Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


14.04.2008   |   Kirsi Monni

Jyrki Karttunen: Monien tilanteiden mies

Kirsi Monni – ”Valmiiden mielipiteiden ja väitteiden esittämisen sijaan näen tanssin arvon toisaalla. Tanssitaide on minulle perustaltaan abstrakti taidemuoto. Sen merkitys on siinä, että se tapahtuu tässä ja nyt. Se näyttää liikkeen ja tapahtuman, sen että maailma ei ole valmis”, kertoo Jyrki Karttunen uusimman teoksensa taustoista.


Jyrki Karttunen
Haastattelun toimitti julkaistavaksi Zodiak – Uuden tanssin keskus.
Kuva: Marko Mäkinen

Jyrki Karttusen tilanteiden huone

Tapaan Jyrki Karttusen Situation Room -teoksen ensi-iltaa [11.4.2008] edeltävänä päivänä. Vilkasta puhetta herättää sekä Jyrkin teos, että sattumalta juuri samalla viikolla Zodiakissa ja Kiasmassa vieraileva amerikkalainen koreografi Deborah Hay. Osallistuminen Deborah Hayn North Door -sooloprojektiin Zodiakissa vuonna 2004 oli Jyrkille monin tavoin merkittävä ja kauaskantoinen kokemus. Millä tavalla se oli sitä ja miksi – palaamme tähän aiheeseen keskustelun lopuksi.

Puhe uudesta teoksesta kaartaa ensin edellisen My Imaginary Friends With Me -teoksen kautta. Jyrki kertoo:

Edellinen teokseni oli eräällä tavalla teos taiteellisesta kriisistä. Pohdin sitä, mikä on taiteen ja etenkin tanssitaiteen tehtävä tai mahdollisuus tänä päivänä. Minusta tuntuu, että jos haluaa ”muuttaa maailmaa” pitäisi tehdä konkreettisia tekoja ja lausua suoria väitteitä ja mielipiteitä. Jos haluan puuttua Tiibetin tilanteeseen ja osallistua päivänpolttaviin kysymyksiin, koen että tanssi ei välttämättä ole sopivin keino.

Valmiiden mielipiteiden ja väitteiden esittämisen sijaan näen tanssin arvon toisaalla. Tanssitaide on minulle perustaltaan abstrakti taidemuoto. Sen merkitys on siinä, että se tapahtuu tässä ja nyt. Se näyttää liikkeen ja tapahtuman, sen että maailma ei ole valmis. Itse asiassa tämäkin on pitkälle Deborah Hayn vaikutusta ajatteluuni. Hänen työskentelynsä muistuttaa siitä, että maailma – minä ja me – on jotakin ei-valmista, keskeneräistä.

Näin teoksen läpimenon tiistaina ja mielestäni tämä ajattelu näkyy hienosti teoksessasi. Tanssinäyttämö ei olekaan virheettömyyden ja ideaalin esittämisen paikka, vaan siitä tuli tila ”keskeneräisyyden liikkeelle”.

Tämä ei-valmiin näyttäminen johtaa siihen, että se miten asiat ovat näyttämöllä nähtävillä muuttuu oleellisemmaksi kuin se mitä siellä on esillä. Ajattelen että teoksen sisältö voisi olla se miten asiat esitetään.

Teoksessasi asiat: koreografia, tanssi, ihmiset, roolit, identiteetit ja tila tuodaan esiin lempeällä, ei-haltuunottavalla tavalla, kuin luonnostellen, kevyellä ja muutosherkällä otteella. Koin että teoksessasi ”valmiin” ja ”kiinteän” käsitteiden kyseenalaistaminen koskee yhtälailla koko näyttämösopimuksen ja koreografian olemusta kuin ulottuu koskemaan esittämisen, identiteetin ja kanssa-olemisen kysymyksiä laajemminkin. Tanssin tilasta tuli tämän kysymyksen kokonaisvaltaisen ajattelun paikka.

Näyttämö on paikka, jossa nämä kysymykset tulevat eräällä tavalla esiin jo lähtökohtaisesti. Näyttämölläolemisen ja esittämistilanteen keinotekoisuus on sekä ongelma että mahdollisuus. Mikään näyttämöllä ei ole totta samalla tavalla kuin arkielämässä. Näyttämöllä toimitaan viittaussuhteiden avulla. Esiintyjä nostaa esiin asioita, jotka viittaavat sekä omaan että yleiseen historiaan, käyttäytymiseen ja tietoon. Nämä viittaussuhteet muodostavat teoksen ja olemassaolon merkityksellisyyttä. Juuri tämä toisaalle viittaaminen, tunnistettavien asioiden luominen ja niistä luopuminen kiehtoo esittämisessä ja siinä on näyttämön hienous.

Itse luin teoksesi viittaussuhteiden verkostoa jonkinlaisena ”tanssiantropologiana”, mutta ei teoreettisessa vaan leikkisässä mielessä. Näyttämö oli kuin leikkihuone, virtuaalitila, jossa voitiin käydä ajallinen ja tilallinen tanssillis-sosiologinen maailmanympärimatka.

Toisaalta näyttämön olemuksen määrittäminen ja merkityksellisyyden pohtiminen voi tuntua liian ylevältä kun ajattelen, että teokseni on myös tanssiviihdettä. Tykkään käyttää populäärejä keinoja, kansan leikkejä. Tämä saattaa olla myös ansa, jos katsomiskokemus jää vain tälle tasolle. Aiemmin minulla oli jopa pelko siitä, että entäpä jos teokseni onkin vain tanssiviihdettä. Toisaalta juuri nämä populäärit keinot ovat katsojalle väylä samastumiseen ja empatiaan. Empatian ajatus on minulle tärkeä. Empatia pitää sekä teoksen että yhteisöt kasassa – tunne kanssaihmisyydestä. Se, että käytän teoksissani nonsense-puhetta juontaa myös tästä samasta asiasta. On mahdotonta olla liian ylevä puhuessaan niitänäitä kanssatanssijoille näyttämöllä. Koen että puhe avaa kanssa-olemista. Tärkeää on ennen kaikkea toiselle puhumisen ele, sen virittyneisyys ja sävy, ei niinkään puheen sisältämä informaatio. Puheen käyttäminen teoksissani on muuten myös yksi niistä asioista, jotka tarttuivat mukaan Deborah Haylta.

Teoksessasi sekä koreografian rakentumisen tapa että tanssin vire ja merkitysmaailma vaihtelevat alinomaa. Näemme kuinka jotakin muotoutuu esiin vain hävitäkseen ja muuttuakseen pian.

Aivan. Tässä teoksessa olen halunnut fokusoitua, tarkentaa katseeni siihen, miten jokin määrittelemätön, abstrakti, jokin välissä oleva asia määrittyy ja muodostuu joksikin tunnistettavaksi. Olipa se sitten tyylilaji, luonne, henkilö tai esitys. Minua kiinnostaa, miten jokin syntyy, miten se puhkeaa joksikin tunnistettavaksi, nimetyksi. Ja toisaalta, voiko näitä tunnistettavuuksista ja rajauksista päästää irti? Voiko kuka tahansa olla mitä tahansa? Tämä on iso olemassaolon kysymys. Voiko se, millä tavalla on olemassa, olla valinta?

Ja taas, toisaalta ja toisaalta. Tiedostan että olemassaolo vaatii rajaamista, tunnistettavuutta, käsitettävyyttä. Tiedostan että esitän tässä koreografia, mutta tästä roolista ei ole apua kotona äidin kanssa. Esitän myös jonkinasteista miehen roolia, suomalaista. On asioita, joita olen tähän ”esitykseen” valinnut ja toisia, joita olen jättänyt pois.

Mitä tämän teeman työstäminen on tarkoittanut kehollisesti, liikkeellisesti, tanssijan työssä?

Kysymys perustavasta valinnan mahdollisuudesta tai oikeastaan kokemus siitä, on kyllä eräänlainen liikkeellinen ja kehollinen sensaatio. Olemme etsineet sitä, että näyttämöllisten pysyvien rakenteiden lomassa voisi olla näitä avoimuuden tai ei-tietämisen hetkiä. Sellaisia hetkiä, jolloin en ole vielä valmis. Jolloin on valinnan mahdollisuus.

Kokemukseni mukaan myös Deborah Hayn metodissa on ytimeltään kysymys juuri tästä. Palataan vielä lopuksi Deborahin merkitykseen työskentelyllesi.

Kun ajattelen niitä asioita ja ajattelemisen aiheita, joita koen Deborahin kanssa työskentelystä saaneeni, on lista aika mittava: kanssaihmisyyden ja keskeneräisyyden merkityksellisyys, havainnon harjoitus työskentelyn metodina, esiintymisen ja näyttämölläolon tematisoiminen, näkemisen ja nähtynä olemisen harjoittaminen, uskallus jättää illuusion rakentaminen pois, yleisösuhde.

Minulla on kaksi tapaa ajatella tanssia ja kaksi aikaa. Aika ennen ja jälkeen North Door -projektin. Toinen on vanha, traditionaalinen, liikemuodon merkityksellisyyteen kiinnittyvä tapa ja sitten tämä Deborahin työskentelystä avautunut uusi tapa ajatella liikkeen merkityksellisyyttä kehollisen havainnon ja kysyvän otteen kautta. North Door mullisti ajatteluni perin pohjin ja tiesin jo silloin, että kun tästä lähden eteenpäin, en voi enää tehdä samalla tavalla kuin aiemmin. Nämä vuodet ovat olleet murrosvaihetta, vanhan ja uuden dialogia, oman ajatteluni ja työtapani etsimistä.

Ja kun oikein pitkälle tätä asiaa ajattelee, niin työtavan muodostuminenhan on sekin jatkuvaa prosessia, koska niin, minäkin olen ihan kesken. Onko niin, että sitten kun minä tiedän miten tanssia pitäisi tehdä, niin se sitten se alkaa olla jo vähän turhaa, ainakin nyt-hetken aistimisen näkökulmasta?

Kirsi Monni