Tanssitaiteen verkkolehti

KUUMA PERUNA


12.10.2005   |   Valtteri Raekallio

Kuuma peruna V: Mistä lisää yleisöä tanssille?

Kuuma perunaVastaajina suomalainen kulttuurikenttä laidasta laitaan. Ota kantaa ja lähetä oma näkemyksesi sähköpostilla osoitteeseen toimitus(ät)liikekieli.com (korvaa (ät) @-merkillä)!

Päivitetty keskiviikkona 12.10.2005


Maamme tanssi elää taiteellista nousukautta. Tämä näkyy paitsi nauttimassamme kansainvälisessä huomiossa, myös hitaasti mutta varmasti kasvavassa valtion tuessa alaamme kohtaan.

Suomalaisille teoksille riittää kysyntää ja katsojia ulkomailla, mutta valitettavan usein kotikentällä katsomot ovat puolityhjiä. Lukuisat toimijat ovat kehittäneet määrätietoisia projekteja suomalaisen tanssin viemiseksi ja markkinoimiseksi ulkomaille, mutta nyt kaivattaisiin samanlaista innovatiivisuutta ja avarakatseisuutta myös kotimaisen yleisöpohjan kasvattamiseksi.

Uskomme alamme – ja viime kädessä tietenkin meidän itsemme, tanssitaiteilijoiden – olevan tulevina vuosina entistä vahvemmin seuraavien kysymysten edessä: Haluammeko pysyä marginaalissa? Haluammeko tanssille lisää katsojia? Haluammeko popularisoida tanssia? Mitkä ovat ne keinot ja välineet, joilla laajaa yleisökoulutusta ja tanssin ”avaamista” suurelle yleisölle aletaan tehokkaasti toteuttaa? Mikä on se taho Suomessa, jonka tämä tehtävä tulisi ottaa hoitaakseen?

Loppujen lopuksi on kysymys siitä, haluammeko itse luoda työpaikkoja itsellemme ja niille kymmenille uusille tanssitaiteilijoille, joita maamme korkeatasoinen koulutus vuosittain tuottaa. Nykytilanteessa emme valitettavasti voi olettaa, että edes jatkuvasti korkea taiteellinen taso yksin suuntaisi loputtomasti lisää rahaa tanssille, ellemme saa suurempaa yleisöä kiinnostumaan taiteestamme. Ilman tanssitaiteen näkyvyyttä ei ole katsojia, ilman katsojia ei ole valtionapua ja ilman valtionapua ei tässä maassa ole työtä taiteilijoille. Mitkä keinot käyttöön?

Tarkoituksemme ei ole syyllistää ketään tai asetella vastakkain erilaisia taidenäkemyksiä. On täysin hyväksyttävää ja erittäin arvokasta, jos yksittäinen taiteilija kokee viihtyvänsä marginaalissa ja tuntee, että vallitsevat olosuhteet sopivat hänen persoonalleen ja taiteelleen. Haluamme kuitenkin herättää keskustelua niiden välille, jotka kokevat tanssikulttuurimme olevan uuden mahdollisuuden edessä, ja yhdessä pohtia miten voisimme laajentaa suomalaisen tanssin yleisöpohjaa.

Liikekieli.com
Valtteri Raekallio
Thomas Freundlich

Liikekieli.comin viides Kuuma peruna -kysymys on:

Mikä olisi tehokkain keino luoda laajempaa kiinnostusta tanssia kohtaan ja saada lisää yleisöä katsomoihin?


Hei,

Vastaan lyhyesti omia näkemyksiäni:

– täsmämarkkinointi eli markkinoinnin kohdentaminen vaikkapa kouluille, oppilaitoksille, eläkeläisryhmille jne. suoraan tuottaa varmasti paremman tuloksen kuin esimerkiksi yleinen lehti-ilmoitus tai juliste marketin ilmoitustaululla

– taiteidenvälinen yhteistyö eli tanssitaiteen vieminen erilaisiin tilaisuuksiin kuten vaikkapa elokuvafestivaaleille sekä organisaatioiden välinen yhteistyö (teattereiden, orkestereiden jne kanssa)

– erilaiset taidekasvatusprojektit, joita toki voidaan toteuttaa sekä lapsille ja nuorille myös aikuisryhmille kuten vaikkapa eläkeläisyhdistyksille

Terveisin

Risto Vuoria
kulttuurijohtaja
Oulun kaupunki


Tanssipedagogina yritän tehdä työssäni ruohonjuuritason yleisökasvatustyötä; pyrin siis siihen, että oppilaani käyvät myös katsomassa tanssia. Mitä enemmän näkevät -sekä hyvää että ei niin hyvää- sitä enemmän ymmärtävät alaa, sitä paremmin pystyvät hamottamaan omia tekemisiään ja omaa osaamistaan, sitä varmemmin kasvavat monipuolisesti tanssitietoisiksi ihmisiksi.

Pedagogina keskityn vaikuttamaan lähipiiriini. Se riittää juuri nyt minulle.

Merja Koskiniemi
Tällä hetkellä eniten tanssipedagogi


Monta hyvää ideaa tanssin yleisöjen lisäämiseksi on jo esitetty edellä. Tanssialuekeskukset ovat tanssin kannalta erittäin hyvä asia. Niiden kautta toivottavasti leviää myös tieto nykytanssin moninaista ulottuvuuksista ja mahdollisuuksista.

Olen seurannut nykytanssia noin 10 vuotta – koukkuun jäin Virpi Pahkisen esitysten kautta. Olin järjestämässä monitaiteellista ArtGenda –festivaalia Kööpenhaminaan vuonna 1996. Nykytanssi on mielestäni läsnä yhteiskunnassamme paremmin kuin aikaisemmin. Koulutuksella on oma osansa tuossa tapahtumaketjussa.

Teatterikorkeakoulussa tanssitaiteen koulutus alkoi 1983. Vuonna 2005 meillä on tanssitaiteen korkeimman yliopistollisen tutkinnon eli tanssitaiteen tohtorin tutkinnon suorittaneita 8. Heistä 5 on tehnyt tutkintonsa tieteellisenä ja 3 taiteellisena. Suomen Akatemian rahoituksella tehdään tanssin tutkimusta. Kuluvana vuonna Teatterikorkeakoulun rehtoriksi valittiin tanssitaitelija, FM Paula Tuovinen – häntä edeltäneet 8 rehtoria olivat kaikki teatterin puolelta. Nämä edellä mainitut asiat kertovat tanssin ottavan enemmän ja enemmän jalansijaa kulttuurin ja tieteen kentässä.

Tuoko se lisää yleisöä tanssille? Kyllä, vaikka vaikutukset eivät ehkä ole niin nopeita kuin saattaisi toivoa. Suuntaus kertoo kuitenkin tanssitaiteen arvostuksen noususta ja arvojen muuttumisesta. Arvojen muuttuminen on aina odottavan kannalta todella puuduttava ja pitkä prosessi.

Mitä sitten voitaisiin tehdä nyt? Monesti ihmisten sytyttämiseen tarvitaan ripaus tuttuutta, ripaus tarinaa, ripaus jotain mihin voi peilata itseään ja kiinnostavaa visuaalisuutta. Sitten pitäisi saattaa tuo syttynyt ihminen tanssin äärelle.

Vaikka suurimmat tanssiin kohdistuvat nautinnot olen kokenut live-esityksissä, niin televisio on toiminut myös hyvänä oppialustana nykytanssin pyörteissä. Esimerkiksi Pahkisen koreografian Bardo 010 olen nähnyt vain pikkuruisesta televisiosta – mutta se ei estänyt innostusta. Televisiota pidän yhtenä mahdollisuutena: tanssilla on monta ulottuvuutta ja niitä pystyy esittelemään mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Aluekeskusten toivoisin tekevän alueellisia tanssin uutisia, niin että ne kulkeutuisivat mediaan – varsinkin sähköiseen sellaiseen. Se vaatii keskusten työtekijöiltä aluksi huomattavan määrän energiaa ja sitkeyttä – ja oveluuttakin. Palkinto työstä tulee kyllä – viestinnän tulosten mittaaminen ei ole palstamillimetrien kyttäämistä vaan toimintaympäristön muutoksen luotaamista. Se muutos tulee, kun ihmisillä on riittävästi tietoa ja kokemusta tanssista.

Esittävän taiteen mysteeri ei mene hukkaan, vaikka esitystä aukaistaisiin laajastikin esityksestä tiedotettaessa. Yleisön onneksi tämän ovat havainneet menestyneimmät tanssinkentän toimijat. Eikä heidän teostensa taide ole siitä mitenkään kadonnut ja huonontunut. Kaikista ei tule taiteen taivaan kiintotähtiä, mutta taiteen kentällä on tilaa monelle. Henkilökohtaisesti minua kiehtoo suomalaisessa tanssitaiteessa sen vankka yhteistyö valo- ja äänisuunnittelijoiden kanssa. Tämä yhteistyö tuo jatkossakin uusia yleisöjä tanssitaiteelle. Myös kansantanssin perinteistä on hyvä ponnistaa. Esimerkiksi Tsuumi ja Rimpparemmi tuovat varmasti uusia yleisöjä tanssille.

Yleisötyö on myös saanut jalansijaa Suomessa. Aluekeskukset ja vakiintuneet tanssiryhmät ovat ottaneet tämän mukaan toimintaansa. Tutustuminen taiteilijoihin ja heidän työhönsä on useimmiten voimakas elämys katsojalle. Sitoutuminen yleisöksi helpottuu.

Käytännön opetuksia:
Tiedotteet selkokielisiksi ja informoiviksi. Yhteydet median edustajiin toimiviksi.
Esityksen saatavuus helpoksi yleisölle eli lipunmyynti, tilat & tarjoilut kuntoon. Joskus yksinkertaiset totuudet ovat parhaita. Oppimateriaalina voisi olla vaikka Jukka Hytin Likeltä ilmestynyt Teatterituottajan opas. Jos kirjan nimi ei iske, niin tarraa päälle Tanssintuottajan opas. Ja siten hommiin.

Jaana Simula
Teatterikorkeakoulun tiedotuspäällikkö
& nykytanssille pelastettu


Tanssitaiteilijat, sekä vapaat että ryhmissä toimivat tarvitsevat rinnalleen vahvan tanssitaidekasvattajien ringin, joille nimenomaan taidekasvatus ja yleisötyö ovat sydäntä lähellä. Mielestäni avain ovat lapset ja nuoret, heidän tanssintuntemuksensa on vähäistä muihin taiteen aloihin verrattuna, elleivät he itse satu harrastamaan tanssia. Lisäksi aikuisille suunnatut tanssityöpajat oikein markkinoituna herättävät kiinnostusta, mm. Kajaanissa järjestetyt tanssikurssit aikuisille ovat täyttyneet hetkessä.

Taiteellisen työn ohessa tanssijoilta tai koreografeilta laajan yleisötyön tekeminen on mahdotonta. Toiminta typistyy valitettavan usein muutamaan keskustelutilaisuuteen esityksen / avoimen harjoituksen jälkeen. Hyviä kokemuksia toki nekin. Aika usein mietityttää, mihin katoavat kaikki tanssinopettajiksi valmistuneet. Onko tanssinopettajan työtä niin paljon, että esim taiteellisessa prosessissa mukana oloon ei ole ketään vapaana? Onko koulutuksessa sellaista opiskelua, joka antaisi eväitä yleisötyöhön? Konkreettisesti tarkoitan jonkun tanssiteoksen liiketeemaan, aiheeseen, musiikkiin tms. osa-alueeseen liittyvää työpajaa, jossa katsojat ennen esitystä saavat omakohtaisen kokemuksen tanssiteoksen maailmasta.

Sydän- ja verisuonitaudit saatiin Suomessa laskuun, ei vain tiedottamisella vaan terveellisempien tuotteiden laajalla valikoimalla. Kaupan hyllystä voi valita nykyisin useista eri vaihtoehdoista juuri itselle sopivan; 80-luvulla mm. levitteinä saatavana olivat vain Flora ja Voi. Tanssitaiteessa mielestäni sama asia pätee: tunnettuus taiteen lajina niin paikallisesti kuin maantieteellisestikin ja monipuolinen tarjonta. Tanssin aluekeskukset ovat tietoisuuden levittämisessä avainasemassa.

Tiedottamisen ja laajan valikoiman pääroolia näyttelee media, mm. lehtien palstamillimetrien määrä on suorassa suhteessa yleisömääriin. Lähes yhtä tärkeässä roolissa on teoksien markkinoinnissa liikkuva raha, jota yleensä ei ole. Silloin merkittävää on, kuinka taiteilija saa artikuloitua edes yhden markkinointilauseen teoksensa sisällöstä. Varmin tapa karkottaa yleisöä, on houkutella ”vahingossa” abstraktista esitystaiteesta kiinnostunut katsoja (ekakertalainen) seuraamaan iloista cabaree-tanssiteosta tai edellisestä kiinnostunut henkilö katsomaan teosta, joka alkaa 20 minuutin lähestymisellä takadiagonaalista.

Kirsi Saastamoinen
koreografi, tanssija


Kun puhutaan tanssitaiteesta ja nykytanssin tilasta ensimmäisenä monille tulee mieleen klassinen baletti tai nykytanssi. Harva tulee ajatelleeksi, että tanssi-käsitteen alle kuuluu monenlaista: itämaista ja afrikkalaista, kansantanssia, flamencoa, steppiä, hiphopia, showtanssia, breakia ja latinalaistansseja, listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Oma suhteeni tanssiin on rakas ja läheinen. Olen tanssinut ja opettanut balettia, tehnyt pieniä koreografioita ja lopulta vaihdoin nykytanssiin, sambaan ja afrotanssiin, koska koin, että baletin kurinalaisuus ei sopinut yhteen oman räiskyvän ja eläväisen luonteeni kanssa. Elämän viedessä minua politiikkaan ja perheenäidiksi tanssiminen jäi valitettavasti sivuun. Olen kuitenkin sivusta seurannut lähipiirissäni sitä, miten tanssilla voi olla elämää mullistava voima, tanssista saa energiaa ja ihmisen ulkoinen olemus muuttuu. Tanssin suhteen pätee täydellisesti se, että nälkä kasvaa syödessä ja tanssi todellakin vie koko käden (ja koko kropan), jos sille antaa pikkusormensa.

Suomalainen tanssitarjonta on laajaa ja erityisesti suurimmissa kaupungeissa on mahdollisuus nähdä erilaista tanssia ja erilaisia tanssijoita. Myös tanssin harrastajamäärä on mutu-tuntumalta sanoen kasvussa ja erityisesti monet aikuiset uskaltautuvat kokeilemaan erilaisia tanssilajeja ja toteuttamaan lapsuuden haaveitaan.

Uskon kuitenkin, että kaikkia potentiaalisia tanssinystäviä ei ole saavutettu. En tiedä mikä olisi tehokkain keino saada lisää yleisöä katsomoihin ja luoda laajempaa kiinnostusta tanssia kohtaan, mutta seuraavassa on jotain pohdintojani siitä, mitä tanssitaiteen edistämiseksi voisi mielestäni tehdä.

Tanssi on esitettynä taidemuotona luultavasti ihmisille vieraampi kuin musiikki. Moni on jo kouluikäisenä, tai viimeistään vanhempana käynyt jossain konsertissa. Monet yhdistykset tai yritykset järjestävät konsertti- tai muita musiikkielämyksiä osana esimerkiksi juhlaohjelmaa. Tanssimuodoista mukaan mahtuu ehkä kansantanssinumero tai jos halutaan olla oikein eksoottisia: jokin pieni kilpatanssiesitys.

Tanssi taiteena mielletään usein ehkä aika vaikeana ymmärtää. Klassiset balettikertomukset voivat olla ”helppoja”, niissä on selkeät henkilöt ja tarina ja jos on lukenut käsiohjelmasta pääjuonen, on katsojalle vaivatonta päästä mukaan siihen, mitä lavalla tapahtuu. Balettia voi katsoa tietämättä teknisestä puolesta mitään.

Kun puhutaan nykytanssista, on reaktio usein kauhistunut. Katsoja ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi maksaa tai mennä katsomaan jotain, missä joku sätkii, potkii ja vääntelehtii, eikä hän kuitenkaan ymmärrä siitä mitään. Musiikkikin voi olla omituista. Reaktio on ehkä hieman samanlainen kuin ranskalaisen taide-elokuvan ehdottaminen Kauniiden ja Rohkeiden vakiokatsojalle, tai runokirjan hankkiminen lahjaksi kevyitä viihderomaaneja ahmivalle sukulaiselle. Ymmärryksen pelko on varmasti monille suurin kynnys lähteä katsomaan minkäänlaista tanssia. Katsoja ei tiedä mikä on ”oikea” tapa ymmärtää ja nähdä teos, ja pelätään sitä, että entäs jos ymmärtääkin ”väärin”.

Yksi seikka, mikä nostaa kynnystä nykytanssin katsomiseen on varmasti myös se, että harva tuntee tanssin teoriaa, historiaa tai nykyisyyttä. Tanssijat, koreografit ja teokset ovat täyttä hepreaa. Lehdessä lukee, että N.N. esittää teoksen X.X paikassa Y. Ei muuta. Jos katsoja ei tunnista nimeä, tanssijaa tai tiedä missä ko. paikka on, miksi hän lähtisi katsomaan teosta, jos ei edes tiedä mikä tanssin laji on kyseessä? Hän ei tiedä, mitä esityksestä pitäisi ”saada”, mitä siinä tapahtuu tai miksi koko tanssiteos on ylipäänsä tehty.

On hieman kiusallistakin välillä huomata, että ulkomailla arvostetaan ja tunnistetaan suomalaista tanssia ja suomalaisia tanssijoita paremmin kuin Suomessa, ja onpa osa täällä asuvista ulkomaalaisista ja lähetystöistä rahoittanutkin tanssiesityksiä. Aleksanterin teatterista käyty keskustelu osoitti hyvin, miten vähän tanssia tai sen tarpeita Suomessa tunnetaan. Tanssi on ”jossain” ja tanssimisen edellytyksiä tai tanssijoiden arkea ei tunneta. Osin on tietysti syytä vastaanottajapäässäkin, mutta uskallan väittää, että myös tanssijoiden ja tanssielämän edustajien toiminnassa ja tanssin markkinoinnissa olisi parantamista.

Olen joskus ääneen ihmetellyt ihan yleisesti ottaen taiteen markkinointia tai lähinnä sen puutetta, ja minulle on vastattu, että taiteilijan näkökulmasta on halventavaa, jos hänen täytyy myydä osaamistaan ja jos hänen taiteensa tuotteistetaan. Taiteen tulisi itsessään olla niin houkuttelevaa, että sille olisi katsojia ja kuulijoita.

On kai kuitenkin niin, että nykypäivän maailmassa ihmisille on niin paljon tekemistä ja virikkeitä, että taide taistelee muiden aktiviteettien kanssa ihmisten huomiosta ja koska nykyään kaikki on niin helposti saatavilla, usein vain yhden tietokoneen näppäinpainalluksen päässä, ei monikaan enää varta vasten lähde etsimään tietoa ja tutustumaan sellaiseen, mitä ei tunne. Jos eri taidemuodoille halutaan yleisöä, taidetta on pakko uskaltaa ja osata myydä. Ei taiteen taidearvoa laske se, että siitä tehdään helposti lähestyttävämpi ja kenties avataan sitä enemmän. Taidetta ei pidä tehdä rahoittajien tai yleisön mieltymyksen mukaan, eli taiteilijalle pitää jättää vapaus oman taiteensa tekemiseen, mutta usein saattaa olla silkkaa tyhmyyttä jättää tilaisuuksia käyttämättä vain sen takia, että taiteilija tai hänen edustajansa ei halua ”alentua” pelaamaan markkinavoimien säännöillä.

Kansanedustajana kuulee usein väitteen, että me olemme Arkadianmäellä omassa norsunluutornissamme, emmekä tiedä mitään ulkomaailmasta, tavallisten ihmisten elämästä ja huolista. Itse olen pitänyt tärkeänä, että kotini on Turussa ja matkustan sieltä joka päivä Helsinkiin ja illalla takaisin. Kotikaupungissani pystyn ns. pitämään jalat maassa, junamatkoilla juttelen päivittäin erilaisten ihmisten kanssa ja uskoakseni pysyn aika hyvin perillä siitä miten Suomi tänä päivänä makaa. Taiteen tekijöiden piirissä on varmasti samalla tavalla vaarana koteloitua ja eristäytyä. Pääasiassa tulee tehtyä työtä ja vietettyä aikaa saman alan tai ainakin samanhenkisten ihmisten kanssa, eikä välttämättä aina ole helppoa nähdä mitä ympärillä tapahtuu. Olisikin varmasti hyvä asia, jos taidetta lähdettäisiin rohkeasti tuomaan ”ulos” perinteisistä esityspaikoista ja rajoja rikottaisiin myös muuten.

Markkinoinnissa pitäisi ehkä miettiä sitä, mikä on nykyinen kohderyhmä ja mikä sen haluttaisiin olevan. Lapsissa ja nuorissa on kasvamassa sukupolvi, joka tuntee nettimaailman ja virtuaalijutut, mutta monellako pienellä on kokemusta ihan elävistä taide-elämyksistä? Olisiko mahdotonta viedä tanssia vielä enemmän lastentarhoihin ja kouluihin tai järjestää lapsille ja nuorille omia esityksiä teattereissa ja muissa esityspaikoissa? Voisiko lapsille ja nuorille (ja miksei vähän vanhemmillekin) antaa mahdollisuuksia osallistua ja tehdä itse, kokeilla liikettä musiikkiin ja päästä sillä tavalla enemmän osalliseksi tanssin kokemuksesta?

Markkinointi ja mainonta ei ole pelkästään maksettuja mainoksia, myös lehtijutuilla ja tapahtumilla on oma merkityksensä. Tiedän, että monet karsastavat ns. kissanristiäisiä ja itsensä esilletuomista näyttämön ulkopuolella, mutta sitäkin kannattaa harkita. Entä jos tanssiteoksista olisi enemmän tietoa saatavilla, koreografin ajatuksia, tanssijoiden tuntemuksia? Voisiko myös aikuiselle yleisölle tarjota tietoa tanssin syntyprosessista, miten teos on saanut alkunsa, mikä on ko. koreografille tunnusomaista, miten tanssijat ovat teoksen kokeneet?

Joskus esitysten yhteydessä on ”kysy esityksestä” -tyyppisiä keskustelutilaisuuksia, ja ainakin itse koen ne yhdeksi antoisaksi tavaksi saada lisää taustatietoa. Väitän, että tanssijan ja tanssitaiteilijoiden arki on suurelle yleisölle ihan hämärän peitossa. Tiedän ammattilaisia, joilta on kysytty, että mitä he tekevät tanssimisen lisäksi, siis ihan oikeaksi työkseen.

Myös tanssinharrastajat (niin isot kuin pienet) olisi varmasti sellainen kohdeyleisö, joka olisi paremmin saatavissa mukaan myös katsomoihin. Ympäri Suomea toimii tanssikouluja, joiden kanssa olisi varmasti mahdollista neuvotella markkinointikanavista tai tarjota vaikkapa jotain alennussysteemiä oppilaitoksen oppilaille – euron tai kahden alennus lipusta olisi varmasti pienempi paha kuin koko lipun myymättä jääminen. Myös ystävä- tai perhelippupaketteja voisi kokeilla; ehkäpä joku tanssin lumon löytänyt pystyisi löytämään kaverin, joka ei ole yksin uskaltautunut katsomoon, mutta josta kuoriutuu intohimoinen tanssifani ensimmäisen positiivisen elämyksen jälkeen. Tästäkin minulla on omaa kokemusta lähipiirissä.

Tanssi- ja muiden taidealojen koulutustarpeesta ja mahdollisesta ylituotannosta on puhuttu ajoittain, eikä mielestäni siitäkään ole syytä vaieta: jos alan ammattilaisista tuntuu siltä, että esim. tietyn tanssilajin ammattilaisia valmistuu liikaa, asiasta pitää puhua.

Tanssin tiedotuskeskus tekee hyvää työtä ja varmasti se yhdessä Suomen tanssitaiteilijoiden liiton sekä muiden mahdollisten lajikohtaisten alajärjestöjen kanssa pystyisi pohtimaan sitä, miten Suomen tanssikenttää pystyisi kehittämään. En tiedä, mutta voisin kuvitella, että on paljon ammattilaisia, jotka eivät tällä hetkellä löydä toisiaan, vaan pakertavat yksinäisyydessä jossakin ja pohtivat samoja ongelmia. Tanssin aluekeskusten myötä tilanne on kuitenkin varmasti jo parantunut ja parantuu edelleen.

Toivon, että voin vielä joskus tulevaisuudessa itsekin päästä nauttimaan tanssista myös muuten kuin vain katsomosta käsin!

Janina Andersson
kansanedustaja (vihr)
janina.andersson@eduskunta.fi
www.janina.fi


Yleisömäärien kasvattaminen on ajankohtainen ja vaikea kysymys. Tehokkainta tapaa en osaa kuvitella, tuskin nopeita ratkaisuja tilanteen kehittämiseksi onkaan. Yritin listata jotakin omista pohdinnoistani, joita on noussut sekä VOS-kentän että tanssin aluekeskustoimintaa kehittämisen näkökulmista.

Yleisesti ottaen yleisömäärien kasvattamiseksi on tehtävä työtä, ponnisteltava pitkäjänteisesti, laaja-alaisesti ja monella eri tasolla – toisaalta rahoituksen lisäämiseksi ja toisaalta toiminnan ”avaamiseksi” kohti erilaisia yhteisöjä. Tanssin on tultava tutummaksi, omakohtaisemmaksi ja sitä kautta kiinnostavammaksi.

Rahoituksen kehittämisen kohteita:

-Aluekeskusten toiminnan tulee kattaa vuoteen 2015 mennessä koko maa. Toiminta on pyrittävä vakiinnuttamaan pilottijakson jälkeen ja rahoitusta on laajennettava, jotta aluekeskuksia voidaan perustaa lisää. Jokaiselle aluekeskukselle on taattava riittävät toimintaresurssit varsinkin toiminnan käynnistämisen alkuvaiheissa.

-Ensemble-tukea on kehitettävä, jotta useampi koreografivetoinen ryhmä saa riittävät resurssit toiminnalleen.

-VOS-tuen indeksikorotusten toteuttaminen ja laskennallisten HTV-lukemat vastaamaan todellisia henkilötyövuosia.

-Ammattilaisten on arvostettava omaa työtään ja vaadittava liiton taksojen mukaisia korvauksia tehdystä työstä.

-Tanssin ammattilaisten kannattaa hakea reaalikuluja vastaaville summille apurahoja, jotka mahdollistavat korkeatasoisen, monimuotoisen taiteellisen toiminnan. Muuten avustussummat eivät kehity kuluja vastaaviksi.

-Suurien ja keskisuurien teattereiden tulisi käyttää ammattikoreografeja ja -tanssijoita produktioissaan sekä sitoutua määräaikaisten house-koreografien palkkaamiseen.

Tanssin aluekeskukset ovat avainasemassa toiminnan kehittämisessä:

-Aluekeskustoiminnan tulee kehittää tanssitaiteen saatavuutta niin, että tulevaisuudessa ainakin aluekeskusten toiminta-alueilla on jokaisessa kunnassa mahdollisuus saada omakohtainen kosketus tanssitaiteeseen jossakin muodossa (esim. kiertue-esitys, ympäristötanssiteos, tilausteos, tanssitaiteen residenssi, tanssityöpaja, koulun tanssitunti, yhteisötanssiprojekti, taiteilijavierailu jne. jne.).

-Tanssin aluekeskukset voivat luoda erilaisia kiertuemalleja, jotka edesauttavat tanssitaiteen levittäytymistä. Myös aluekeskusten residenssitoiminta on yksi levittäytymisen muoto.

Mitä muuta voimme tehdä?

-Tanssiteoksia ja erimuotoisia tanssiesityksiä on toteutettava yhteistyössä erilaisten yhteisöjen kanssa ja erilaisissa ympäristöissä.

-Esitysten ja projektien yhteydessä on toteutettava erilaisia yleisötyön muotoja: esimerkiksi tanssityöpajoja, tekijäesittelyitä ja yleisökeskusteluja.

-Tanssioppilaitosten tulisi ottaa vastuu tanssiyleisön kasvattamisesta omassa toimintapiirissään tanssialan kehityksen hyväksi.

-Tanssi on saatava yhtenä taidekasvatuksen osa-alueena osaksi koulujen opetussuunnitelmia.

-Tanssin lajien välistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä on kehitettävä.

-Eri taidelajien välistä vuorovaikutusta ja projekteja on lisättävä.

-Tanssin tutkimuksen näkyvyyttä tulisi nostaa, tanssin tutkijoiden yhteistyötä ja vuorovaikutusta on kehitettävä tanssialan tutkijajoukon muotoutumiseksi tiiviiksi ja keskustelevaksi yhteisöksi.

-Tanssi ilmiönä on nostettava esiin erilaisten keskustelutilaisuuksien, paneelien, seminaarien ja luentosarjojen kautta.

-Tanssin puolesta on puhuttava ja tanssin eteen lobattava jatkuvasti ja kaikkialla.

Yleisötyön kehittäminen ei ole irrallinen osa koko tanssialan kehittämistä. Mitä enemmän tanssi näkyy ja kuuluu ja on käsillä erilaisissa yhteyksissä ja eri tahoilla ja toisaalta mitä enemmän sitä arvostetaan (sekä kenttä itse että yleisen arvostuksen tasolla) monimuotoisena ja moniäänisenä erilaiset näkemykset ja tyylit hyväksyvänä kenttänä sitä paremmin potentiaaliset erilaisia makuja ja näkemyksiä ja intressejä omaavat tanssikatsojat saadaan katsomoihin.

Yhteistyössä kukin omalla sarallaan ponnistellen yleisömäärät nousevat vähitellen kasvuun.

Anniina Kumpuniemi
hallituksen puheenjohtaja
Pirkanmaan Tanssin Keskus ry


Hei, vastaan lyhyesti ja ytimekkäästi:

Yleisökasvatus.
Näkyvä markkinointi.
Tanssitaiteilijoiden itsensä tanssista kirjoittaminen.

Vera Nevanlinna
koreografi, tanssija


Tarjonnan ja kysynnän kohtaamisen ongelma

Tanssin katsojamäärät ovat moninkertaistuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Tanssin Tiedotuskeskus on tilastoinut katsojalukuja jo useamman vuoden ajan, ne ovat mukavaa luettavaa meille pidempään alalla olleille. Mitkään tilastot eivät sinällään kerro koko totuutta ennen kuin ne on purettu varsinaiseksi tiedoksi. Yleisömäärien roimaan kasvuun luonnollisestikin vaikuttaa lisääntyneen koulutuksen johdosta taidetanssin tarjonnan räjähdysmäinen kasvu 90-luvulla. Vaikka tilastojen ulkopuolelle jääkin lukuisia tanssitapahtumia, festivaalien off-ohjelmia, oppilaitosten näytökset jne. on kasvu ollut huikeaa. Tilastoista voi ainakin tehdä sen johtopäätöksen, että kasvanut tarjonta on vastannut kysyntään.

Tanssilla on katsojia, ongelma on tarjonnan ja kysynnän kohtaamisessa – tanssitaiteen tavoitettavuudessa.

Tuoreessa muistissani on esitykset 80-luvulla ja 90-luvun alkupuolella, silloin esimerkiksi Kaapelitehtaalla katsomossa istui useimmiten alle kymmenen katsojaa, nykyään tämä on aika harvinaista.

Yleisön tavoitettavuuden ongelma on siis pidempään vaivannut tanssin tekijöitä. Tämä ongelma ei ole edelleenkään täysin poistunut. Tuottavuuden vaatimusten kasvaessa ja erilaisen ohjelmatarjonnan lisääntyessä se tuskin tulee koskaan täysin poistumaankaan. Kaikki taidealat joutuvat kilpailemaan ihmisten vapa-ajasta, valitettavasti tanssitaide edelleenkin kaikkein surkeimmalla mainosbudjetilla.

Liikekieli.comin toimituksen alustuksessa yleisömäärät kytketään julkisen tuen määrän kriteeriksi. Näin asia osittain onkin ja me taiteilijat itsekin olemme käyttäneet samaa perustetta puhuessamme tanssille lisää rahaa.

Mielestäni tämä on pitkällä tähtäimellä kestämätön peruste ja johtaa loputtomaan noidankehään, joka ei koidu taiteenalamme hyväksi. Tätä perustetta hokemalla sen vaikutus on myös toisen suuntainen, se alkaa ennen pitkää vaikuttamaan myös taiteen laatuun ja sisältöön, ilmeten tarjonnan kapenemisena ja kevenenemisenä. Tästä kehityksestä on hyvänä esimerkkinä puheteattereiden keventynyt ohjelmistopolitiikka, jolla ne kasvattavat yleisömääriään ja tahkoavat rahaa kassoihinsa. Tanssin puolellakin on voinut viimeaikoina havaita saman suuntaista kehitystä.

Kenellä vastuu, mikä on se tanssin uusi mahdollisuus jota toimitus peräänkuuluttaa?

Pitkässä juoksussa näen yhden ja ainoan kestävämmän ratkaisun ongelmaan. Taidetanssi pitää saada perusopetukseen, kuten siellä jo ovat esimerkiksi musiikki, kuvataiteet ja kirjallisuus. Heitetään palloa opetushallituksen suuntaan. Vastuu on koulutusjärjestelmällämme.

Valtakunnallisesta opetussuunnitelmista päättävät tahot pitää saada ymmärtämään miksi on tärkeää, että taidetanssi on perusopetuksessa osana taidekasvatusta, tasavertaisessa asemassa muiden taideaineiden kanssa. Olen tästä aiheesta jo aiemmin kirjoittanut Kuumassa perunassa joten en nyt tässä jauha tämän enempää. Toivoisin, että erilaisia yleisökasvatusprojekteja toteuttavat tahot puuttuisivat myös tähän ydinongelmaan.

Tulevaisuudessa yleisötyöntekijöiden ei tarvitsisi jokaisen ikäluokan kanssa aloittaa aivan alusta kertomalla, että tanssikin on taidetta. Viime vuonna perustetut Tanssin aluekeskukset ovat myös aloittaneet työnsä tämän ongelman poistamiseksi, niiden toimintasuunnitelmissa yleisötyö on keskeisellä sijalla. Olen varma, että aluekeskusten työn ansiosta tanssitaide löytää runsaasti uusia katsojia.

Lisälääkkeeksi ehdottaisin tanssin parissa työskenteleville tuottajille, konsulteille, kirjoittajille jne. taidetanssin substanssin haltuunottoa. Uskon, että sieltä löytyy kestävämpi ratkaisu rahoitus- ja yleisöongelmien ratkaisemiseksi.

Tanssin opetuksen ja taidetanssin välillä on niitä toisistaan erottava kuilu

Lopuksi on paikallaan kääntää katse tanssin opetuksen suuntaan. Tanssin harrastajia on tietääkseni maassamme yli 10 000, tanssikoulujen oppilaista luulisi kasvavan uutta kouliintunutta katsojakuntaa. Näin kuitenkaan ei ole käynyt. Olen tutustunut jonkin verran myös kuvataidetta, musiikkia ja teatteria opettavien kerhojen ja koulujen toimintaan, niiden opiskelijat ovat kiinnostuneet ammattilaisten tuotoksista ja seuraavat alansa ammattimaisia esityksiä säännöllisesti.

Vain pieni prosentti opiskelijoista päätyy alansa taideoppilaitoksiin opiskelemaan ammattitaiteilijaksi, mutta kiinnostus taidealaa kohtaa säilyy. Oman harrastuksen hiipuessakin he ovat aktiivisia taiteen kuluttajia.

Verratessani tätä tanssin harrastajiin en voi muuta kuin kysyä, että mistä on kysymys? Jopa korkeakouluun pyrkivien tanssin opiskelijoiden keskuudessa on tavannut hakijoita jotka eivät ole nähneet yhtään ammattimaista tanssiesitystä. Olisiko tämä mahdollista esimerkiksi musiikin tai kuvataiteen puolella? Pitäisi pohtia miten tätä kuilua voisi ainakin kaventaa vaikka monet haluavatkin harrastaa tanssia oman kuntonsa ja ryhtinsä ylläpitämisen vuoksi.

Alpo Aaltokoski
Koreografi
Taiteilijaprofessori
www.nomadi.fi


Esitys, jolla on sanoma, erottuu muista ja löytää ajallaan kuulijansa!

Lauri Oinonen
kansanedustaja (kesk)
pastori
sivistysvaliokunnan varajäsen


Keinoja tanssiyleisön kasvattamiselle olen lyhyen ikäni aikana kuullut jo useampiakin. Asia on polttava ja tärkeä, koska yleisöllehän tätä asiaa enemmän tai vähemmän tehdään. Varsinkin tanssitaide, joka on hyvinkin esittävä taidemuoto. Mistä saadaan ihmiset katsomaan tanssia?

Jos pohditaan mahdollisia keinoja kasvattaa tanssiyleisöä, on hyvä miettiä myös mitä on ”vastassa”. Tanssiteoksethan muiden taidenautintojen ohella kilpailevat ihmisten vapaa-ajasta. Harvoin työaikana ihmiset kykenevät kovinkaan usein käydä katsomassa tanssia.

Vapaa-ajalle on monia käyttömahdollisuuksia. Pyykin pesemisestä ruuanlaittoon ja leffailtoihin. Runoilloista taidenäyttelyihin ja tanssiteoksiin. Lista jatkuu pitkälle. Taidemuotona tanssi on Suomen mantereella valitettavan uusi, joten varsinaisia konventioita tanssin katsomisen suhteen ei isolla osaa kansasta juurikaan ole.

En usko, että tiedon puute juurikaan on ongelma. Nykypäivänä lähes jokaisesta tanssiesityksestä tehdään jonkinlaisia tiedotteita lehtiin, hyvin monia teoksia arvostellaan ja nämä arvostelut ovat julkisesti lehdissä. Pelkästään jo nämä ovat jonkin asteen näkyvyyttä ja ilmentävät marginaalissa ponnistelevan tanssitaiteen olemassaoloa.

Pitää herättää ihmisen kiinnostus lähteä katsomaan ja löytämään jotain uutta. Erityisesti katsojalle uuden (usein on sama asia kuin outo) asian löytäminen on järjestäjän kannalta haasteellista.

”Mitä sellaista erilaista voisin sieltä saada, kun tähänkin asti olen ihan hyvin pärjännyt?”

Olen käynyt satunnaisesti keskusteluja illanistujaisissa ystävieni kanssa, jotka eivät ole nähneet yhtään tanssiteoksia. Heillä ei oikeastaan ole mitään muuta syytä, kuin jonkin verran skeptisiä ennakkoluuloja, miksi he eivät ole menneet katsomaan tanssia. Tai sitten ei ole viitsinyt, kun telkusta on tullut joku hyvä leffa tai vähintäänkin lempisarja.

Elokuvat ovat siinä mielessä kylläkin huono esimerkki, koska niiden kaupallinen arvo on aivan toista luokkaa, kuin tanssiteoksilla. Elokuvia mainostetaan aivan eri volyymillä. Kuitenkin esimerkiksi teatteriesityksillä on myös melkoisen paljon katsojia. Ovatko teatterit kyenneet luomaan paremman tiedotusverkoston uusia musikaaleja, kokeellisia uusia näytelmiä ja massiivisia klassikoita varten? Uskon, että pääasiassa kyse on vain siitä, että ihmisillä on tieto siitä, että teatteriesityksiä on ja niitä tehdään ja että niitä voi mennä halutessaan katsomaan.

Valintoja vapaa-ajalle

Jokainen tekee valinnan, haluaako mennä katsomaan taidetapahtumaa vai ei. Kysymys on enimmäkseen ehkä informaatiosta ja tavoista, joilla tieto tuodaan esille. Toisaalta, mitä enemmän ihminen on kiinnostunut saamaan tietoa jostakin, sitä enemmän hän on valmis näkemään vaivaa sen tiedon saamiseksi. Esimerkiksi tanssiesitysten esitysaikataulut eivät tule valomainoksina silmille, mutta hiukan asiasta kiinnostunut jaksaa soittaa yhden puhelun tai avata yhden internetsivun, jossa asiasta kerrotaan.

Kiinnostuksen herääminen, aluksi edes uteliaisuus lähteä katsomaan tanssia voisi olla ehkä osa ratkaisua. Jos ensimmäistä kertaa tanssia katsomassa ollut henkilö nauttii kokemuksesta, hän ehkä tulee toisenkin kerran ja ottaa ehkä pari ystävääkin mukaan. Aito kiinnostus jotain asiaa kohtaan on aina kaikista paras moottori.

Esko Hakala
tanssinopiskelija
Teatterikorkeakoulu, tanssitaiteen laitos

Tässä pikavastaus isoon kysymykseen:

Suomalaisen taidetanssin yleisöpohjan nopeaan laajentamiseen en usko ollenkaan. Vaikka kansainvälistä mainetta niittäneet teokset ja nimekkäät tekijät ovat kaikille taiteen aloille monella tavalla tärkeitä ja saavat kotimaisenkin yleisön kiinnostumaan, ei tämäkään yksin riitä. Monien suomalaisten kulttuurin suurkuluttajienkin on ”opittava” katsomaan tanssia – satunnaisemmasta yleisöstä puhumattakaan. Tällä oppimisella tarkoitan pitkälle tottumista, mutta myös yleisön omaa tunnetta, että heillä on välineitä käsitellä näkemäänsä – suomeksi, että he ymmärtävät tanssia.

Tällaiseen muutokseen ei ole pikatietä. Siihen tarvitaan muun muassa tanssin tulemista nykyistä laajemmin osaksi peruskouluopetusta, kuten kirjallisuus, musiikki ja kuvataiteet (elokuvakin) ovat. Siihen tarvitaan mahdollisuutta tuntea tanssia pelkästään katsojana nuoresta lähtien. Siihen tarvitaan peruskouluihin kelpaavia pedagogisesti päteviä tanssin opettajia. Siihen tarvitaan tanssin tutuksi tulemista esimerkiksi tv:n kautta.

Siihen tarvitaan taiteenalan uskallusta astua ihmisten pariin, valmiutta keskustella tanssista ja tanssin avulla. Siihen tarvitaan tanssikouluja, jotka sisällyttävät opetusohjelmaansa taiteen katsomisen ja siitä puhumisen.

Tähän kaikkeen tarvitaan rahaa ja poliittista tahtoa ja vaikutusvaltaa. Alalta se vaatii sinnikästä päättäjien painostusta, lobbaamista ja keskinäistä yhteistyötä.

Hyvää syksyä!

Minna Tawast
Päätoimittaja
Tanssi-lehti


Vastaan, koska olen pohtinut asiaa paljon. Mitään ratkaisua en ole löytänyt.

Suomalaiset nuoret tanssivat paljon. Mm. Kuopiossa on useita laadukkaitatanssikouluja, jotka antavat taidetanssin opetusta. Onko niin että

a) suomalaisten tanssikoulujen vaikuts ei vielä näy yleisössä (lyhyt vaikutusaika) vai/ja

b) tanssikoulut eivät onnistu ylipäätään kasvattamaan taidetanssille yleisöä. Olisin taipuvainen odottamaan tanssikoulujen vaikutuksia vielä joitakin vuosia.

Tanssi muotona on Suomessa myös suosittu harrastus. Jo 1970-luvulla tilastokeskuksen vapaa-aikatilastoissa suosituimpia (aktiivisen) taideharrastuksen muotoja olivat tanssi ja valokuvaus! Tässä tanssi tosin taisi tarkoittaa lavatanssia ja viihdetanssia (ja ehkä kilpatanssia?).

Viihdetanssin harrastajat eivät ole kuitenkaan kiinnostuneet taidetanssista. Olisiko syynä se, että taidetanssi näyttää liian usein tekotaidetanssilta?

Tanssitaide on niin vaativa taidemuoto, että kehno osaaminen ja epätoivoinen yrittäminen näkyvät myös maallikon silmään. Näitä juttuja olen joutunut läpikärsimään, kun en kulttuurijohtajana ollessa kehdannut poistua. Mutta niin näkyvät myös osaaminen, onnistuminen ja laatu. Kuopiossa KTS:n esityksissä ja Minimissä istuu melkoisia maallikoita ja he näyttävät nauttivan huippuosaamisen tuloksista.

Pauli Kurkirinne
Kuopion kaupungin kulttuurijohtaja


Tanssiharrastus luo uskollisen yleisöpohjan, kun tanssitaiteen muotokieleen ollaan päästy tutustumaan jo lapsena balettikoulussa. Viimeksi kun kävin nauttimassa kansallisbaletin Tuhkimosta, yleisö näytti koostuvan etupäässä äideistä ja pikkutyttäristä.

Ongelma onkin tanssiharrastuksen liika sukupuolisidonnaisuus. Pojat pitävät tanssimista knapsuna. Asiaan auttaisi, jos koulun liikuntaopetuksessa perinteisiä sukupuolirooleja murrettaisiin: tytöt pelaisivat myös jääkiekkoa siinä missä pojatkin oppisivat eri tanssimuotoja baletista jazziin, nykytanssista breakdanceen. Näin saataisiin kasvatettua paremmin myös pojista tulevaisuuden yleisöä tanssitaiteelle.

Ystävällisesti,
Rosa Meriläinen
yhteiskuntatieteiden maisteri, tutkija
kansanedustaja


Yleisötyö on sekä Zodiakissa että minulle henkilökohtaisesti todellakin kuuma peruna tällä hetkellä. Aloitin työni Zodiakin osa-aikaisena yleisötyön tekijänä elokuun puolessa välissä ja tehtävänäni on luoda ja toteuttaa yleisötyöstrategia Zodiakille. Kuluneen syksyn ajan olen selvitellyt, mitä yleisötyön parissa on tanssin saralla tehty meillä ja muualla. Selvitystyöni on vielä osittain kesken, mutta linjaukset alkavat pikkuhiljaa hahmottumaan.

Yleisötyö on tähän asti kohdistunut etupäässä lapsiin ja nuoriin koulujen kautta. He ovat saaneet tuntumaa tanssiin omakohtaisen kokemuksen ja tekemisen kautta. Koululaiset ovatkin tärkeä kohderyhmä – jos lapsille ja nuorille muodostuu innostava ja luonnollinen suhde tanssiin, voisi hyvällä syyllä uskoa, että heistä kasvaa tuleva aktiivinen katsojakunta, Tosin pelkkä tanssin omakohtainen harrastaminen ei riitä, vaan koululaiset pitää ohjata myös esitysten pariin. Tästä ilmiöstä on esimerkkejä Isossa-Britanniassa ja asiasta kertonee sekin, että meillä on laaja joukko eri tanssilajien harrastajia, jotka loistavat poissaolollaan tanssiyleisön joukosta.

Aikuisten parissa ei yleisötyötä toistaiseksi ole juurikaan tehty. Selkeitä kohderyhmiä on koululaisryhmiä vaikeampi tavoittaa ja saada mukaan yleisötyön pariin. Mahdollisuuksia on kuitenkin paljon. Monilla firmoilla on nykyisin Tyky-ohjelmaa (työkyvyn ylläpito-ohjelmaa) ja on monia aloja, jotka voisivat hyödyntää tanssintuntemusta ja osaamista työssään. Tällaisen suhdeverkoston luominen vaatii kuitenkin paljon aikaa ja yritystä, eikä välttämättä johda katsomoiden täyttymiseen, vaikka osallistujat saisivatkin tanssista omaa elämäänsä tai työtään eheyttäviä aineksia.

Silloin kun yleisötyö on sidottu ohjelmistossa olevaan tanssiteokseen, on varmasti helpompi saada ihmiset puolelleen, jos teos on helppotajuinen, eli ei edusta sitä ns. marginaalia. Lähtökohtaisesti on tietysti helpompi kiinnostua tanssitaiteesta, jos ensikokemus ei tunnu käsittämättömän tyrmäävältä.

Mutta yleisötyön lähtökohta ei mielestäni kuitenkaan voi olla siinä, että tekijöiden täytyy muovata teoksensa yleisön vaatimusten mukaan. Tällainen ajattelu toimii, jos taiteilija haluaa kohdistaa teoksensa jollekin tietylle kohderyhmälle, kuten lapset. Tai tilanteessa, jossa tanssitaidetta halutaan viedä ympäristöön, jossa tila sanelee liikekielen mahdollisuudet. Mutta en usko, että taidelajin kehittymisen kannalta voi olla kovin otollista, jos kaikki tekijät ryhtyvät pohtimaan teosta tehdessään, kuinka saavuttaa suuren yleisön suosio. Samoin ei yleisötyönkään tavoite voi olla vain katsomoiden täyttäminen. Jos näin olisi, puhuisimme markkinoinnista, emme yleisötyöstä.

Onnistunut yleisötyö auttaa täyttämään katsomot. Se ei kuitenkaan ole mitään taikasauvan heilutusta, jolla asiat ratkeavat nopeasti. Tarvitaan pitkäjänteistä työtä, jolla ihmisten tietoisuuteen, tietoon ja asenteisiin voidaan vaikuttaa. Tämä tapahtuu viemällä tanssia uusiin ympäristöihin, järjestämällä ihmisille omakohtaisia kokemuksia ja tietoa tanssista. Tanssintekijöiden puolelta toivon monimuotoisia, erilaisia, yksilöllisiä ja aitoja tanssiteoksia – olivat ne sitten marginaalissa tai eivät.

Katja Kirsi
Yleisötyön tekijä
Zodiak – Uuden tanssin keskus


Hei,

Yritin löytää seuraavanlaisia kohtia, jotka toisivat lisää yleisöä katsomoihin.

Ensinnäkin tanssin ei tulisi olla vain tietylle kultturista jo kiinnostuneelle yhteisölle suunnattua. Laajuutta ja mahdollisuutta tanssitaiteen ymmärtämiseen ja arvostukseen tulisi ulottaa kaikille yhteiskuntaluokille. Tämä alkaa mielestäni jo koulussa. Opetussuunnitelmaan teatteri- ja konserttiesitysten ohella voisi kuulua myös tanssiteokseen tutstuminen. Jotta kosketus ei jäisi vain pinnalliseksi olisi hyvä kutsua esityksen jälkeen artisti kouluun pitämään kurssia ja näin välimatka lavan ja katsoman välillä kapenisi. Oppilaista tulisi tekijöitä, ja ymmärrys ja ehkä kiinnostus tätä taidetta kohtaan voisi syntyä. Näin kävi minulle Oulussa Kastellin Lukiossa olessani.

Toinen kohta on markkinointi ja mainonta. Mielestäni suuri yleisö tavoitetaan nykypäivänä television kautta. Esimerkkinä otan Ranskan televisio-ohjelmistosta kansallisen kanavan (Arte 5), joka lähettää vakituisesti inhimillseen katseluaikaan (20.15) joka sunnuntai yhden nykytanssiteoksen kansalle. Valikoima on miellyttävän laaja.

Mainontaan voisi myös panostaa. Usein pienet ja värittömät ilmoitukset tulevista esityksistä voisi korvata yliampuvilla, mutta huomiota herättävillä jättijulisteilla tai muilla erikoisuuksilla. Tai sitten päinvastoin, tanssin mainonassa ja sen viemisessä aina jokaisen jokapäiväiseen elämään pitäisi ottaa esimerkkiä alitajuntaan iskostuvista ”kahvimainoksista”, jotka jatkuvasti pyörvät mediassa. Näin tanssilta voisi poistua juuri tämä erikoisleimaisuus, vaikeaymmärrettävyys, jotka ehkä ovat syynä, ettei esityksiin mennä. Tätä ehdotusta ei kuitenkaan pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta ennakkoluuloja tanssia kohtaan pitäisi poistaa. Ehkä siten tiedon ja kokemuksen kautta tanssin vakituinen paikka muiden kulttuurimuotojen joukossa vakiintuisi ja ylëisömäärät kasvaisi.

Tuomas Lahti
tanssija


Vaikea sanoa mikä olisi tehokkain, mutta tässä muutamia ajatuksia:

1. Tanssitaiteen markkinointia tulisi kohdistaa enemmän erilaisille kohderyhmille.

2. Tanssia tulisi esittää vieläkin vaihtelevammissa paikoissa. Tasokasta tanssia pitäisi saada mukaan festivaaleille (myös muille kuin nykytanssifestivaaleille), klubeihin jne. Muusikoiden ja tanssijoiden yhteistyön lisääminen livetilanteissa toisi uutta yleisöä. Osaa potentiaalisesta tanssiyleisöstä ei kiinnosta teatterissa istuminen.

3. Tanssilajit ovat usein liian lokeroituja. Mikä on nykytanssia ja mikä ei? Liikettä syntyy koreografin omasta kehosta ja se on omansa näköistä oli pohjakoulutus mikä tahansa.

4. Lajeja yhdistävillä esityksillä ja festivaaleilla muiden lajien yleisöä saataisiin laajennettua nykytanssin puolelle ja toisin päin. Luonnollisesti tason pitää olla yhtä kova kuin nykytanssipuolella.

Kaari Martin
tanssija/koreografi/tanssipedagogi


Taidetanssille yleisön saaminen on aina verrattain vaikeata. Vuosien saatossa tanssi on jäänyt Suomessa aina vähemmälle, alkaen kulttuuripolitiikasta ja lehtien palstatiloista. Monilla tanssia tuntemattomilla kansalaisilla on juurtuneita stereotypioita ensinnäkin taiteesta ja toisekseen tanssista, jotka yleensä johtuvat yksinkertaisesti asiaan perehtymättömyydestä. Usein on helppoa tuomita joku asia hölynpölyksi suoralta kädeltä. Kaikki eivät tietenkään koskaan tule pitämään kaikesta, eikä kaikkien tarvitsekaan pitää tanssista. Mielipiteen voi perustellusti muodostaa vasta nähtyään useampia teoksia. Mutta miten saada nämä ihmiset tanssiteatteriin?

Mielestäni olisi tärkeää lisätä tietoutta tanssista yleisesti. Tähän on ollut jo hyvää kehitystä kaikille avoimilla ja ilmaisilla luentosarjoilla, kuten tänä syksynä työväenopistossa ja tiedekeskus Heurekassa. Tanssin ymmärtämistä lisäävät myös yleisökeskustelut teoksista. Lisäksi tanssille on saatava lisää palstatilaa päivälehdissä. En tarkoita pelkästään arvioita, vaan myös muunlaisia informatiivisia kirjoituksia tanssiteoksista ja kotimaisista tekijöistä. Tällä hetkellä pelkkiä päivälehtiä lukemalla on hyvin vaikea muodostaa käsitystä esimerkiksi kotimaisen nykytanssin kentästä. Näiden jo mainitsemieni seikkojen lisäksi olisi kiinnitettävä enemmän huomiota televisiossa näytettävään tanssiohjelmistoon. Olisi hyvä, jos tanssin historiasta ja tekijöistä saataisiin lisää dokumentteja. Tanssiteosten esittäminen televisiossa sinällään ei aina ole kovin mielekästä, varsinkin jos teos on taltioitu ala-arvoisesti.

Tässä vaikeassa tai ainakin pitkäkestoisessa projektissa on paljon painoarvoa yhteistyöllä tanssin kentän sisällä sekä myös muiden taiteenlajien kanssa. Keskittämällä voimavaroja voidaan suuremmalla todennäköisyydellä saada jotakin konkreettista aikaiseksi. Voisiko esimerkiksi lähialueen eri tanssiteattereilla tai –hankkeilla olla yhteistä mainontaa? Entä kohdistettu markkinointi, tiettyjen yleisösegmenttien lähestyminen yhteisvoimin? Toimisiko ristiin markkinointi esimerkiksi teattereiden kanssa?

Uusi, potentiaalinen yleisö tarvitsee hyvän syyn lähteä tutustumaan tanssiin. Toimivia keinoja voisivat olla vaikkapa erilaiset lipputarjoukset, kaksi yhden hinnalla tai edullisempi lippu, jos ostaa kahteen esitykseen liput. Eri ammatti- ja opiskelijajärjestöjen lähestyminen ryhmäetuuksilla voisi poikia lisää katsojia, mutta voi vaatia paljon resursseja ja kärsivällisyyttä toteuttaa. Mielestäni kouluryhmien pitäisi käydä katsomassa enemmän tanssia, myös yläaste ja lukiotasolla sekä ammattikouluissa. Itse tutustuin ensimmäisen kerran tanssiteatteriin lukion ensimmäisellä luokalla ja tällä vierailulla on ollut kauaskantoiset vaikutukset elämässäni. Yksi uusi innostunut katsoja tuo lisää katsojia, aivan kuten sana hyvästä kampaajasta kiertää kavereiden kesken.

Karoliina Yli-Honko
opiskelija


Jos jokainen tanssin ammattikentältä satunnaisesti vai vähemmän satunnaisesti leipänsä tienaava antaisi joka päivä yhden lennäkin/esitteen yhdelle satunnaiselle vastaantulijalle, tavoittaisimme varsin vaivattomasti 365 000 ihmistä vuodessa.

Riitta Honkanen, toiminnanjohtaja, Nomadi-tuotanto


Tanssitaiteella on mahdollisuus saavuttaa uusia katsojia tuomalla taide ja sen harrastus suuren yleisön pariin esimerkiksi katu- ja toriesitysten, tanssitapahtumien myötä. Yleisölle pitää tarjota elämyksiä, omakohtaisia kokemuksia passiivisen katselun sijaan. Sen sijaan, että taiteilijat kääriytyisivät omaan yhteisöönsä, he voisivat tulla ”Kolmen Sepän Patsaalle” jakamaan ilmaislippuja performanssiesityksiin ja markkinoimaan tanssia ihmisten kohtaamispaikkana. Perimmältään me haluamme tavata ihmisiä ja saada tunne-elämyksiä. Emme mene Pop- konserttiinkaan vain musiikin tähden, vaan myös tunnelman ja ihmisten vuoksi.

Säde Tahvanainen
kansanedustaja
Sivistysvaliokunan varapuheenjohtaja


On selvää, että suomalainen tanssi tarvitsee lisää yleisöä, ja varsinkin sellaisia katsojia, jotka innostuvat harrastamaan taidetanssin katsomista. Eli tulevat uudelleen. En kuitenkaan usko, että nykytilanne muuttuu kertaheitolla. En myöskään usko, että voitaisiin nimetä yksi taho, joka voisi ottaa tehtävän hoitaakseen. Tai jonka pitäisi ottaa. Kaikki alalla toimivat voivat tehdä jotakin, ja vieläpä erilaisin keinoin. Eihän yleisökään ole yksi ja sama. Kuitenkin on varmasti niin, että tanssiyleisö ei kasva, jos se ei totu siihen että tanssia on säännöllisesti tarjolla.

On tärkeää kehittää kotimaista kiertuetoimintaa, vaikka tanssin ulkomaanvienti tuntuukin olevan taikasanana kaikkien huulilla. On aika järkyttävää, jos ulkomaille on helpompi tehdä keikkaa kuin kotimaahan. Näin kai jossakin määrin on. Uusilta aluekeskuksilta voi odottaa oman alueensa toiminnan vireyttämisen lisäksi kotimaisten vierailuesitysten järjestämistä. Erilaisia esityssesonkeja, pienimuotoisia festivaaleja, tapahtumaviikonloppuja yms. Puitteita tähän on jo olemassa. Aluekeskuksille on tietenkin annettava aikaa toimintansa muotoiluun. Olisi kuitenkin sääli, jos niistä tulisi kovin sisäänlämpiäviä.

On tärkeää kehittää ja ylläpitää erilaisia tanssiohjelmistoja. Kaikkia teoksia ei voi (ainakaan helposti) viedä kiertueelle, ne ovat sidotumpia tiettyyn tilaan ja ehkä tekniikkaan. Silloin täytyy löytää yleisö esityksen lähimaastosta. (Ellei sitten saada tanssibusseja aikaiseksi!) Olen käsittänyt, toivottavasti virheellisesti, että teknisiltä vaatimuksiltaan tai kestoiltaan sopivista kiertueteoksista on pulaa? ”Köyhän teatterin” estetiikka on usein syntynyt pakon sanelemana, mutta voisiko ajatella että tällaisena yltäkylläisen tavarapaljouden ja audiovisuaalisen runsauden aikana niukkuus olisi taiteessa eettinen ja ekologinen valinta?

Samaan liittyy jotenkin myös se kuinka kertakäyttöisiksi monet hienot teokset päätyvät. Ymmärrän, että koreografeilla voi olla sekä käytännön että tunnesyitä olla pitämättä hengissä vanhaa ohjelmistoa. Katsojana voisin kuitenkin esittää monia toiveuusintoja teoksista, joiden voiman uskon ajan saatossa säilyneen. Olisi myös hienoa että vanhat työt siirtyisivät uusille tanssijoille. Uskon että sellainen toiminta vahvistaisi tanssiyhteisöä.

Yleisötyössä on laajat, vielä käyttämättömät mahdollisuudet. Luulen että se voi tarjota työmahdollisuuksia monille tanssin alan koulutuksen saaneille. Minusta lähes kaikki itse esitystapahtuman ulkopuolella tapahtuva tanssiin liittyvä toiminta on jollakin tapaa yleisötyötä. Kaikki puhe ja kirjoittaminen tanssista, eri yhteyksissä ja kaikenikäisille. Luentosarjat, työväenopiston tanssipiirit (onko niitä?), työ kouluissa ja muissa laitoksissa. Olisi varmaan hyvä, jos tanssillakin olisi Konserttikeskuksen kaltainen organisaatio, joka välittäisi tanssitietoa ja -esityksiä kouluille. Television, radion, sanoma- ja aikakauslehdistön (ja ilmaislehtien!) kaikkia väyliä ei
varmaankaan ole käytetty riittävästi hyväksi. Mikään yleisötyön muoto ei kuitenkaan toimi ilman elävää ja kiinnostavaa esitystoimintaa.

En oikein lämpene ajatukselle tanssin popularisoinnista. Tai en käsitä mitä se voisi merkitä itse taiteessa? Tunnistettavat ja arvoitukselliset piirteet voivat löytyä samasta teoksesta. Tanssin saavutettavuudesta huolehtiminen on mielestäni paljon tärkeämpää.

Monitulkintaisesta teoksesta voi tietenkin yrittää puhua ymmärrettävästi ja kuulijaa vapauttavasti, jos popularisoinnilla sitä tarkoitetaan. Suuria yleisömääriä tanssi voi tavoittaa musiikkiteatterin tai tv-viihteen siivellä, ja hyvä niin. Mutta on myös hyväksyttävä, että osasta taidetanssia ei milloinkaan tule ns. suuren yleisön suosikkia. Sitä eivät ole myöskään jazzmusiikki, eurooppalainen elokuva, runous tai
klassinen kamarimusiikki. Silti ne ovat tärkeitä ja monille rakkaita.

Tiina Suhonen
tanssin tutkija


Tanssi on helpompaa kuin kuvitellaan! Olen itse tanssin yleisönä jonkinlainen noviisi, joka on viimeisen vuoden aikana nähnyt useita esityksiä, mm. Brotherusta, Kittiä ja Saarista. Tämän kokemuksen ja ennakkoluuloja omanneena uskallan sanoa, että ei tanssi ole niin vaikeaa kuin usein ajatellaan.

Yleisön laajentamiseen ei varmaan ole yhtä keinoa, mutta uskon että tanssitaiteen korkea taso luo yleisön kasvamiselle edellytykset. Esityksiä mennään kuitenkin usein katsomaan siksi, että joku on kehunut niitä. Myös sellaisilla tekojöillä kuin helposti löytyvä esityspaikka on merkitystä, Helsingissä Zodiak toimii markkinoinnissa varmasti hyvin, sinne on helppo löytää ja se mielletään varmasti myös laadun takeeksi. Ihmiset kiinnostuvat tunnetuista nimistä, mutta samaan tilaan voidaan tulla uudestaan katsomaan jotain oudompaakin.

Suomessa teatterilla on paljon yleisöä, ehkä sieltä löytyisi ideoita tai yhteistyömahdollisuuksia tanssin puolelle? Tanssin aluekeskusten avulla voidaan varmasti myös lisätä yleisöä, ja saada hyvät esitykset nähtäväksi eri puolilla Suomea.

Perusyleisö mille tahansa taiteelle kasvaa peruskouluissa, joten toivottavasti tanssin kenttä on aktiivinen taidekasvatuksessa ja yhteistyössä peruskoulujen ja taiteen perusopetusta antavien oppilaitosten kanssa. Lopuksi, kaikkea voidaan markkinoida, ja varmasti viestinnän ammattilaisten käyttö voi tuoda uusia näkökulmia oman taiteen kauppaamiseen ja myös sitten maksaa itsensä takaisin kasvaneena yleisömääränä.

Anni Sinnemäki
kansanedustaja
Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan varapuheenjohtaja


Koreografina itse luopuisin omista illoista, mikäli esillä on vain yksi n. 45 minuutin mittainen teos. Zodiakin tuotannossa tai muutkin itsenäisesti iltojaan tuottavat koreografit voisivat yhdistää teoksiaan samaan iltaan.

Yleisöä tulisi varmasti enemmän paikalle kun tarjolla olisi kahden koreografin teokset. Myös esitysperioidit pitenisivät (faktahan on ettei yleisö todellakaan ehdi paikalle kun esitysjakso omien kokemuksieni mukaan kestää yleensä n. 2–3 viikkoa). Mielestäni kaikki hyötyisivät yhteisilloista, niin yleisö, koreografit kuin tanssijatkin.

Susanna Leinonen
koreografi


Tanssijat kohtaamaan yleisönsä!

Liikekieli.comin toimitus esitti kysymyksen, jonka arvo on enemmän kuin perinteiset tuhat taalaa. Päivänpolttavan kysymyksen hinnoittelussa on otettava käyttöön suurempi yksikkö, esimerkiksi miljoona euroa. Kaikki kiertyy aina rahaan, joten on turha kuvitellakaan, että ilman tuen lisäyksiä tanssissa saataisiin suuria aikaan. Budjettilisäyksiä odotellessa kannattaisi kuitenkin toimia niiden eurooppalaisten tanssimaiden esimerkin mukaan, joissa yleisö on tanssiesityksissä aina läsnä runsaslukuisena ja kannustavana.

Esimerkiksi Ranskassa ja Brittein saarilla tanssijat eivät ylläpidä pohjoismaalaisille ominaista etäisyyttä yleisöön vaan jalkautuvat yleisön pariin, pitävät workshoppeja kouluissa, ja esittelevät työtään aikuisyleisölle meidän kansalais- ja työväenopistoja vastaavissa paikoissa. Kummassakin maassa yleisötyötä on pidetty jopa edellytyksenä valtionavun saamiselle. Suomessa inhotaan kaikkea velvollisuudelle saati pakolle vivahtavaa, ja parasta olisikin, että tanssijat itse hoksaisivat, miten yleisötyö hyödyttää heitä myös avaamalla yhteiskuntasuhteita rahoittajiin.

Samalla he kohtaavat katsojansa silmästä silmään. Taiteilijan itsensä tapaaminen on aina katsojalle tärkeä hetki, mutta sen merkitystä ei voi väheksyä myöskään taiteilijalle. Suora kontakti ja taiteilijan itsensä kuunteleminen luo aivan erilaisen pohjan teoksen katselulle ja vastaanottamiselle kuin medioiden kautta syntynyt mielikuva. Ja toisin päin: katsojan tapaaminen antaa esiintyjälle ensi käden tietoa oman teoksensa vastaanotosta. Näissä tilaisuuksissa on syntynyt tanssijoiden tukiryhmiä ja jopa ihailijakerhoja, joilla on muualla ollut suuri merkitys katsomoiden täyttymisessä.

Esitysten jälkeiset keskustelutilaisuudetkin ovat kiinnostavia ja tärkeitä, koska yleisö voi kysellä tekijältä toteutuksesta, mutta etukäteisinformaation avulla voidaan (ainakin periaatteessa) vaikuttaa suoraan katsojamääriin. Katsojien kohtaaminen vaatii tekijöiltä enemmän kuin toimittajien kohtaaminen. Ammattijournalisti osaa poimia tilaisuudesta kiinnostavat ja miellyttävät asiat, yleisötilaisuudessa koreografin ja tanssijoiden on hyvä osata tehdä katsojiinsa vaikutus persoonallisuudellaan ja puhetaidollaan.

Emme tietenkään voi verrata 5-miljoonaista yleisöpohjaamme potentiaaliseen keskieurooppalaiseen 50 miljoonan katsojan yleisöön. Siksi Suomessa on jäänyt haaveeksi tanssijoiden unelma leivän ansaitsemisesta omalla esiintymisellä. Sellainen oli jossakin määrin mahdollista vielä 30 vuotta sitten, kun vapaalla kentällä oli vähän esiintyjiä, eikä paljonkaan kilpailua. Sellainen on edelleen mahdollista maissa, joissa tanssijat voivat tehdä kunnon kiertueita ja löytää maksavaa yleisöä maan / maanosan joka kolkasta.

Sellainen voisi olla osittain mahdollista myös Suomessa, jos perustetut tanssin aluekeskukset saisivat esitysten kierrätyksen liikkeelle. Täyttääkö oululainen esitys katsomon Helsingissä tai helsinkiläinen ryhmä Tampereella, on vielä testaamatta. Kyse on tietysti ennen kaikkea siitä, mikä ryhmä ja kenen koreografia. Siksi ei varmaankaan kannata kierrättää esityksiä ”tasapuolisuuden nimissä” ja tyhjille katsomoille, vaan aina niiden laadun ja yleisen kiinnostavuuden mukaan.

Auli Räsänen
Kirjoittaja toimii Helsingin Sanomien tanssikriitikkona ja -toimittajana.


Kiinnostava ja laadukas sisältö on ainoa pysyvä tapa saada yleisöä. Vaikka tilanne katsomoissa on joskus surkea, uskon kuitenkin vakaasti, että mielekäs sisältö löytää oman yleisönsä. Usein siihen kyllä menee aikaa.

Yleisötyön kautta luodaan uusia tarttumapintoja ja uudistetaan katsomiskonventioita. Yleisötyö on erittäin mielekäs tapa löytää uutta yleisöä ja laajentaa yleisöpohjaa – siitä hyötyvät myös kaikki osapuolet.

Vaikka tanssin pienistä yleisömääristä jupistaan kentän sisällä, niin joskus kannattaa myös katsoa peiliin: Eivätkö tanssitaiteen sisällöt kiinnosta edes alan ammattilaisia? Ulkomaisia teoksia esittelevät festivaalit eivät välttämättä kerää suuria ammattiyleisöjä, jos tarjolla on Suomessa vähemmän tunnettuja nimiä. Samoin taiteenalan tärkeisiin kysymyksiin pureutuvat seminaarit ja luennot jäävät välillä täysin huomiotta tanssitaiteilijoiden enemmistön keskuudessa. Onneksi Liikekieli.comin kaltaiset uudet osallistumismuodot ovat tuoneet kaivattua julkista keskustelua tanssin kentälle.

Mitäpä jos kaikki suomalaiset tanssinopettajat ja tulevia ammattilaisia kouluttavat vaatisivat – tai jopa velvottaisivat – oppilaitaan seuraamaan huomattavasti aktiivisemmin tanssikentän tapahtumia ja esityksiä? Mitä jos kaikki tanssinharrastajat ryntäisivät katsomoihin? Voisi tulla äkkiä tuoleista pulaa.

Outi Järvinen
toiminnanjohtaja
Tanssiareena ry


Kysymykseen on etsitty vastauksia niin kauan kun muistan. Minulle se on kuulunut työn kautta ajauduttuani tehtäviin, joiden kautta oli mahdollista tuotta yleisölle uutta ja ajankohtaista perinteisen rinnalle. Viittaan tässä seitsemänkymmenluvun Juhlaviikkoihin ja myöhemmin työhöni kulttuuriasiainkeskuksessa.

Olen ollut Maggie Gripenbergin oppilas, jolloin lapsena jouduin usein puolustuskannalle, sillä paljain jaloin tanssiminen ei ollut ns. oikeata taidetta. Olisiko siitä johtunut, että Maggien lopetettua opetuksen kokeilin klassista Eva Hemmingin kotiin tehdyssä tilassa. Se ei enää ottanut tulta, vaikka tunnit olivat kiinnostavia asunnosta erotetussa pienessä huoneessa Leif Wagerin komean lauluäänen taustoittamana.

Juhlaviikoilla kahdesti Kulttuuritalon loppuunmyynyt Unohdettu Horisontti antoi uskoa yleisön löytymisestä. Onnistuminen oli monen tekijän summa, joista vähäisin ei ollut se, että hän työskenteli tunnetusti Pariisissa.

Myöhemmin yhtenä Liikkeellä Marraskuussa -festivaalin alkutaipaleen suunnitelijoista, muistan kyllä, että olimme pakahtua ylpeydestä, kun Vanhalle saatiin yli sadan hengen yleisö.

Paljon on kuitenkin tapahtunut melko lyhyessä ajassa. Uusia rakenteita, erinomaisia tanssijoita, kansallisesti ja kansainvälisesti tunnustettuja koreografeja, vientiä ja tuontia on saatu nähdä vasta viime vuosituhannen lopulla. Ja positiivinen kehitys jatkuu. Korkeakoulu, tiedotuskeskus, aluetoiminta jne. osaltaan takaavat sen.

Tanssin yleisöpohjan laajentaminen on edistymisestä huolimatta pidettävä jatkuvasti esillä. Uusien vihkiytyneiden saaminen asettumaan lippujonoihin on hyvien tekijöiden lisäksi kasvatus- ja opetustehtävä. Yleissivistävän koulun tehtävä taiteen salojen tutuksi tekemisessä ei ole alkuunkaan riittävä nojatessaan perinteiseen tuntijakoon. Vaikka onkin oman virastoni kehittelemä hanke, kulttuurikurssit on yksi vastaus, johon toivoisi taiteilijoiden sitoutuvan yhdessä koulujen ja taidelaitosten kanssa. Sisältö ja toimintamalli löytyvät sivuilta Kultus.fi.

Taide ja taiteilijat tutuksi kaikin mahdollisin keinoin; juliste, ilmoitus ja minne mennä ei riitä alkuunkaan.

Marianna Kajantie
Helsingin kaupungin kulttuuritoimen apulaisjohtaja


NÄIN METSÄSTYSAIKAAN:

Pitkän tähtäimen suunnitelma:
Mielestäni jo perusopetuksen tulisi tuoda tanssia enemmän esille. Kouluissa on tuttua järjestää juhlia ja käydä teattereissa, taidenäyttelyissä ja urheilutapahtumissa. Useasti on niin, että esim. koulun juhlien tanssinumerot ovat ”tonttu-, street-, aerobic-, voimistelu-…” -esityksiä ja ns. taidetanssia ei juuri näe. Miksi? Asiansa osaavia tanssin opettajia ei yksinkertaisesti riitä jokaiseen kouluun. Mielestäni tanssin aluekeskuksien tulisi pohtia sitä, miten nykytanssin hienoutta saataisin näkyville ja aina kokeilun asteelle lapin kyläkouluista saaristomeren kouluihin asti. Mihin on kadonnut oman kehon tunteminen ja kuka keksi tietokonepelit?

Taidekorkeakoulujen tulisi tehdä näkyvämpää yhteistyötä, produktioiden ja erilaisten työpajojen muodossa.

Lyhyt tähtäin:
Tarvitsemme julkisuutta; lisää Jorma Uotisen kaltaisia mediaa kiinnostavia henkilöitä. Tämän hetken koreografit esim. Kellokumpu, Kivelä jne. tulisi saada esille televisioon esityksiensä kanssa. Taltioitu esitys näytettäisiin mediassa ja siitä keskusteltaisiin asiansa osaavien johdolla. Tanssia tulee esittää ”mustan laatikon” ulkopuolella, esimerkkinä Reijo Kelan useat esitykset. Näin ihmiset kohtaavat tanssin, tanssivan ihmisen, keskellä valtavaa muuta informaatiotulvaa. Näemmekö mitä ympärillämme tapahtuu?

Tärkein tähtäin:
Helsinkiin tulisi saada avarakatseinen kulttuurin ja tanssin talo!

Panu Varstala
opiskelija, Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitos


Tehokkain keino tanssin yleisöpohjan laajentamiseen olisi tanssin saaminen taideaineeksi peruskouluun, jolloin siihen tutustuminen alkaisi jo lapsena ja saavuttaisi koko ikäluokan. Mikäli tanssilla olisi taidekasvatuksessa yhtä luonteva rooli kuin esim. musiikilla ja kuvaamataidolla, yleisöä olisi luultavasti enemmän. Nykyinen suuntaus taideaineiden vähentämisestä ja lasten prässäämisestä alusta alkaen tehokkaiksi yhteiskunnan osasiksi ei kyllä anna paljon toiveita koulujen taidekasvatuksen laajenemisesta.

Kuitenkin juuri innostavilla taidealan opettajilla on aina ollut suuri merkitys elämysten avaajina. Riittääkö meillä tasokkaita opettajia myös ammattikoulutuksen ulkopuolella?

Lasten ja nuorten vapaa-ajastakin käydään kovaa kilpailua uusien viihdykkeiden ja harrastusten parissa. Pitkällinen tanssitekniikan harjoittelu ei ehkä innosta nopeiden nautintojen pelien parissa viihtyviä nuoria.

Uudet tanssilajit, jotka syntyvät esim. tiettyjen musiikkikulttuurien mukana herättävät kiinnostusta omassa ikäryhmässään. Samoin monikulttuurisuuden myötä olemme saaneet uusia tanssin ilmentymismuotoja ja niille omat yleisönsä.

Hienoa on myös saada Suomeen huippuesiintyjiä, joiden näytökset ovat totaalisen loppuunmyytyjä kuten Pina Bauschin ryhmän vierailu Helsingin juhlaviikoilla. Toivottavasti sama linja jatkuu.

Sanna Tyyri-Pohjonen
puheenjohtaja, Valtion tanssitaidetoimikunta

Lue myös Osa 2.