Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


29.11.2007   |   Olli Ahlroos

Haastattelussa Katri Soini

Katri Soini, otsikkokuva
Olli Ahlroos – ”Onneksi mä olen tanssija. Mä olen vaan töissä”, naurahtaaa tanssitaiteilija Katri Soini. ”Mutta se ei ole syy, miksi olen lopettanut koreografioiden tekemisen. On ollut ihana huomata, että ei mun tarvitse. Voin tehdä ihan vaan tätä, keskittyä ja keskittää. Jos sitten koreografia tulee, se tulee.”


Kuva: Heli Sorjonen

Katri Soini, koreografi-tanssija

Tanssijahaastattelussa Katri Soini

On minusta suhteellisen hassua, että Katri Soinia näin haastatellaan. On nimittäin niin, että tähän haastattelusarjaan on yritetty valita erilaisia ja eri puolilla taidetanssikenttää toimivia, nimenomaan tanssijoiksi profiloituvia tanssin ammattilaisia. Jostain syystä Katri Soini profiloituu Tanssijaksi, vahvaksi, omaääniseksi, aina mielenkiintoiseksi tulkitsijaksi, vaikka hän on yhtälailla vahvaääninen koreografi, kiitetty ja arvostettu tanssi- ja kehotaiteenopettaja. Vahvuus tanssijana tuntuukin kiteytyvän Soinilla näiden ammattilaisuuden osa-alueiden erottamattomaksi synteesiksi, kokonaisvaltaiseksi ja syväksi ajatukseksi tanssista ja kehosta. Sanalla sanoen kyse on vahvaakin vahvemmasta ammattitaidosta.

Soini on toiminut freelancerina Teatterikorkeakoulusta valmistumisestaan, vuodesta 1987 lähtien. Tämä on mahdollistanut kaikkien yllämainittujen osa-alueiden erillisen ja yhteisen hioutumisen kokonaisuudeksi, joka hakee vertaansa tanssijoiden keskuudessa. Soinille myönnetyt tunnustukset puhuvat tässä suhteessa omaa kieltään: vuonna 2007 Suomen Tanssitaitelijoiden liiton myöntämä Tanssin Mainetekopalkinto, vuonna 1999 Tanssitaiteen valtionpalkinto Nomadi-tuotannon jäsenenä ja vuonna 1994 Finland Festivalsin Nuori taiteilija –nimitys. Lisäksi vuodesta 1997 lähtien Soinille on myönnetty kaikkiaan kolme viisivuotista taiteilija-apurahaa.

Jos joitain merkittäviä tuotantoja hänen uraltaan pitää poimia, mainittakoon sitten Sanna Kekäläisen, Kenneth Kvarnströmin, Kirsi Monnin, Jenni Kivelän ja jo opiskeluaikana läheisen Arja Raatikaisen teokset, unohtamatta Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän produktioita. Kuriositeettina ansioluettelosta täytyy nostaa esiin myös Jouko Turkan koreografia Tanssikaa, ellette muuta voi.

Alun perin Soini pääsi Teatterikorkeakoulun tanssijalinjalle. Huoli siitä, voiko Suomessa tanssijana elättää itseään lainkaan sai Soinin kuitenkin pohtimaan muitakin vaihtoehtoja. Soini vaihtoikin kesken opintojensa tanssinopettajan linjalle. Opintojen sisältö ei kuitenkaan merkittävästi muuttunut. Samoihin aikoihin, kesken tanssiopintojensa, Turkan rehtorikaudella, Soini kertoo pyrkineensä myös näyttelijälinjalle. Tänäkin päivänä aito huoli toimeentulosta oli 80-luvun lopulla vähintäänkin ymmärrettävä. Huoli osoittautui kuitenkin Soinin kohdalla turhaksi ja töitä on riittänyt niin tanssijana, koreografina kuin opettajanakin.

”Se koulutus ei kuitenkaan määrittele sitä tekemistä. Jokainen ihminen määrittelee itse sen oman tekemisensä. Minä olen ollut tanssijan töistä kiinnostunut, joten niihin olen suuntautunut ja hakeutunut.”

Soini on opettanut tanssia jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Omat tanssiopintonsa hän aloitti Lempäälässä baletin muodossa ja myöhemmin Tampereella, jossa harrastuneisuus muuntui aktiivisemmaksi. Tampereella tutuksi tuli myös Graham-tekniikka, jolla oli jonkinlainen käänteentekevä vaikutus Soinin ajatteluun tanssista ja lopulta koko elämään. Soinin oma opetusura alkoi, kuten ilmeisen usein nykytanssin saralla Suomessa, kosketuksissa voimistelun kanssa.

”Opetus on ollut minulle hirveän luontevaa. Sitä minä olen tehnyt jo ennen kuin menin kouluun [TeaKiin], eli todella nuorena olen aloittanut opettamisen. Se on pysynyt siinä rinnalla ja se on todella hyvä asia. Kaikkea tätä kokemista on täytynyt sanallistaa ja tuntemuksia analysoida muille ymmärrettäviksi, jaettaviksi – se jäsentää väistämättä omaa ajattelua ja siksi myös tekemistä”.

Turkan rehtorikausi oli Teatterikorkeakoulun tanssijaopiskelijoillekin mielenkiintoista aikaa.

”Se julkisuus, joka sinne kohdistui, oli valtavaa. Se oli mahtavaa se fyysisyys ja valtavat energiat siellä näyttelijäpuolella. Se tuntui koko koulussa.”

Turkka piti myös jonkinlaisesta auktoriteetin puutteesta kärsiville uuden tanssitaiteen laitoksen opiskelijoille puhutteluita ja kävi myös katsomassa harjoituksia. Varsinkin, jos katsottiin tanssijoiden lipsuvan harjoittelun suhteen tuuliajolle. Eivätkä kuulemma tanssijatkaan välttyneet henkilökohtaisuuksilta.

”Me olimme ne ensimmäiset siellä Tanssitaiteen laitoksella, eikä siellä ihan oikeasti kukaan tarkalleen tiennyt, että mitä tämä on ja mitä tästä tulee ja mihin tässä ollaan menossa. Se oli sellaista etsikkoaikaa ja me olimme koekaniineja.”

Nykyään itsekin Teatterikorkeakoulussa vierailevana opettajana toimiva Soini näkee Tanssitaiteen laitoksen professuurien ja lehtoraattien avulla jäsentyneen opetuksen hyvin toisenlaisena. Toisaalta pieni luova kaaos ei ollut pelkästään huono asia. Opettajia oli todella paljon mutta mitään selkeää linjaa ei ollut. Opettajina toimi esimerkiksi useita amerikkalaisia opettajia. Kotimaisia opettajia oli myös, esimerkiksi Jorma Uotinen, Reijo Kela, Ervi Sirén ja Tarja Rinne.

”Se oli hirveän hyvä sekamelska, joskin aika on niitäkin muistoja kullannut. Nykyään kaikki on pitkäjännitteisemmin suunniteltua joka on alamme kehittyessä ollut mahdollista ja tietysti myös toivottavaa.”

Ehkäpä kaikkein tärkeimmäksi hahmoksi Soinin opiskeluajalta tuntuu kuitenkin nousevan kurssitoveri Arja Raatikainen. Raatikaisen Kommentteja-koreografian aikoihin teoksessa myös tanssineiden Jyrki Karttusen ja Alpo Aaltokosken kanssa Soini tuli perustaneeksi Nomadi-tuotantoyhtiön.

”Me oltiin siihen aikaan luontaisesti töidemme kautta enemmän tekemisissä toistemme kanssa. Nythän kun katsoo Nomadia, niin jokaisen työt on melkein kaikki omien ryhmien töitä.”

Organisaation olemassaolo, jonka nimissä haettiin yhteistä rahaa ja työntekijöitä oli jäsenilleen urien alkupuolella resurssien kannalta merkittävä asia: ”tukikohta”, kuten Soini itse asian ilmaisee, ”jossa byrokratia pystyttiin siirtämään pois meiltä taiteilijoilta hoidettavaksi palkkaamillemme ammattilaisille”. Nykyään kuitenkin yhteisen rahan hakeminen syö jo Soinin mukaan erillisten tekijöiden ja ryhmien rahoitusta. Nyt kolme erillistä ryhmää joutuu jakamaan Nomadille yhdessä haetun rahoituksen, joka tietysti aiheuttaa ylimääräistä työtä ja harmaita hiuksia Nomadin sisällä.

”Onneksi mä olen tanssija. Mä olen vaan töissä”, Soini nauraa. ”Mutta se ei ole syy, miksi olen lopettanut koreografioiden tekemisen. Kyse on vaan siitä, että miksi kaikkien pitäisi tehdä montaa asiaa. Eihän kaikki viulistitkaan sävellä. Se on ollut ihana huomata, että ei mun tarvitse. Mä voin tehdä ihan vaan tätä, keskittyä ja keskittää. Jos sitten koreografia tulee, se tulee. Mun mielestä kaiken kaikkiaan semmonen työnimikkeen kautta arvottamisen aika pitäisi olla ohi. Tanssija tarvitsee koreografin ja koreografi tanssijan. Oli se työtehtävä mikä tahansa, vastuu on aina kannettavana ja yhteistä päämäärää kohtihan sitä ollaan menossa.”

Tanssijan työhön pitäisi Soinin mukaan liittyä myös itsensä ja kehonsa huoltoa taukojen ja levon muodossa. Tässä suhteessa Soini ymmärtääkin olevansa etuoikeutetussa ja onnekkaassa asemassa verrattuna tanssijan arkeen yleisemmin.

”Mä olen ollut todella onnekas, kun mulla on ollut pitkiä taiteilija-apurahoja. Mä tiedän paljon ihmisiä, jotka tekee päällekkäisiä juttuja, koska kaikesta maksetaan liian vähän ja toimeentulo on turvattava ottamalla vastaan kaikki mitä vaan vastaan tulee. Mä olen voinut rauhoittua ja tehdä valintoja. Katsoa mitä tämä nyt on, katsoa yksi asia kerrallaan loppuun. Niin ei energiat hajoa joka paikkaan. Olen voinut myös pitää taukoja, rauhoittua ja laskeutua. Ei ole pitänyt heti ottaa työn perään toista työtä.”

”Jos on jatkuvassa käymistilassa, ei lopulta ehdi olla missään. Tämä on yksi syy miksi olen freelancer, ettei tarvitse jostain listasta lukea, että nyt tehdään tämmöistä, vaan mä saan itse tehdä omat päätökseni. Joidenkin ryhmien aikataulut on suorastaan tappavia. Siellä revitään kuukausipalkalla ihmisestä kaikki irti.”

Freelancerin arki hahmottuu vastuun ja vapauden rajaamana, vaikka monet freelanceritkin joutuvat tekemään henkensä pitimiksi hirvittävän työmäärän.

Soinin neuvoista voi ottaa vaarin ammattilainen kuin ammattilainen.

”Itse kuuntelu on hirveän tärkeää. Ein sanominen oli myös minun opeteltava sanomaan.”

Suomalaisiin koreografeihin Soini ei tunnu olevan kyllästynyt. Hän kiitteleekin tekijöiden ja tekemisen tapojen moninaisuutta. Esimerkiksi kysymykseen mitä on suomalainen nykytanssi, ei Soinin mukaan voi ongelmattomasti vastata. Tällä hetkellä Soini paljastaa olevansa hyvin kiinnostunut työskentelemään esimerkiksi Eeva Muilun kanssa. Toki Suomestakin löytyy koreografeja, joiden työt vaikuttavat niin vierailta, etteivät ne herätä Soinissa katsomiskokemuksen lisäksi minkäänlaista mielenkiintoa, vaikka joskus juuri kokemus vieraudesta, vieraasta työskentelytavasta nimenomaan herättää mielenkiinnon.

”Koska sitä haluaa myös haastaa itsensä pois tutusta ja turvallisesta. Tämä työhän olisi aivan kuollutta, jos haluaisi toistaa vaan niitä asioita joissa tietää olevansa vahvoilla.”

Mitä sitten on tanssijan työ ja ammattitaito? Ainakaan se ei ole Soinin mukaan sitä, minkälaisen kuvan kouluajan kokemukset ammatista antoivat.

”Ne oli pilviä ja pilvenhattaroita, nuoren mielen kuvitelmia. Ei sitä tajunnut silloin, että se voi olla niin montaa asiaa riippuen siitä kenen matkassa milloinkin menee. Se onkin hirvittävän tärkeää, että tätä työtä tekee myös itselleen, että herättää niitä omia ajatuksia, kysymyksiä ja pohdintoja. Se ei ole vain toisille antamista, ei pitäisi itsestään vaan mennä sitä kohti. Voi luopua kaikista omista tutuista maneereistaan mutta siihen omaan syvään sisimpään pitäisi olla koko ajan mahdollista kiinnittyä, jotta se säilyy elävänä, jotta tilanne ei menisi siihen, että mä olen tässä toistamassa nyt jotakin. Samoin, kun mä opetan, niin mä yritän sanoa, ettei opetella jotta sitä voisi toistaa, vaan toistetaan jotta voisi itse muuttua ja muuttaa asioita, tehdä valintoja. Silloin on myös jotain annettavaa sille työlle ja koreografille.”

Tässä mielessä Soini pitää sellaisia kehossa-olemisen pohtijoita kuten Sanna Kekäläinen ja Kirsi Monni tärkeinä koreografeina. Heidän asettamaansa haastetta Soini kiittää. Ja minä kiitän Soinia.

”Nykytanssi ei ole työnä jäljiteltyä ja kuviteltua, vaan se on jotakin todellista, omakohtaista ja täyttä. Tämä on minun tapani olla maailmassa, olemassa, ihmisten ja itseni kanssa. Siinä on leikkiä, kehon konkretiaa ja mielen villiyttä. Se on ulotteista ja moni-aistista. Mä koen, että se on aika rikas tapa olla ja elää, ja todentua.” Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.