Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


11.06.2007   |   Olli Ahlroos

Yliaktuaari tanssikatsomossa: ”Siis katsomaan MITÄ?”

Olli Ahlroos – Sain usean puhelinkeskustelun alkajaisiksi aina uudestaan selvittää kansantalouden suhdanteiden yliaktuaari Veli-Pekka Karviselle, mistä ihmeestä on kysymys. Yliaktuaari tultaisiin ensi kertaa raahaamaan katsomaan nykytanssia. Huikean itsevarma huumoriveikko näytti ensi kertaa epävarmuuden merkkejä.


”Siis katsomaan MITÄ?”

Sain usean puhelinkeskustelun alkajaisiksi aina uudestaan selvittää kansantalouden suhdanteiden yliaktuaari Veli-Pekka Karviselle, mistä ihmeestä on kysymys. Vihdoin asia suurin piirtein selvisi ja päivä ja esitys saatiin valittua. Se oli totta. Yliaktuaari tultaisiin ensi kertaa raahaamaan katsomaan nykytanssia: ruotsalaisen koreografilegendan Mats Ekin teosta FLUKE ja samassa illassa Suomen Kansallisbaletissa esitettävää Marilena Fontouran teosta Viime heinäkuu. Yleensä huikean itsevarma ja aina sanavalmis huumoriveikko näytti ensi kertaa epävarmuuden merkkejä.

Mielipiteitään kaunistelematon ja suorapuheinen vitsiniekka ei peitellyt ennakkoaavistuksiaan tanssia ja erityisesti balettia kohtaan. Kaikki ei ole aivan painokelpoista, mutta jos mainitsen remakan naurun säestämän puheen miehistä ja sukkahousuista, niin jonkinlainen aavistus yliaktuaarin puheista on mahdollista saada. Yliaktuaarin suurimmat pelot liittyivät kuitenkin siihen, ettei hän yksinkertaisesti tulisi ymmärtämään näkemäänsä lainkaan. Akrobaattista, näyttävää ja täydellisesti hallittua liikehdintää urheilullinen yliaktuaari tuntui puolestaan – jos nyt ei suorastaan odottavan, niin ainakin hän myönsi arvostavansa – missä tahansa yhteydessä sellaista pääseekään näkemään.

Ensimmäisenä esitetyn Fontouran tekeleen jälkeen yliaktuaari oli vielä suhteellisen rauhallinen, eikä teos herättänyt odottamani kaltaisia kärkkäitä mielipiteitä, eikä oikeastaan mitään muutakaan, ainoastaan pientä hämmennystä ja hilpeää naurua.

”Ensimmäinen mikä tuli mieleen oli, että jos tämä oli se helpommin tajuttava, niin vitsit mä olen kusessa”, yliaktuaari manasi väliajan alettua ja nauroi tapansa mukaan ääneen. ”Paikka paikoinhan ne meni ihan tahdissa. Olihan siinä sitä heinäkuutakin: olihan siinä kivat ne värit.”

Myöhemmin kysyin, mitä mieltä yliaktuaari oli koreografin korkealentoisista mietteistä värien roolista teoksessa. Käsiohjelmassa Fontoura muun muassa viisastellen kirjoittaa tavoitteensa olleen ”luoda värikkyyden kautta ristiriitaa tyhjyydelle”. ”Huttua!”, yliaktuaari kuittasi.

Olin tehnyt pienoisen virheen ja kertonut etukäteen joitakin omia ennakko-odotuksiani illan ohjelmistosta. Lähinnä sen, että Ekin teos saattaisi sisältää vähemmän perinteistä tanssia kuin Fontouran ja enemmän jotain aivan muuta. Yliaktuaari tuntui säästelevän lataustaan vielä väliajalla, eikä Fontouran teoskaan ollut omiaan jännitystä purkamaan. Hän tuntui saaneen lupauksen, että väliajan jälkeen jotain mystistä olisi tulossa, jotain johon ei voisi olla reagoimatta… Sentään Alminsalin liian pienet istuimet ja ensi-illan ”kulttuurikermainen” yleisö saivat osakseen pientä naureskelua ja piikittelevää sanailua.

Pikku hiljaa piinaavan pitkän väliajan madellessa kohti loppuaan yliaktuaari kuitenkin avautui puhumaan Fontouran teoksesta.

”Yksi asia joka häiritsi ihan älyttömästi, oli se, että ne tanssijat ei ottanut katsekontaktia ollenkaan yleisöön. Tuli urpo olo, kun ne katsoi yli. Just niin kun sitä, että te olette siellä alhaalla ja me ollaan täällä ylhäällä. Ehkä niille oli painotettu, että katsotte sitten niiden maksavien asiakkaiden yli.” Tanssijoiden fyysistä taituruutta yliaktuaari kuitenkin kiitteli kovasti.

Kysyin helposti nauruun purskahtavalta yliaktuaarilta vielä väliajan lopulla, oliko hänelle ollut vaikeuksia pidätellä naurua esityksen aikana ja selvensin vielä, että sekin olisi tietysti ollut sallittua, ainakin joissain rajoissa.

”Ei siinä ollut mitään nauramista. Ei siinä ollut oikein… mitään”, yliaktuaari nauroi kovaan ääneen.

Mats Ekin teos räjäytti sitten pankin. Koko muu yleisö nauroi tietysti teoksen hassun hauskoille ilveilyille ja kieltämättä hiukan tekemällä tehdyille ja väkinäisille naurun paikoille, mutta yliaktuaariparka joutui pidättelemään itseään purskahtaessaan nauruun aivan eri kohdissa kuin muut. Teoksen loputtua ei yliaktuaarin mielipiteitä tarvinnut turhilla kysymyksillä lypsää. Luovutan siis puhevuoron yliaktuaarille. Seuraava monologi kesti noin varttitunnin ja se oli yhtä paljon hillitöntä ääneen naurua kuin puhetta. Olkaa siis hyvät:

”PIIP toi oli PIIP toi juttu. Toi oli niin PIIP kun vaan ikinä voi olla. Toi oli just sitä kamaa, mitä mä tulin hakemaan. Siis niin ufo kun vaan ikinä voi olla. Siis niin överi! Voi kristus sentään. Kyllä mä ymmärrän, että jos tanssitaan niin sitten tanssitaan ja tanssitaan hienosti. Olihan tossa sitäkin, mutta PIIP sitä huuhaata.”

”Ja sitten se yleisö! Uh! mitä tekopyhyyttä. Ne [tanssijat] sanoo muutaman englanninkielisen sanan ja se on sitten hauskaa?! Banaani meni taskussa muussiksi. Olipa hauskaa, paras juttu, saako sitä lainata, paras iskurepliikki ikinä. Sitten se oli vielä noin pitkä! Kunnon kidutusta. Ja sitä sievistelyä: se viereinen akka, aina kun musiikki vähän meni kovemmalle, niin se peitti korvat!”

”Toi oli kyllä sitä itseensä. Nyt pystyy hyvin vertaamaan sitä ensimmäistä ja tätä toista. Tämä jälkimmäinen oli ihan killeri. Oikeesti, mä en oo vetäny yhtään huimausainetta, mut et vähän jotain tiedätsä ja sit musiikkivalinta uusiks et enemmän Pink Floydia ja Comfortably Numbia niin Woow! Mama! Mä olisin joka ilta tota tsiigaamassa, mutta sitten kun pitää olla selvin päin ja istua paskan jäykkänä, niin ettei saa polvia ojentaa ja pitää esittää, että herran jumala, että oli hienoa… Liikkuva rotta! Parasta mitä mä olen ikinä nähnyt!… Miksi sen piti olla tollanen? Tossahan oli paljon parempia juttuja kun siinä ensimmäisessä, ilmavia ja upeita hyppyjä. Mutta miksi siinä pitää olla tommosta huttua niiden välissä? Joku raja kaikella. Sitten kun tämä oli olevinaan tanssiesitys, niin mikä kuningasidea se oli tanssia kolme varttia ilman musiikkia kun se eukko veti siellä? Mähän kuulin sen läähätyksen!”

”Mitä kaikkea noidenkin [tanssijoiden] tarttee niellä?”, yliaktuaari miettii ja alkaa teeskennellä Mats Ekiä:

”Moi, mä olen Ruotsista. Mä olen 41 vuotta tehnyt tätä juttua ja tiedättekö te mikä nyt on IN? Te kaksi vedätte samaa purkkaa ekat kakskyt minuuttia. Okei, se tulee vähän likaiseksi, mutta ottakaa se taiteena.”

”Mä sain ihan hirveen naurukohtauksen siinä vaiheessa kun se Mikko Toikan näköinen kaljupää alkoi sen lampun kanssa leikkimään.”

Yliaktuaari alkoi taas imitoimaan:

”Nyt pannaan PIIP taidetta koko rahan edestä! Lamppu On… Lamppu Off… ja jengi tsiigaa sitä hiljaa: Uuuh!, Monet’n taulut kalpenee tämän innovaation rinnalla!”

”Se eukko tajus siinä mun vieressä, kun mä hytkyin siinä ja mä ajattelin, että mulla on tullu kakka housuun.”

”Onko se niin, että kun on noin mahtava yleisö, niin sitä saa mitä tilaa? Emmä tajuu. Kyllähän sen ensimmäisen kappaleen jälkeen kauheinta olisi ollut, jos ei olisi tuntenut mitään. Siitä ensimmäisestä oli aika vaikea sanoa mitään, varsinkin kun tulee ensimmäistä kertaa katsomaan. Ei mitään käsitystä oliko se hyvä tai huono. Kuraa se oli… mutta tämä jälkimmäinen oli ihan killeri… ihan killeri! Näkeehän sen tällainen tavallinen tallaajakin, että se oli ihan maailmanluokan kamaa…” Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän suorittaa työharjoittelua Liikekieli.comissa kevään 2007.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.