Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


05.02.2007   |   Karoliina Korpilahti

Haastattelussa Marjo Kuusela

”Suhteeni tanssiin on muuttunut tämän kymmenen vuoden aikana. Se on raapaisu raapaisulta muuttunut hieman erilaiseksi ja se on ollut hienoa. Kyllä tunnen aika paljon oppineeni täällä.”

Haastattelua on täydennetty 12.2.2007.

Kuva: Jaana Simula

Marjo Kuusela

Fyysinen ja yhteiskunnallinen tietoisuus

Työhuoneessa, lukittujen Teatterikorkeakoulun opettajien tilojen sisällä on kotoisa ja välitön tunnelma. Olen tullut tapaamaan haastattelun merkeissä Teakin koreografian professoria Marjo Kuuselaa, joka aloittaa puhumalla opiskelijoidensa esityksestä mediakeskus Lumessa ja tiedustelee kautta rantain olisiko minulla aikaa käydä katsomassa se. Istahdan vanhalle puusohvalle ja hengähdän hetken takki päällä kun professori käy etsimässä flyeria opiskelijoiden Final Call -esityksestä. Seinät ovat täynnä valokuvia ja julisteita tanssiesityksistä, kirjoja ja kukkia on siellä täällä.

Olen päättänyt keskittyä Kuuselan vaiheisiin viimeisen kymmenen vuoden aikana sekä syyskuussa pyöreät 60 vuotta täyttäneen tanssitaiteilijan nykyhetkeen, mutta puhe rönsyilee ja ryöppyää Raatikon perustamiseen asti. Puhe kääntyy monessa vaiheessa Kuuselasta Teatterikorkeakouluun ja sen tanssin alan opiskelijoihin ja intohimoinen omistautuminen tanssikoulutukselle tuleekin ilmeisen selväksi.

Koreografian professorina

Teatterikorkeakouluun Kuuselan tie vei vuonna 1995, Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän taiteellisen johtajuuden jälkeen. Kuusela kertoo että hänen työnsä taustalla vaikuttaa useimmiten ajatus tanssin avaamisesta laajemman yleisön suuntaan, perinteisen tanssiyleisön ulkopuolelle. Hän kokee, että tämä lähestymistapa ei välttämättä toiminut Helsingin Kaupunginteatterissa Jorma Uotisen ja Carolyn Carlsonin periodien jälkeen ja siirtyminen Teatterikorkeakouluun tuntui luontevalta:

”Halusin itse luopua johtajuudesta. Tunsin, että olin jotenkin liian arkinen siihen hommaan. Tein kuitenkin siellä paljon töitä ja ajattelin, että pääsen kouluun vähän pakoon, rauhalliseen työhön. Niin kuvittelin, ja siltä alussa tuntuikin. Pari ensimmäistä vuotta kuluivat aika pehmeästi, kunnes aloin tajuta, mitä kaikkea tämä työ on. Että tämä on ihan hektistä taas kerran ja vie kaiken ajan. Työ on myös ollut hankalampaa kuin luulin – ei työnä, vaan minulle henkilönä – ja se oli yllätys. Olen joutunut tarkistamaan mielipiteitäni, suhde tanssiin, sekä esilläolemisen muotona, että teoksen mahdollisuuksina on muuttunut tämän kymmenen vuoden aikana. Se on pikku hiljaa, raapaisu raapaisulta laajentunut ja saanut tietoisempia ilmenemismuotoja, mikä on kyllä ollut hienoa. Tunnen oppineeni paljon.”

Tanssisuhteen muutos on vaikuttanut vahvasti Kuuselan omaan taiteilijuuteen ja tekemisen tapoihin, mutta ihan perusasiat eivät ole muuttuneet. Koreografi sanoo tuntevansa olonsa kotoisaksi palatessaan ”tavallisiin ihmisiin”, kuten esimerkiksi teoksessa Murheellisten laulujen maa.

”Tuntuu siltä, että tämän koulun kautta ja opiskelijoiden avoimuuden kautta olen löytänyt pelottomamman suhteen tanssiin. Osaan käyttää improvisaatiota siten kuin olen aina halunnut, mutta en ole aiemmin osannut.”

Teatterikorkeakoulun ilmapiirin Kuusela kokee vapaaksi ja kokeilevaksi. Osaltaan syynä tähän on myös, ettei tarvitse kantaa huolta teoksen taloudellisesta menestyksestä tai arvosteluista

”Kun tekee työtä muualle, jonkinlainen panostus työn vastaanottoon on aina mukana. Täällä sitä kauhua ei koe. Täällä kokee myös voimakkaina uudet virtaukset ja trendit, ja se voi olla omassa taiteellisessa työssä oman identiteetin kannalta joskus ongelmallista: Sitä on vähän ristiaallokossa. On vaikeaa erottaa se mikä on ihan omaa, siitä kaikesta mitä kiinnostavaa ja vahvasti läsnäolevaa, taiteessa juuri nyt yleisesti tapahtuu. Johon on helppo nojautua”, hän sanoo huokaisten. Kuusela miettii asiaa hieman lisää ja sitoo oman taiteilijuutensa yhteiskuntaan:

”Jollain lailla sitä on yleismaailmalliseen tanssiajatteluuun sidottu vaikka luulee tekevänsä omaa juttuaan. Mutta toisaalta – ruuti keksittiin yhtä aikaa ympäri maailmaa. Globaalisuus on niin lähellä omaa todellisuutta. Ja maailman rajat hatarat. Ympäri maailmaa on varmaan jotain vastaavuutta ihmisten yhteiskunnallisessa kokemisessa ja siitä tehtyjen havaintojen ja niiden taiteelliseen muotoon saattamisen välillä.”

”Maailman ymmärtäminen vaatii aina lisää tietoa, informaatiota tulvii joka puolelta, kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Maailman monimutkaisuus vaatii taiteessa erilaisia ajattelun tasoja. Eivätkä ilmaistavat asiat ole aina konkreettisesti määriteltävissä. Asioita on vaikea kertoa samoin kuin ennen. Tai sanoisinko, etteivät ne saavuta vastaanottajaansa samoin keinoin. Sanat kertoa, ilmaista, tulkita ovat saaneet uusia merkityksiä ja suuntia.Tämä näkyy pienissäkin tanssiteoksen tekemisen keinoissa. Tarvitaan uusia tasoja ilmaisemaan esim. teoksen alatekstiä. Itse haluaisin tehdä esityksiä, jossa pintataso on helposti omaksuttava ja selvä mutta alateksti – jossain toisella tasolla – täynnä kysymyksiä, ja erilaisia väitteitä ja älyllistä pohdintaa.”

”Puheen tulo tanssiesityksen osatekijäksi on minusta enemmän kuin vain keino – se on kannanotto esityksen dramaturgiaan samalla kun kun se on myös filosofinen kannanotto – fyysisyyden laajentaminen – ruumiin ja mielen ymmärtäminen fyysiseksi kehollisuudeksi. Esimerkiksi kun puhetta alettiin käyttää tanssiteoksissa enemmän, minulta pääsi helpotuksen huokaus, koska olen itse asiassa käyttänyt tekstiä jo 80-luvun alussa. Ja aina tein sitä vähän häveten. Nyt 2000-luvun alussa se tuntuu vapauttavalta mahdollisuudelta.”

Taide ja vaikuttaminen

Kulttuuripoliittisuutta on vaikea erottaa Kuuselasta, vaikkei hän enää olekaan aktiivisesti vaikuttamassa näillä foorumeilla. Halu vaikuttaa tanssin tilaan ja taiteenlajin asemaan näkyy Kuuselan ansioluettelossa pitkänä luottamustoimilistana. Merkittävänä osana suhtautumistaan asioihin Kuusela näkee taustansa:

”Minulla on tausta tanssin lisäksi sekä teatterissa että vasemmistolaisessa maailmankatsomuksessa, nämä molemmat auttoivat selventämään käsitystäni siitä mitä taloudellista tukea teatteri sai, ja saa, ja mitä tanssi. Minulle oli jo 70-luvulla itsestään selvempää kuin monelle muulle, että pitää olla työpaikka, jossa on palkkakin. Eikä pelkästään työpaikkaa”, Kuusela toteaa nauraen ja innostuu kertomaan lisää:

”Kun Maria Wolska ja minä perustettiin Raatikkoa niin ei edes lähdetty ajatuksesta, että ihmiset työskentelisivät niin kauan kunnes rahaa ehkä tulee, vaan jotenkin piti palkkarahat hankkia. Muut esityksen osatekijät ehkä kärsivät, tuli niin sanottua köyhän teatterin estetiikkaa. Ei ollut varaa pukuihin, sitä katsottiin kotoa, että mitkä ikkunaverhot lähtee.Tuotanto-sanaa ei edes käytetty, tanssi ja tanssijat oli tärkeintä ja kaikki muu kakkossijaista. Tanssijan ammatti on ammatti vasta sitten kun sillä elää. Tanssitaiteilija sanana taas on jotain muuta, se liittyy valintoihin ja elämäntapaan ja tekemisen moraaliin.”

Tanssin nykytilanteesta puhuttaessa Kuusela kallistuu kritisoimaan mediassa ja erityisesti Helsingin Sanomissa tapahtunutta muutosta:

”Tanssitaide on Suomessa pitkään ollut noususuunnassa sekä yleisön tietoisuudessa että mediassa. Hyvin toisiaan vahvistaen. Nyt tuntuu, että on tapahtumassa muutos. Ikään kuin joku olisi päättänyt että siitä on nyt kirjoitettu tarpeeksi, moisesta pienestä taidealasta. Esimerkiksi Hesarin valokuvat tanssista ovat vähentyneet, arviot ovat lyhyitä tai niitä ei ole. Keski-Euroopassa tanssi on vuosikymmenet ollut nouseva taidemuoto ja median tiedottava ja asiantunteva osuus esim Ranskan suurissa nykytanssin katsojamäärissä on tärkeä…”

Nykyhetki tanssintekijänä?

Kuusela on 60-vuotiaana aktiivinen ja energinen, mutta ikääntyvä keho alkaa tehdä hieman vastarintaakin:

”Minulla todettiin nivelreuma, mutta yritän kyllä tehdä itse liikettä, ja voin paremmin mitä enemmän liikun. En itse kauheasti sitä ikää huomaa, muut sen tekee. Mielessä on vain, että kohta pitäis jotain ruveta tekemään kun on jotain oppinutkin”, Kuusela huudahtaa hieman sarkastiseen sävyyn. “Ehkä sitä alka olla jo vähän vanha ajattelemaan noin.”

Haastatteluhetkellä Kuuselalla on tekeillä uusi teos, joka saa ensi-iltansa Ylivieskassa tammikuun alussa.

”Esiinnyimme Pyhäjärvellä jo vuonna 1976, Marketta Viitala oli Raatikon esitysten tärkeä tilaaja. Tehtiin koulukiertueita iltaesitysten yhteydessä ja sen jälkeen vuosittain olen työskennellyt siellä, pitänyt työpajoja, opettanut, tehnyt juttuja, siellä syntyi Täysikuun tanssit ym. Nyt Marketta lopettelee komeaa toimintaansa, täyttää 70, ja minulle tuli tämä 60-vuotisjuhla joten hän lupasi järjestää sinne juhlaesityksen. Alunperin piti tehdä kokonaan uusi teos, mutta taloudellisista syistä päädyttiin tähän. Teen illan naisten kunniaksi, lähinnä ämmällä alkavien (mmiehetkin kyllä niihin mahtuvat). Aloitan kohtaukset vanhojen teosteni kohtauksista, mutta sitten nykynäkökulma tulee päälle.Vaikka on siinä paljon ihan uuttakin matskua mukana.”

Oman fyysisen tietoisuuden Kuusela kokee vahvaksi:

”Minusta tuntuu että tiedostamani informaatio ja ymmärrykseni omasta kehosta on vahvistunut. Vaan kun kun fyysinen tietoisuus on noussut, on kyky tehdä ja toimia laskenut.”

Lopuksi kysyn, miten Kuusela näkee oman tulevaisuutensa ja hän vaikuttaa hieman arvoitukselliselta:

”Ajattelen, että tästä on kiva katsella. Tykkään katsella tanssia, käydä esityksissä, viime vuonna laskin nähneeni 65 esitystä. On kiva seurata mitä tapahtuu ja mihin asiat menevät. Kyllä minä varmaan vielä töitä teen, mutta en niin, että joka hetki olis jotain työn alla.”

”Surettaa vähän koulumme tulevaisuus – Euroopan yliopistojen Bolognan sopimuksen mukaisesti meidänkin koulutusohjelmamme ovat nykyisin 5-vuotisia. Ja ne vuodet kyllä tarvitaan, että tanssijat saisivat vuosikymmenien työnteon mahdollistavat tiedot ja taidot tulla toimeen tanssin parissa. Tanssikentällä tätä ei oikein vielä ymmärretä. Tanssijat pyydetään töihin kesken koulun, heti kun he omaavat juuri siihen juttuun sopivat ominaisuudet. Ja kuka voisi vastustaa mahdollisuutta tehdä oikeaa, hienoa ja haluttua työtä ja saada siitä vielä palkkaakin? Tutkinnot jäävät tekemättä, ja koulu, joka saa osan tulevien opiskelijoiden koulutukseen tarvittavista rahoista tutkintojen määrän perusteella, joutuu ehkä tulevaisuudessa supistamaan koulutusta rahanpuutteen takia.”

Haastattelijana toimi Karoliina Yli-Honko.