Petri Kekonin Vierasperäisiä muunnelmia vaatii ja palkitsee. Omaleimainen tekijä on työstänyt liikeilmaisuaan pitkäjänteisesti, purjeisiin on tarttunut hyvältä tuntuva puhuri.

Huu Haukka Haukkaan lähti liikkeelle hersyvän hauskasti ja raikkaasti mutta kompastui ylipitkiin kohtauksiin.

KaunisKauniimpiKaunein on sittenkin vanha mies, joka vaikuttaa haavoittuvaiselta, mutta pomppiikin seuraavassa hetkessä kumiukkona sinne tänne (samalla hän on kaikessa traagisuudessaan HauskaHauskempiHauskin). ...Kauneus on muutakin kuin katsojan silmissä. Onko kauneus juuri sitä, kun havahtuu näkemään uusin silmiin, avautuu kohti jotain tuntematonta tai löytää tuntemattoman aiemmin tunnetusta?

Francesco Scavettan ja Sanna Myllylahden koreografia valehtelemisesta nosti mieleen kysymyksen, oliko teoksen koko lähtöajatus valehtelemisesta valetta.

Tanssin katsominen on pääosin jatkuvampaa, koska siinä uppoutuu seuraamaan tanssijan liikettä, omaksuu rytmin ja alkaa keinua liikkeen mukana. Tanssia katsoessaan nähty virtaa kehossa ympäriinsä, raajasta raajaan ja sirkuksessa se kulkee ylhäältä alas, pelosta ihastukseen ja kiljahduksesta hurraa-huutoon. Minusta sirkuksen katsominen tuntuu usein samalta kuin huvipuiston vuoristoradassa oleminen. Kauhujäykkänä istuminen on kai jotain äärimmäisen kiehtovaa.

Iva ja pilkka ja nöyryytyksen henki olivat käsinkosketeltavia. Katsomossakin tuli paha olo. Kun nöyryyttäjät saivat tarpeekseen, poistuttiin takavasemmalle keittämään kahvit niin kuin ei mitään.

Kansallisbaletin klubi-ilta onnistui paremmin kuin täydellisesti.

Jossain vaiheessa ymmärrän, että esiintyjät ovat yhteisestä tapahtumastamme luultavasti hämmentyneempiä kuin minä. Tapahtuma ei olekaan aivan arkipäiväinen. Miltähän tuntuu seistä lavalla ja katsoa täyskatsomollista alastomia ihmisiä?

Makuuhuoneessa oli erkkeri ja toimiva kakluuni. Mitä muuta voisi makuuhuoneelta toivoa? Keskityimme makuuhuoneen väreilyyn. Se oli, välittäjän sanoja lainatakseni, niin mieletön, että tässä huoneessa ei koskaan näkisi painajaisia.

Nimensä mukaisesti Runollisen tanssin sesonki Aleksanterin Teatterissa oli monikerroksellista katsottavaa. Modernin poetiikan tavoin se jätti tilaa kokijalle, heitti ajatuksia ilmaan, maalaili maisemia, loi mielikuvia, provosoi ja liikutti.

Hardcore Humppa pitää salaperäisessä otteessaan. Se luo maailmaa, josta ei ihan saa selvää, ja kun luulee saavansa, se on ehtinytkin jo muuttua toiseksi. Sitä Kuorelahti kai hakeekin: elämän epävarmuutta, haavoittuvuutta, absurdiuttakin, sitä miten joskus on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Olla läsnä tässä hetkessä.

Ihme on kiehtova aihe tanssiteokselle. Siihen tarttuminen vaatii rohkeutta. Pitkän uran tehnyt koreografi Marjo Kuusela on lähtenyt kiinnostaville poluille ihmeen olemusta tutkailevassa teoksessa Ihmejuttu.

Täytyy sanoa, Kevätuhrin partituuria tarkkaan tuntemattomana, että tärykalvot kirmakasti täyttänyt sireenimäinen ulina, sai minut hetkeksi miettimään Igorin (tai Saarisen) päähänpistoja: ”että tällainen kilinä nyt sitten tähän”.

Kutsuin ranskalaisen koreografi-tanssijan William Petitin katsomaan oululaisen tanssijakoreografi Vaatu Kalajoen sooloa Jeanne d'Arc. Tämä juttu kertoo yhdestä poistumisesta kesken esityksen. Se ei ole minun tarinani.

Paljaassa ihossa, sukupuolisuudessa tai sukupuolisessa suuntautumisessa ei mielestäni ole uutisarvoa, ja luen tanssiteosta muiden elementtien kuin ruumiillisten ulokkeiden kautta. Melkein rohkeampaa, ja ehdottomasti mielenkiintoisempaa, on jättää jotakin, mitä hyvänsä, kätköön. Tuolloin koen katsojana saavani itse pohdiskella ja tehdä omat johtopäätökseni.