Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


06.08.2007   |   Olli Ahlroos

Lääketieteen opiskelija Nina Heikinheimo ensi kertaa tanssikatsomossa

Olli Ahlroos – ”Ollaan vierekkäin, muttei nähdä toisia vaikka ollaan aika samanlaisia ja tehdään samoja asioita. Mutta niinhän se on elämässäkin: jos vaan uskaltaisi nähdä toisen ihmisen, niin siitä voisi löytää jotain yllättävää.”


 

Lääketieteen opiskelija Nina Heikinheimo ensi kertaa tanssikatsomossa

Vaikka Nina Heikinheimo olikin ensi kertaa katsomassa taidetanssiesitystä, paljastui, ettei tanssiminen kuitenkaan ole hänelle aivan vierasta puuhaa. Opintojensa loppusuoralla oleva lääketieteen opiskelija kertoo esityksen jälkeen harrastaneensa jonkin verran hip-hop- ja afrotanssia. Muutoinkin musikaalisen ja musiikkia harrastaneen Ninan isä on ammatiltaan urkuri. Niinpä musiikin keskellä kasvanut Nina onkin käynyt koulunsa pienestä asti musiikkiluokissa.

”Ei minusta kuitenkaan muusikkoa koskaan ollut tulossa. Olin niin laiska harjoittelemaan”, pianonsoittoa ja laulua harrastanut Nina kertoo nauraen.

Ninan ensikosketukseksi taidetanssiin valikoitui Arja Raatikaisen teos Numen, jota esitettiin vuonna 2006 Helsingin Juhlaviikoilla täysille katsomoille ja nyt kovan kysynnän vuoksi uudestaan Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoassa. Teos on tekijänsä alkulausuman (käsiohjelman) mukaan naiseuden, eläimellisyyden ja jumalallisuuden yhteenkietoutumisen etsintää ja tutkiskelua. Aivan erityisesti Ninaa kosketti teoksessa juuri naiseuden teema, mutta löysi sieltä paljon muutakin, joka häntä kosketti.

Vertaillessaan omaa kokemustaan tanssista Nina oli sitä mieltä, ettei teoksen lähtökohta ollutkaan samassa määrin rytmi, niin kuin se on esimerkiksi juuri afrotanssissa. ”Tässä se elekieli oli tärkein”, hän pohti esityksen jälkeen.

”Osaan kyllä arvostaa noita tanssijoita, kun niiden kehon hallinta on 110 %. Se on tosi vaikuttavaa.”

”Se minuakin kiehtoo tanssissa; oman itsensä kokonaisuutena hahmottaminen: sen ymmärtäminen, että minä olen tämä keho”, pohti Nina varmasti yhtä lailla lääkärinä kuin afrotanssin harrastajanakin.

Kaiken kaikkiaan Nina tuntui olevan hyvinkin otettu ja innoissaan esityksestä. ”Tosi paljon tunteita se toi esille. En edes muista mitä kaikkea esityksen aikana ajattelin, tuli vaan semmoinen ryöppy. Tykkäsin tosi paljon. Tosi vaikuttava. Tykkäsin siitä kun esitykseen upposi ja unohti missä on ja sitä vaan katsoi ja seurasi”.

Teoksen tematiikkaa Nina piti osin kirkkaana, osin se jäi hieman hämäräksi.

”Minä vähän mietin, olisiko pitänyt tehdä niin, että ei olisi lukenut sitä ohjelmalehtistä ennen esitystä. Ei se häirinnyt, mutta rupesin vaan miettimään mitä olisin ajatellut jos en olisi lukenut sitä. Se olisi ollut vielä jännempää. Käsiohjelman olisi voinut sitten vaikka lukea jälkeenpäin”, Nina mietti ja jatkoi teoksen teemoista:

”Siitä jumalallisuudesta en oikein tiedä, mutta ilman muuta se eläimellisyys tuli esiin, tuli sellaista viidakko- tai aavikkofiilistä siitä elekielestä. Eniten esiin tuli kuitenkin naiseuden eri muotoja, sellaisia stereotypioita; minkälainen naisen pitäisi olla, mutta sitten se stereotypia aina mureni, hajosi, eikä toiminut.”

Teoksessa kuultiin Antti Nykyrin äänikompositioiden ohella Bachin, Brahmsin ja Chopinin musiikkia. Nina innostui myös pohtimaan klassisen musiikin alleviivaavaa roolia teoksen muutoin kaoottisessa äänimaailmassa. Teoksessa kun tuntui toistuvan sama kuvio: klassinen, miesten säveltämä ja alleviivaavan säännönmukainen musiikki säesti aina tanssijoiden muuntumista stereotyyppisiksi naishahmoiksi.

”Sellaistahan klassinen musiikki on, se on siinä formaatissa ja sellaista sen on oltava. Sitten tuli aina stereotypiakuvia naisista: naurava, palvova… keikistelevä ja sensuelli, ja sitten se aina mureni juuri musiikin ja äänten kautta.”

”Kyllä siinä oli paljon sellaisiakin teemoja, jotka ei ollut pelkästään naiseuteen liittyviä vaan ihmisyyteen yleensä”, Nina vielä huomauttaa teoksen tematiikasta ja jatkaa kertomalla, kuinka tulkitsi erääksi teoksen teemaksi yksinäisyyden ja ihmisten sokeuden kohdatessa toisia ihmisiä.

”Ollaan vierekkäin, muttei nähdä toisia vaikka ollaan aika samanlaisia ja tehdään samoja asioita. Siinähän oli tosi vähän kosketusta niiden kolmen [tanssijan] välillä, vaikka ne oli tosi intiimisti yhdessä ja teki samoja asioita. Sitten kun teoksessa oltiin tosi lähellä toisiaan tai kosketettiin toista, istuttiin toisten päällä tai astuttiin toisten yli, kannettiin toisia niin, ettei kasvot ollut kohden toisiaan. Mutta niinhän se on elämässäkin: jos vaan uskaltaisi nähdä toisen ihmisen, niin siitä voisi löytää jotain yllättävää.”Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.