Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


11.05.2008   |   Katja Keränen

Jyrki Karttunen kysyy tanssiteoksestaan

Katja Keränen – Liikekieli.comin uusi Toinen osajako -sarja kääntää kysyjän ja vastaajan roolit ylösalaisin. Tanssin tekijät esittävät kirjoittajalle kysymyksiä, jotka toimivat lähtökohtana teoskohtaiselle tanssikirjoitukselle. Ensimmäiset kysymykset esittää Jyrki Karttunen teoksestaan Situation Room.


Muutama kysymys koreografilta katsojalle

Tanssista on kirjoitettu melko paljon kahdella tapaa: 1) katsoja/kriitikko kuvailee näkemäänsä 2) toimittaja/kirjoittaja haastattelee tanssin tekijää esityksen tai tekemisprosessin tiimoilta. Näin oli minunkin tarkoitus edetä.

Sitten aloin pohtia, että miten tähän tekijän ja katsojan maailmojen kohtaamiseen voisi saada uudenlaista näkökulmaa. Päädyin kääntämään juttusarjaani varten kysyjän ja vastaajan roolit ylösalaisin: haastan Liikekieli.com:issa julkaistavassa juttusarjassa tanssin tekijät esittämään minulle kysymyksiä, jotka toimivat lähtökohtana teoskohtaiselle tanssikirjoitukselleni. Mitä tästä sitten syntyy? Tsekkaa itse: sarjaa julkaistaan tulevaisuudessa Liikekieli.com:issa.

Ensimmäiset kysymykset minulle esitti Jyrki Karttunen teoksestaan Situation Room.


Stoa 19.4.2008

Jyrki Karttusen kysymykset Katja Keräselle teoksesta Situation Room

Aluksi: Mitäs tykkäsit: millainen fiilis sulle jäi esityksestä?

Esityksen jälkeen olo oli huojentunut, virkeä, tarkoituksellinen. Oli sellainen olo kuin olisin synnit anteeksi saanut, voisi kait puhua myös ison A:n termein katharsiksen kokemisesta. Tämän kokemuksen saan silloin tällöin esittävän taiteen teoksia katsoessani. Teoksen kiinnostavuus ei ole kuitenkaan kiinni yksinomaan tästä kokemuksesta, eikä aina edes vaadi sitä. Huojentumisen kokemukseen johtaa useimmiten se, että esitys tuntuu emotionaalisesti läheiseltä. Katharsiksen kokeminen liittyy ilmeisesti paitsi taidokkaaseen dramaturgiaan myös eläviin esiintyjiin hahmoina, jotka tulevat esityksen myötä jotenkin läheisiksi; esitys onnistuu luomaan jonkinlaisen myötäelämisen maailman. Situation Room loi tällaisen maailman.

Mikä nousi päällimmäiseksi ”väittämäksi” teoksessa?

Teoksen iso väittämä tai teema liittyi mielestäni kommunikaation mahdollisuuksien tutkimiseen. Mikä on kielen, eleiden, äänien ja liikkeen osuus kommunikaatiossa ja miten tulemme tästä osallisiksi? Miten vaikkapa sanojen viittaussuhde rakentuu? Sanoilla voidaan ajatella olevan jonkinlainen suora viittaussuhde itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen, maailmaan tuolla jossain. Tämän viittaussuhde olisi tällöin tae siitä, että ymmärrämme, mitä sanat tarkoittavat. Esityksessä käytettiin kieltä, missä sanoilla ei ollut suoria viittaussuhteita maailman olioihin, mutta silti kieli oli ainakin intuitiivisella tasolla täysin ymmärrettävää. Miten vaivatonta oli ymmärtää kieltä, mikä ei tarkoita mitään! Ymmärtämisen helppous tuntui itse asiassa jälkeenpäin ajateltuna hieman hämmentävältä. Lopultahan kielen tulkinnassa täytyi olla kyse subjektiivisesta tulkinnastani ja silti otin teoksen kielen sellaisena, että sen ymmärtäminen olisi yleistettävissä: että myös muut ihmiset katsomossa ymmärtäisivät kielen sisällön samalla tavoin kuin minä.

Kuinka paljon kommunikaatio on kielen tai sanojen ulkopuolella: kuinka paljon se lopulta on liikkeessä, eleissä, äänenpainoissa ja sosiaalis-kulttuurisessa todellisuudessa. Missä merkitys piilee? Jos sanojen viittaussuhteella ulkopuoliseen maailmaan ei ole merkitystä, kuten postmodernistit sanovat, ja kuten tämä teoskin mahdolliseksi näytti, niin mitkä kaikki asiat vaikuttavat kielen ymmärrettävyyteen ja mitkä ovat kommunikaation minimiehdot, joilla dialogisuus on mahdollista?

Mielestäni Situation Room osoitti oivaltavasti kommunikaation käymistiloja; merkitysten muotoutumisen sosiaalis-ruumiillisia prosesseja. Kieli kertoo paljon, mutta jättää paljon myös ulkopuolelle. Voin kuvata liikettä ja kuvata kokemusta liikkeestä, mutta en voi saada kokemusta liikkeestä pelkän kielen avulla. Kommunikaatiossa on paikkoja asioille ja salaisuuksille, mihin kielellä ei ole pääsyä. Asioiden lopullinen määrittyminen olisi itse asiassa kommunikaation loppu.

Toinen kiinnostava kysymys, joka liittyi myös tähän kieliteemaan, oli identiteettien ja stereotyyppien suhde. Idea, mitä käytit kielen muuntamisessa ymmärrettäväksi siansaksa-kommunikaatioksi, sai uuden muotoilun kansallisromanttisessa asussa: yhdistämme tiettyjä piirteitä vaivattomasti ja kyseenalaistamatta tiettyihin asiantiloihin, asioihin tai ihmisryhmiin, esimerkiksi kansallisuuksiin. Kuten siansaksan sana alkoi merkitä minulle jotain oikeaa sanaa, niin samalla tavalla myös jokin liike, alkoi merkitä tiettyä tyylisuuntaa ja viitata johonkin kansallisuuteen. Toki tässä vaikuttivat myös muut elementit kuten puvut jne., mutta silti kysymys säilyy: Miksi joku tai jotkut piirteet nousevat stereotyypeiksi ja millaista erilaisuutta stereotyyppien taakse kätkeytyy? Voinko olla suomalainen, olematta erityisen innostunut Nokiasta tai saunasta? Kuinka vieraantuneita vaikkapa kansalliset stereotypistykset ovat yksilön todellisuudesta tai mikä on niiden suhde yksilön todellisuuteen?

Esityksessä kansallisten tanssien kielet oli muunnettu eräänlaiseksi liikekielen siansaksaksi; tansseista poimittiin niihin liittyviä stereotyyppisiä ilmaisuja, rytmityksiä ja muka-askeleita. Nämä nyanssit loivat kulttuurisia viittaussuhteita, jotka vaivattomasti yhdistyivät kansoihin ja heidän stereotyyppisiin ominaispiirteisiin. Kaikilla kansoilla ei ole tällaisia globaalisti tunnistettavia interkulttuurisia liikekieliä. Mikä olisi esim. suomalaiselle stereotyyppinen tanssin kieli tai ranskalaisille? Ehkä meille suomalaisille itsellemme itseemme identifioituva stereotyyppinen tanssin kieli on humppa, mutta en usko, että sillä on kovin laajaa kansainvälistä tunnettuutta kuten vaikka espanjalaisten flamencolla. Tietyt ominaisuudet liitetään automaattisesti tiettyihin kansoihin niille stereotyypitettyjen liikekielien kautta: latinoilla ajatellaan olevan letkeät lanteet ja Afrikan mantereella rytmi veressä. Jos tulet Kuubasta, niin kaikki olettavat, että olet innoissasi salsasta ja joudut selittelemään, jos tanssi ei taivu.

Erityisen mieleenpainuvia ”kansantansseja” esityksessä olivat espanjalaisen parin kohtalokkaan tulinen duetto, itänaapuriamme lainaava riehakas ”kasakkatanssi” sekä broadway-tyylinen jazz-step-ilottelu. Tanssit olivat ihan mahtavan tunnistettavia olematta silti niitä ”aitoja”. Myös sellainen kysymys on kiinnostava, että mikä on riittävästi luomaan tällaista tunnistettavuutta? Tässähän homma tehtiin aika isosti.

Jäikö jokin asia sillä tavalla mietityttämään, että olisit halunnut minun/teoksen siihen vastaavan?

Teemat jäivät sisällöllisesti auki, asiat jäivät hyvällä tapaa mietityttämään. En jäänyt kaipaamaan tekijöiden sisällöistä vastauskimaraa. En oikein voi edes ajatella, että olisit tai olisitte halunneet osoittaa yhden tavan vastata tai sulkea sisällöllisiä teemoja. Edellinen ei tarkoita, että teos olisi esityksenä jäänyt jotenkin levälleen. Esityshän kulki muodollisesti selkeästi alusta loppuun, tarina ja kohtaukset limittyivät saumattomasti toisiinsa. Siinä oli selkeä dramaturginen kaari: selkeä alku ja loppu, dynaamisia huippuhetkiä ja sitten välikkeitä, mistä alkoi muotoutua uusia kliimakseja.
Loppu palasi syklisesti siihen, mistä lähdettiin liikkeelle: tanssija tuottamassa mikrofoniin puhallusääniä, kuin puhetta ikuisesti aloittamassa. Kohtaus oli erityisen huojentava biisin alussa, kun ensin odotti, että nyt tulee jonkinlainen puhe. Juuri noinhan sitä aina puhallellaan mikkiin ennen kuin aloitetaan. Sitten se puhaltelu nousi itse teemaksi; oivaltava tilannehavainto työryhmältä tässäkin. Siinä, missä ei ole sanoja, on paljon. On aukkoja, mihin sanat eivät yllä, mitä ne eivät peitä. Silti siellä on kommunikaatiota.

Eräänlainen keskeneräisyys ja prosessin keskeisyys olivat teoksessasi ilmeisiä teemoja ja silti esitys oli teoksena niin valmis ja loppuun mietitty. Tämä oli kiinnostavaa esityksessä, joka esitti ikään kuin harjoitusprosesseja. Mikä on keskeneräisyyden ja valmiiksi määrittyneisyyden suhde? Miten tätä voi tutkia esityksessä, joka ei ole improvisoitu? Mikä on muuttuvan suhde siihen, että esityksellä on kuitenkin selvärajaiset raamit? Situation Room vastasi tähän nostamalla keskiöön kehkeytymisiä, hetkiä, tilanteita, tunnetiloja, jotka olivat tunnistettavasti yhdistettävissä tilanteisiin, missä määrittymistä tai valmistumista ei ole vielä tapahtunut. Se tarjosi kiinnostavalla tavalla samastumispintaa epävalmiiseen. Sellainen on aina huojentavaa, vaikka tarjoaminen tapahtuukin valmiissa esityksessä.

Pidin esityksessä siitä, että isoja teemoja nousi esiin jotenkin vaivattoman oloisesti, kuin huomaamatta, ilman osoittelua.

Voisitko sanoa jotain tanssijoiden ja suunnittelijoiden (valo/lavastus, ääni, puvustus) työstä?

Tanssijat olivat kokonaisvaltaisesti sisällä teoksen maailmassa. Teoksessa oli tanssijoille paljon haastetta. Se oli hyvin fyysinen ja liikkeellisesti rankka teos, siinä oli paljon läsnäolon koettelemista, paljon nyansseja ja tyylilajeja. Oli käsittämätöntä, miten nopeasti ja helpon oloisesti esiintyjät siirtyivät maailmasta toiseen ja ottivat haltuun uuden liikekielen. Tanssijuudessa yleensä, ja myös tämän teoksen tanssijoissa erityisesti, on kiinnostavaa kehollisuuden nyanssien taju ja se uskomaton repertuaari tyylejä, tasoja ja dynamiikoita, joiden kautta liikettä, olemista ja kokemusta voidaan lähestyä. Teoksen fyysisyys oli hyvin käsin kosketeltavaa: katsomossakin tuli hiki!

Valaistus ja lavastus olivat ehdottoman onnistuneita ja merkityksellisiä komponentteja esityksen dramaturgian luomisessa. Näkyvinä valaistus-lavastuselementteinä oli neliöitä viistossa kattotilassa sekä näyttämöllä olevia valokuvaus- tai elokuvausvaloja varjoineen, joita siirreltiin esityksen kuluessa paikasta toiseen. Välitilan valaisimia, joita käytetään silloin, kun tehdään jotain, missä valaisimien luoma tunnelma näkyy, mutta eivät itse valaisimet. Nyt näillä elementeillä oli keskeinen, näkyvä ja toimeenpaneva rooli. Esitys oli kuin elokuvan tekemistä, yksi otos toisen jälkeen. Rakennettiin tilanne ja sitten toinen. Mietittiin, mikä toimisi ja mikä ei, fiilisteltiin ja vähän kinattiinkin. Kohtauksista ja harjoituksista leikkaantui sitten silmiemme edessä leffapätkä, missä filmiryhmä ei koskaan imeytynyt osaksi valkokangasta. Harjoitukset ja kokeilut lähtivät kehkeytymään ja viemään yhteen suuntaan huipentuen välillä tietyn teeman ympärille muodostuneeksi karnevalistiseksi ilotteluksi. Hienoja olivat myös kohtauksien välikkeet, missä aina palattiin ”keskustellen” hahmottelemaan tilanteelle uutta suuntaa. Valoja, mikrofoneja ja vaaterekkejä asemoitiin aina tilanteen vaatimalla tavalla. Valaistus ja lavastus tukivat kehkeytymisen tematiikkaa.

Puvustus jatkoi elokuvallisten kohtausten rakentamisen parissa. Esiintymisvaatteet olivat lavastuksellisena elementtinä rekeissään lavalla. Vaatteiden vaihto kohtauksia varten tehtiin lavalla. Puvuilla oli merkityksellinen rooli situaatioiden kehkeytymisessä: tilanne syntyi usein pukujen kautta tai ehkä pikemminkin niiden kanssa. Näinhän se menee elämässäkin: tilanne ja tunnetila ponnistavat takuulla eri pohjalta, jos olen aamulla töihin mennessäni pukeutunut ratsupoliisiksi tai vaikkapa morsiameksi.

Yleensä kysyn aina työryhmältä ja koekatsojilta ennen ensi-iltaa tällaisen intuitioon perustuvan kysymyksen, joka ainakin mulle kertoo paljon: sinun on valittava yksi (vain yksi) kohtaus, jota ei saa ottaa pois teoksesta, sekä yksi kohtaus (vain yksi), joka poistetaan teoksesta: mitkä ne olisivat sinulle Situation Roomissa? Saat halutessasi myös perustella, mutta ei ole pakko: luettavuuden nimissä kuvaile kohtaukset kuitenkin muistikuviesi pohjalta.

Yksi kohtaus, joka oli todella vaikuttava, oli Eero Vesterisen soolo biisin loppupuolella. Kohtaus, missä hän tanssi hurmioituneena neliömuodossa näyttämön reunoja pitkin. Muut tanssijat tekivät tilaa onnesta seonneelle ja vetivät tieltä pois vaaterekkejä ja muuta tarpeistoa. Se oli aivan mahtava kohtaus ihan näyttämöteknisestikin. Siinä oli dynaamista tilan haltuunottoa ja onnen huumaa: nyt minä menen ja lennän! Muut tanssijat olivat ihan, että jep, nyt Eerolla on fiilis päällä. Muiden tanssijoiden tekemiset ja eleet olivat tässä kohtauksessa erittäin merkittäviä, vaikka ilmeisessä keskiössä oli Eero.

Apua! En haluaisi ottaa mitään tästä pois! No jos aivan pakko on jotain valita, niin Halosen Joonan reisikramppi taisi parantua esityksessä liian nopeasti. Siitä yltyi muistaakseni yksi ryhmätanssikohtaus. En muista tuon kohtauksen nyansseja reisikramppia lukuun ottamatta. Valitsen siis muistamattomuuteeni vedoten sen kohtauksen. Kuinka hyvä peruste tämä nyt asialle sitten onkaan….
Katja Keränen
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.