Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


14.05.2008   |   Kirsi Monni

Riikka Theresa Innanen: Kokemuksellista anatomiaa näyttämöllä

Kirsi MonniRiikka Theresa Innanen kertoo uuden teoksensa syntyprosesseista: ”Työskentelymme on esimerkiksi sitä, että otamme tarkastelun kohteeksi vaikkapa sormiemme luut ja nivelet. Lähdemme tutkimaan, miten sormet toimivat, mikä on niiden liikkeen ominaistapa. Tästä kysymys laajenee siihen, miten sormet ovat yhteydessä muuhun kehoon, ympäristöön, tilaan, toisiin ihmisiin ja olentoihin. Millainen mieli kustakin osasta ja osaan liittyvästä kokonaisuudesta tulee esiin?”



Haastattelun toimitti julkaistavaksi Zodiak – Uuden tanssin keskus.

Riikka Theresa InnanenRiikka Theresa Innanen on Amsterdamin Teatterikorkeakoulusta (SNDO) vuonna 1997 valmistunut tanssitaiteilija, pedagogi, videografi ja kuratoija. Hän on perustajajäsen 2003 perustetussa RIO – Real Time Orchestra -improvisaatioryhmässä sekä mukana mm. Sivuaskel-festivaalin taiteellisessa toimikunnassa. Hänen uutuusteoksensa While Riding the Path, I looked Up; a Bird kantaesitettiin Zodiakin Z-in-motion -festivaalilla 14.5.2008.

Zodiakin taiteellinen johtaja, koreografi Kirsi Monni haastatteli Innasta ennen ensi-iltaa.

Kokemuksellista anatomiaa näyttämöllä

Riikka Theresa Innanen on saanut koreografisen koulutuksensa Amsterdamin Teatterikoulun uuden tanssin linjalla. Siellä hän tutustui Bonnie Bainbridge Cohenin kehittämään Body-Mind-Centering-työskentelytapaan, jota on sittemmin käyttänyt oman työnsä lähtökohtana muiden, mm. Instant Composition- ja Authentic Movement -metodien, ohella. Myös nyt valmistuvan teoksen taustalla on tämä BMC-työskentelytapa. Mistä siinä on kysymys?

Kyse on eräänlaisesta kokemuksellisesta anatomiasta. Perinteinen anatominen tieto käsittelee teoreettisella tasolla olioiden rakennetta ja toimintaa. BMC:ssä pyrkimyksenä on, että anatominen tieto muuttuu eläväksi kokemukseksi ja syventää käsitystämme itsestämme ja toiminnastamme ympäristössämme, vuorovaikutuksellisina, elävinä olentoina.

Konkreettisesti työskentely on esimerkiksi sitä, että otamme jonkin toiminnallisen osan itsestämme tarkastelun kohteeksi, vaikkapa jalkojen lihakset tai sormien luut ja nivelet. Tutkimme ensin anatomista tietoa asiasta ja sitten lähdemme tutkimaan, miten sormet toimivat, mikä on niiden liikkeen ominaistapa. Tästä kysymys laajenee siihen, miten sormet ovat yhteydessä muuhun kehoon, miten keho on yhteydessä muuhun ympäristöön, tilaan, toisiin ihmisiin ja toisiin olentoihin. Kysymme, millainen mieli kustakin osasta ja osaan liittyvästä kokonaisuudesta tulee esiin? Siis tarkkaan rajatusta konkreettisesta asiasta havainnoinnin kysymys avautuu hyvinkin laajalle. Kokemus aiheesta vaihtelee vireeltään päivittäin, mutta toiston kautta alkaa löytyä kustakin teemasta sen perusmieli, funktio ja ydin.

Kerroit että teoksesi on eräänlainen esitystaiteellinen sovellus tästä kokemuksellisesta anatomiasta. Miten olette työskennelleet ja miten työryhmä on muodostunut?

Olen työskennellyt esiintyjien kanssa aikaisemmin erilaisissa projekteissa, mm. Todellisuuden tutkimuskeskuksen kokemusesityksissä ja he ovat olleet kiinnostuneita siitä, miten lähestyn tanssia. Koska työskentelyni nojaa niin vahvasti BMC-lähtökohtaan, jouduin ensin kouluttamaan tanssijat tähän metodiin. Aloitimme jo vuoden 2007 helmikuussa kokoontuen kerran kuukaudessa muutamana päivänä ja nyt sitten tietysti tiiviimmin. Vain säveltäjä Miika Hyytiäinen tuli mukaan myöhemmin.

Nyt esitettävä teosmuoto on oikeastaan tulos siitä, missä vaiheessa olemme tässä prosessissamme. Olemme halunneet jakaa laajemman yleisön kanssa niitä kokemuksia ja kysymyksiä, joiden äärellä olemme olleet ja joista on tuntunut aukeavan jotakin tärkeää, jota haluamme tuoda esiin.

Mitä nämä kysymykset esimerkiksi ovat olleet?

Kosketus on BMC:ssä tärkeä työskentelytekniikka. On mielenkiintoista, miten kokemus kehollisuudesta ja liikkeestä muuttuu, kun ne kokee kosketuksen herättäminä, ei niinkään visuaalisina vaan sisäisinä kokemuksina. Tästä seuraa myös oivallus siitä, miten fyysisyyden kautta avautuu intuitiivinen tapa havainnoida maailmaa.

Katsojat kuitenkin istuvat penkeissään ja katsovat esitystä matkan päästä, he eivät pääse kokemaan itse tätä kosketuksen tuomaa havaitsemisen muutosta. Miten välitätte näitä kokemuksia?

Uskon siihen, että esiintyjien oma havaitsemisen moodi, vire ja tapa johdattaa myös katsojan kokemusta liikkeestä ja kehollisuudesta. Se vaikuttaa tilan tunnelmaan. Olen luonut ja ohjannut teosta enemmänkin koreografioimalla tanssijoiden havaitsemisen fokusta kuin perinteisellä tavalla liikettä. Esimerkiksi alussa kun Heli [Meklin] koskettelee Annan [Jussilainen] kehoa, hänen keskittyneisyytensä on Annan lihaksissa, ei esimerkiksi ihossa, sisäelimissä tai luissa. Tämä luo tietynlaisen liikelaadun, joka vaikuttaa tilan ja tilanteen tunnelmaan.

Tällainen lähtökohta tuntuu kiinnittävän esiintyjän vahvasti kuuntelevaan ja tutkiskelevaan keholliseen faktisuuteen ja käsillä olevaan tapahtumaan, ei perinteisen tanssimisen-liikejatkumon vaan kehollisen tehtävän äärellä olemisen mielessä.

Yritämme pysyä hyvin tarkasti tehtävän äärellä, emmekä lähde itse rakentamaan mitään psykologista draamaa tai tunnekaarta kohtauksiin. Esiintyjä seuraa pelkistyneen keskittyneesti havaintoaan ja kunkin kohtauksen tehtävästä aukeavia kehollisia reittejä, mutta toki katsoja voi lukea ja tulkita tapahtumia oman kokemustaustansa kautta vapaasti moneen suuntaan.

Teoksessasi on hauskan yllättävä dramaturginen ja näyttämöllinen käänne. Tuntuu, että tässä kohtaa tehtävänasettelu on kaukana käsitteellisen tuolla puolen, ja sen havainnollistamiseen on täytynyt löytää keinoja, jotka ovat ”ihan jotain muuta”.

Kokemuksellinen anatomia voi johdattaa tanssijan hyvinkin syvälle olemassaolonsa ytimeen, solutason ja evoluution mielessä. Voimme astua yksisoluisten maailmaan, kulkea evoluutiota ajassa ja kehitysvaiheissa taaksepäin ja saapua tilaan, jossa jäljelle jää pelkkä energia, ääni, joka häviää tyhjyyteen. Ei-okularistinen (näön sijaan muiden aistien johtama) havainnoinnin kysymys on tällöin äärimmäisen vahvasti läsnä. Tällaista mittakaavaa ei voi näyttämöllistää suoraan, tarvitaan epäsuoria keinoja, ”ihan jotain muuta”.

Kirsi Monni