvistaakseen hänen päällensä serpentiinejä.

Uutta Kivelän edellisiin teoksiin nähden oli elävän musiikin käyttäminen osana teosta. Muusikoilla oli myös rooleja soittamisen lisäksi. Alussa heidän näyttämölle tulo oli hauskan draamallinen. He näyttivät tuossa tilanteessa olevan ainoita, jotka tietävät, mitä ovat tekemässä ja miksi ovat tähän tilanteeseen päätyneet. Herkullinen ulkomusiikillinen yksityiskohta oli myös, kun muusikot lennättivät soittimiensa takana pienenpieniä lintumaskotteja.
 
Teos oli monista hauskoista ja oivaltavista kohtauksistaan, tanssijoiden ja muusikoiden hienosta työskentelystä huolimatta jotenkin koukeroinen. Siinä oli paljon inhimillistä puristusta ja lämpöä ja draamallista taipuisuutta, kuten Kivelän teoksissa yleensäkin, mutta jotkut sinänsä osuvat kehittelyt tuntuivat hieman hahmottomilta esityksen kokonaisraamissa. Silti esitys toimi mukiinmenevästi.

Oma loppuiltani meni siihen, että päässä soi musikanttien eli Peloton trion mahtavan monotonisella veisuulla veivaama Miljoona ruusua.

Katja Keränen