Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


06.11.2009   |   Veera Lamberg

Mitä sitten, kun tanssija sairastuu?

Helsinki Dance Companyn viimeisin teos, Harri Kuorelahden Hardcore Humppa, ei saanut ensi-iltaansa kaikkein suotuisimmissa merkeissä. Ryhmän ulkopuolelta teokseen vierailijaksi pyydetty Satu Rekola sairastui viikkoa ennen ensi-iltaa. Pian tuli selväksi, ettei hän voisi tanssia ensi-illassa, eikä todennäköisesti vielä viikkoihin ensi-illan jälkeenkään.

 


 

Mitä sitten, kun tanssija sairastuu?

Helsinki Dance Companyn viimeisin teos, Harri Kuorelahden Hardcore Humppa, ei saanut ensi-iltaansa kaikkein suotuisimmissa merkeissä. Ryhmän ulkopuolelta teokseen vierailijaksi pyydetty Satu Rekola sairastui viikkoa ennen ensi-iltaa. Pian tuli selväksi, ettei hän voisi tanssia ensi-illassa, eikä todennäköisesti vielä viikkoihin ensi-illan jälkeenkään. Harjoitussuunnitelmat piti pistää uusiksi, ja ensi-ilta oli lopulta koko teoksen ensimmäinen läpimeno. Haastattelin Satu Rekolaa, koreografi Harri Kuorelahtea ja teoksessa Rekolaa paikannutta Laura Vesteristä taiteilijantyön haasteista tällaisissa yllättävissä tilanteissa. Nopea sopeutuminen ja omaksuminen sekä hyvä paineensietokyky ovat osa tämän ammatin ammattitaitoa, josta kuitenkin puhutaan tai kirjoitetaan hyvin vähän. Harva tavallisesta yleisöstä ymmärtänee tanssitaiteilijan työn koko haastavuutta.

Koreografi Harri Kuorelahti kertoo kaikkien odottaneen viimeistä harjoitusviikkoa, jolloin olisi aikaa hienosäätöön ja kohtausjärjestyksen kirkastumiseen. Paljon oli vielä kesken, mutta viimeisen viikon läpimenot auttaisivat kyllä koko työryhmää hiomaan teoksen valmiiksi. Vielä maanantaina Satu Rekolan kipeytyneen polven uskottiin paranevan, ja vasta kolme päivää ennen ensi-iltaa tilanne oli lopullisesti selvä. Laura Vesterinen, joka oli understudina teoksen kolmelle naiselle, hyppäsi Rekolan tilalle. Hänellä oli muutama päivä aikaa omaksua koko liikemateriaali. Harjoitukset muuttuivat läpimenojen sijaan kohtaus kohtaukselta eteneviin kertausharjoituksiin, joissa Vesterinen ajettiin sisään teokseen. ”Laura selvisi paineesta valtavan hyvin”, kiittelee Kuorelahti, ja harmittelee, ettei kaikessa kiireessä Vesterisen yksityiskohtaiseen tanssijantyön tukemiseen jäänyt kovinkaan paljon aikaa. Painopiste siirtyi pakostakin kokonaisuuden hahmottamiseen.

Satu Rekolalle sairastuminen oli tietenkin suuri pettymys, vaikka pahimman harmin vei korkea kuume, jonka aiheutti polveen joutunut bakteeri. Rekola oli vuoteen omana niin voimaton, ettei jaksanut edes surra kolmen kuukauden harjoitusprosessin hukkaan valumista. ”Aluksi oli monta päivää epätietoisuutta siitä, kuinka nopeasti olisin työkuntoinen. Pahinta oli odottaa toiveikkaana ja joutua pettymään monta kertaa, kun eri lääkärit antoivat erilaisia lausuntoja”, kertoo Rekola. Tragikoomisinta koko jutussa oli, että tulehduksen aiheutti tanssijoille niin tavallinen nirhauma polvessa ja ihon oma luonnollinen bakteeri, jonka ei vain olisi kuulunut joutua verenkiertoon. ”Mulla oli tosi huono tuuri”, toteaa Rekola. ”Kaikkea voi sattua. Tanssija on koko ajan oman kehonsa armoilla”, sanoo Kuorelahtikin ja on harmissaan Rekolan puolesta. Hän kiittelee kuitenkin koko ryhmän sopeutumiskykyä tilanteeseen: ”Ilmapiiri oli koko ajan positiivinen”.

”Oli se aika outo tunne istua ensi-illassa katsomossa”, Rekola toteaa. Hän on pahoillaan koko työryhmän puolesta, kun teoksen hiomisvaihe jäi hänen sairastumisensa takia pois. ”Olihan tässä tehty niin iso työ. Ja minun osaltani se työn hedelmä jäi melkein kokonaan korjaamatta.” Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä teos yhtäkkiä ulkopuolelta: ”Hassuinta oli huomata, että Laura teki jotkut ihan samat virheet koreografisesti kuin minäkin olin tehnyt. Niin hyvin hän oli minun osani omaksunut”, hän naurahtaa. Rekola pääsi tanssimaan lopulta kolmeen viimeiseen näytökseen. He tanssivat Laura Vesterisen kanssa yhdessä Vesterisen ollessa mukana ryhmäkohtauksissa ja Rekolan tanssiessa hänelle alun perin luodun soolon ja dueton Mikko Lampisen kanssa. ”Koko muu ryhmä oli jo aloittanut seuraavan teoksen harjoitukset, joten minulla oli vain muutama tunti harjoitusaikaa hypätä teokseen uudestaan mukaan”, hän hymyilee.

Ajanpuutteen takia koreografin hienosäätö ja teoksen työstäminen jäivät puolitiehen.  Kohtausten erilaista järjestystä kokeiltiin vielä ensi-illan jälkeenkin. Kuorelahti huomauttaa myös Rekolan tanssijuuden olleen teoksen tärkeä elementti: ”Joskus on hyvä sekoittaa pitkään yhdessä olleen companyn energiaa. Halusin pyytää Satua siihen. Sadulla on niin vahva tanssijanlaatu, sellainen nopea ja jotenkin äkkiväärä. Vaikka Laura paikkasikin Satua todella hyvin, teoksesta tuli erilainen jo pelkästään Sadun poissaolon takia.” Joskus Kuorelahdesta tuntuu, että tanssijantyötä arvostetaan liian vähän. Hän kokee, että hänenkin teoksensa rakentuvat tanssijoiden taiteilijuuden kautta: ”Kyse on vahvasta yhteistyöstä. Toista ei ole ilman toista, ja joskus tanssijan oma vaistomainen tietotaito auttaa tekemään koreografisestikin oikeita ratkaisuja.”

Laura Vesteriseltä kysyttäessä selviytymiskeinoista haasteen edessä, hän vain hymyilee: ”Kyllähän sitä, kun on pakko.” Hän painottaa muun ryhmän tukea ja apua, ja toteaa oppineensa paljon kokemuksesta. ”Kun piti omaksua teos niin nopeasti, sitä tuli tehtyä asioita tavalla, joka ei ehkä ole
itselle luontaisinta.. Se oli opettavaista. Haastavinta ensi-iltaan tultaessa oli rauhoittaa itsensä etsimään ja löytämään teoksesta nautinnon ja uteliaisuuden hetkiä, ettei tekeminen jäisi kaikesta huolimatta vain suorittamisen tasolle. Vaikeaa oli luottaa siihen, että osaisi toimia teokselle parhaalla mahdollisella tavalla sellaisissa kohdissa, joissa teos on tanssijalle koreografillisesti ja ohjauksellisesti vapaampi. Yleensä ei myöskään tarvitse käyttää energiaa muistamiseen, mutta nyt täytyi. Yritin vain ajatella, ettei minun tarvitse niin sanotusti yrittää olla hyvä tai keskittyä sellaisiin epävarmuuksiin. Riittää, kun teen parhaani. Sillä tavalla yritin olla kasaamatta paineita itselleni”, Vesterinen toteaa.

Hän oli ollut seuraamassa osaa harjoituksista vain puolentoista viikon ajan ennen Satu Rekolan sairastumista. Tarkkaa hahmotusta liikemateriaalista ei siis ollut, mutta sen sijaan hyvä kuva teoksen maailmasta ja tunnelmista: ”Olihan se aika iso pala nieltäväksi niin lyhyessä ajassa, mutta toiset tanssijat auttoivat niin paljon. Siellä ne huutelivat, että Laura nyt tänne ja sitten sä teet näin ja näin. Ryhmä ikään kuin imi mukaansa. En ollut yksin. Oikeastaan koko tilanne ja sen kummallisuus imi sisäänsä. Sitä vaan teki mitä piti ja meni koko ajan sinne mihin piti.” Liikemateriaalia myös jaettiin jonkin verran niin, että Satu Rekolan ja Mikko Lampisen dueton tanssi Rekolan tilalla Inka Tiitinen. ”Joskus tanssijantyössä voi olla muutenkin ihan tervettä olla hieman mukana sellaista duunariasennetta analysoinnin lisäksi. Että niin kuin antaa mennä. Tässä teoksessa sitä päinvastaista tilannetta tosin välillä kaipasi, vaikka työn luonne oli selvä; analysoimiseen ja varsinaiseen kysymiseen ei ollut aikaa vasta kun esitysten alettua.”

Toisaalta taas Sadun sairastumista edeltänyt puolentoista viikon aika tietynlaisena tarkkailijana harjoituksissa auttoi Vesteristä havaitsemaan joitakin asioita toisesta näkökulmasta kuin jos hän olisi ollut jatkuvasti itse tekemässä. ”Mutta onhan se outo tilanne, kun tulee teokseen mukaan viime tipassa koko prosessin ulkopuolelta ja opettelee jo ikään kuin valmiita asioita. Silloin koko ajatus omasta roolista teoksessa on lähtökohtaisesti tosi erilainen kuin jos olisi ollut alkuperäisessä työryhmässä. Ja suhde teokseen. Ei ole sellaista syvällistä tietoa siitä, tai välittömän suoraa tunnetta, että tuntee teoksen, jota esittää.” Vesterinen on valmistunut tanssitaiteen maisteriksi viime keväänä, joten hän myöntää kokemuksen olleen tietyllä tavalla myös näytön paikka vastavalmistuneelle. ”Oli toki ihan hienoa saada tällainen haaste, mutta totta kai ensin oli vähän ristiriitainen olo Sadun takia. Mutta odottamattomia tilanteita ja kaikenlaisia tunteita tulee aina ja Sadun puolesta on kiva, että hän pääsi sentään viimeisiin näytöksiin mukaan.”

Kaikki kolme myöntävät, että teatteri antoi hyvät resurssit tilanteesta selviämiseen. Esimerkiksi freelancer -kentällä korvaavan tanssijan palkkaamiseen on harvoin varaa ja pahin seuraus on koko esitysperiodin peruuntuminen. ”Olen minä kerran kokenut lievää painostustakin, tosin vain tuotannon puolelta tällaisessa samantapaisessa tilanteessa”, kertoo Rekola. Yleensä työntekijävakuutukset kuitenkin toimivat hyvin, ja tanssija saa tarvitsemansa hoidon heti ja veloituksetta. ”Kannattaahan se tietenkin aina varmistaa, mutta kyllä kaikki freelancer-koreografitkin vakuuttavat tanssijansa”, toteaa Rekola. Suurin haaste on aina oma sairastumisen tai vammautumisen aiheuttama pettymys sekä se, että sallii tarpeeksi aikaa paranemiseen. Kuorelahti painottaa myös työryhmän muiden jäsenten suhtautumisen merkitystä: ”Tähän työhön kuuluu se, että on mukautuvainen ja ennakkoluuloton uusille tilanteille. Helsinki Dance Companyn tapa kohdata tilanne oli esimerkillinen. Oli vaan, että ei muuta kuin työhön, että saadaan homma yhdessä kasaan. Suoranaiseksi vitsiksi muodostui, ettei companylla ole tainnut olla vähään aikaan yhtään ensi-iltaa ilman jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Niistä osataan selvitä jo rutiinilla.” Myös Vesterinen kiittelee mahtavaa yhteishenkeä. Kaikki tehtiin yhdessä.

Veera Lamberg

Kirjoittaja on tanssija, tanssinopettaja ja teatteritieteen opiskelija.