Kriitikon työ on selkeä asiantuntijatehtävä. Oman alan tuntemus avaa mahdollisuuden problematisoida ja analysoida taideteoksia ja muita kulttuuriobjekteja. Mutta mitä syntyy silloin, kun uskaltautuu varsinaisen kompetenssinsa rajojen yli?
Voiko arvottamista pitää lähtökohtaisesti vain huonona ja alhaisena kritiikin sisältönä? Toisaalta voiko analyysia pitää lähtökohtaisesti vain jotenkin ”oikeana” kritiikin sisältönä?
