Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


21.10.2007   |   Jenni Sainio

Tanssia katsomassa Anne Rautiainen

Anne Rautiainen, haastattelun otsikkokuva
Jenni Sainio – ”Teatteri on paljolti valmiiksi pureskeltua. Nykytanssiesitykset ovat usein visuaalisesti kiinnostavampia kuin teatteriesitykset”, paljastaa teatteriohjaaja Anne Rautiainen tanssikatsomossa.


Anne Rautiainen, ohjaaja

”Genre sinänsä ei ole kiinnostavaa”

Teatteriohjaaja Anne Rautiainen, 37, yllättää iloisesti saapuessaan toukokuussa Zodiak – Uuden Tanssin Keskukseen Kaapelitehtaalle: hän on viimeisiä viikkoja raskaana odottaen esikoistaan. Viimeisimpänä työnään ennen äitiyslomaa hän ohjasi Teatterikulman näyttämölle Kruununhakaan Minna Canthin Anna Liisan Mikko Roihan sovituksena. Se oli Järvenpään Seurakuntaopiston teatterilinjan opiskelijoiden lopputyö – fyysisen teatterin painotuksin.

Nukke-, varjo-, ja naamioteatterin keinoja ohjauksissaan käyttävä Rautiainen kertoo käyvänsä katsomassa mieluummin tanssia kuin teatteria. ”Teatteri on paljolti valmiiksi pureskeltua. Nykytanssiesitykset ovat usein visuaalisesti kiinnostavampia kuin teatteriesitykset”, hän toteaa. Hänen viimeisimpiä töitään on ollut viime vuonna Helsingin Juhlaviikoille tehty esitys Oscar Wilden kertomuksesta Onnellinen Prinssi.

Rautiainen näkee nykytanssin ja fyysisen teatterin välisen suhteen kuin veteen piirrettynä, tarpeettomana viivana. ”Suhtaudun esityksiin esityksinä. Genre sinänsä ei ole kiinnostavaa. Näen itsenikin ensisijaisesti esitysten tekijänä.”

Rautiaisen kiinnostus juuri fyysistä teatteria kohtaan syttyi hänen opiskeluaikanaan Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa (TuTVO), jossa hän opiskeli teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Sen jälkeen hän jatkoi opintojaan Lontoossa valmistuen ohjaajaksi Middlesexin yliopistosta.

”Kiinnostus fyysiseen teatteriin lähti poissulkemismetodilla. Opiskeluaikana TuTVO:ssa tavallisen teatterin tunneilla kyseenalaistin vaistomaisesti opetettavaa. En ymmärtänyt reaalisuuteen ja aitouteen pyrkimistä näyttelijäntyössä. Kaikki tyylitelty ja abstrakti kiinnosti.”

Vähitellen kouluun alkoi tulla miimin ja commedia dell’arten opettajia, joiden kautta Rautiainen löysi tuntemattoman, kiehtovan teatterisuunnan. ”Aloin vihdoin löytää sellaisia teatterin lainalaisuuksia, jotka pystyin allekirjoittamaan. Lontoossa opiskellessani olin jo sinut ammatti-identiteettini kanssa.”

Ilan esitys on alkamassa. Ensin on vuorossa Vera Nevanlinnan puolituntinen soolo News, joka on hänen sovituksensa amerikkalaisen postmodernin tanssin legendan Deborah Hayn koreografiasta. Toisena on Milja Sarkolan ohjaus Postia Eva Dahlgrenille, joka sijoittuu pikemminkin teatterin kuin tanssin genreen.

Nevanlinna tanssii soolonsa tyhjässä tilassa, johon luonnonvalo pääsee tanssisalin paljastetuista ruutuikkunoista. Hänellä on paperista valmistettu valkoinen asu. Hameesta ja hihattomasta puserosta koostuva puku on mikitetty, mikä korostaa liikkeen ääniä reaaliajassa. Liike on lintumaista, kolmiulotteisesti tilaa tutkivaa.

”Äänimaailma oli huikea ja kiehtova”, Rautiainen innostuu siirtyessämme väliajalle. ”Assosioin sen jonkinlaiseen piinalliseen itsetietoisuuteen – aihe, jota olen halunnut tutkia itsekin teoksissani. Mieleen tulee jopa klaustrofobinen fiilis.”

Hän kokee nähneensä esityksessä vierauden ja toiseuden teemoja. ”Esiintyjän läsnäolon korostamisesta ei tullut piinaavaa, vaan siitä välittyi uteliaisuus. Hän ikään kuin kuunteli, mitä jälkiä jättää ympäristöönsä.”

Deborah Hay ei ole Rautiaiselle ennestään tuttu nimi. Hän kertoo nauttineensa siitä, että tanssijan ajatukset näkyivät. Ajatusten koreografiointi onkin yksi Hayn työtavoista. ”Teatteri-ihmiselle on kiinnostavaa, että esiintyjän ajatus näkyy. Nykyään yhä enemmän pääsee teoksessa kuin teoksessa tanssijan ajatuksiin kiinni.”

Rautiainen itse kertoo harrastannensa nuorempana balettia ja jazz-tanssia.

”Olen aina liikkunut ja tanssinut paljon. Tanssitunneilta ovat peräisin oivallukset, jotka myöhemmin johtivat fyysisen teatterin pariin. Ne olivat kokemuksia siitä, miten toimin fyysisenä olentona, oman kehon tiedostamista”, hän kuvaa. Samansuuntaisia kokemuksia hän kertoo nykyään saavansa muun muassa joogasta. Rautiainen on myös opiskellut perinteistä thaimaalaista, naamionäyttelemistä hyödyntävää khon-tanssia Bankokissa.

Entä mitä hän ajattelee fyysisen teatterin tilasta Suomessa tällä hetkellä?

”Monesti manifestit ovat isoja ja hienoja sisällöstä riippumatta. Yksittäisiä tekijöitä on, mutta entä pitkälle vietyjä ryhmiä? Ainakin Helsingin seudulla taitaa olla hankala profiloitua genren perusteella.”

Hän nimeää uuden ammatillisen ryhmän, Teatteri Metamorfoosin, joka tekee kunnianhimoista naamioteatteria. Hän pohtii myös Kuriton Companyn asemaa, muttei toistaiseksi ole nähnyt ryhmän esityksiä.

”Fyysinen teatteri vaatii kurinalaisempaa treenausta kuin tavallinen teatteri. Profiloituminen fyysisen teatterin saralla vaatii ryhmän, joka harjoittelee ja toimii yhdessä pitkäjänteisesti”, Rautiainen linjaa. Hän näkee myös fyysisen ja visuaalisen teatterin kuuluvan saman sateenvarjon alle.

Fyysisen teatterin nykytilan pohdinnasta siirrymme katsomaan Milja Sarkolan esitystä. Sen harjoitusprosessissa on käytetty Acting with the Inner Partner -metodia (AwIP). Näyttelijäntyön tekniikaksi luettavissa olevan metodin perusoletus on, että henkilö ymmärtää tilanteensa ilmaistessaan sen hetkisen sisäisen dialoginsa ääneen. AwIP-toiminnassa esiintyjä astuu yksin tyhjään tilaan vailla ennakkosuunnitelmaa.

Tilallinen näyttämöratkaisu korostaa AwIP:n toimivuutta. Keskellä salia on tanssimatto, jonka ympärille katsojat hakeutuvat tuoliriveihin istumaan. Neljä esiintyjää istuvat kukin omalla tuolillaan maton eri kulmissa. Kaksi heistä on tanssijaa, kaksi teatterin ammattilaista. Yksitellen he siirtyvät keskelle esittämään monologinsa. Teos sisältää myös laulua ja vähän tanssia. Puolitoistatuntisen loppupuolella he myös käyttävät AwIP-metodia juuri sen hetkisessä tilanteessa.

”Miten mielenkiintoista näyttelijäntyötä tuo tuottaakaan metodina”, Rautiainen hehkuttaa itselleen tuntemattomasta AwIP:sta, kun jäämme esityksen jälkeen hetkeksi Zodiakin aulaan juttelemaan. ”Esiintymisessä oli henkilökohtaisuutta, hetkessä olemista, pakottomuutta. Tykkäsin todella.”

Hän kertoo olevansa loputtoman kiinnostunut esiintyjyyden tutkimisesta. Tätä teosta katsoessaan hän kertoo myös huomanneensa tutkivan itseään katsojana, havainnoivansa itseään katsojan ominaisuudessa.

”Huomasin havainnoivani, miten katsoin kutakin esiintyjää. Katsomisstrategiat muotoutuivat matkalla. Tuntui myös, että katsoin pikemminkin metodia kuin esitystä. Se johti siihen, että aloin katsoa esitystä ohjaajana ajatellen mitä tällä metodilla voisi tuottaa”, hän jatkaa.

Teoksen sisällön ja metodin Rautiainen kokee sopineen hyvin yhteen. Esityksen teemaksi hän nimeää paljauden, mitä metodikin korosti. Esitys keskittyy ruotsalaislaulaja Eva Dahlgrenin ihailun kuvaamiseen sekä käsittelee monitahoisesti peittämisen ja paljastamisen teemoja.

”Kun ihminen paljastaa ihailevansa jotakin, hän tulee samalla kertoneeksi itsestään jotakin olennaista.”

Rautiainen kokee illan esitykset keskenään todella erilaisiksi, mutta yhteistä hän näkee niissä olleen esiintyjien voimakkaan läsnäolon.

”Esiintyjyyden ihanne on muuttunut kautta aikojen. Tällainen läsnäolon vahva korostaminen taitaa olla uusin trendi”, hän pohtii. Hän kuvaa, että tekijänä on kiinnostavaa pohtia esityksen kontekstia ja kyseenalaistaa katsojan rooli. Tärkeää on kuitenkin, ettei katsojalle tule ahdistunut olo.

”Eurooppalaisessa teatterissa katsojan shokeeraamisella on pitkät perinteet”, hän hymähtää. ”Näissä esityksissä ei ahdistunut. Nautin paljon!”, hän toteaa lopuksi. Jenni Sainio
Jenni Sainio

Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.