Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


15.01.2007   |   Anni Valtonen

Tanssia katsomassa Teemu Mäki

Anni Valtonen – Kuvataiteilija Teemu Mäki tutustui tanssitaiteessa uuteen tyylilajiin – ja pettyi.


Kuva: Teemu Mäki, omakuva, akvarelli (2002)

 

”Kesäistä tanssitaidetta, joka sopisi Pohjois-Koreaan”

Teemu Mäki, omakuvaTeemu Mäki tupsahtaa Stoan aulaan sulkapallovehkeet selkärepussaan. Kuvataiteilijoiden oma sulkisvuoro alkaa illan kahussa, jahka olemme katsastaneet Tanssiryhmä Täpinän Mökin ja Gruppen Fyran Paulan.

Mäki on valinnut Täpinän ja Gruppenin teokset toisesta hänelle esittämästäni vaihtoehdosta, Sami Saikkosen Kahdeksan-teoksen ensi-illasta Kansallisoopperassa.

”Saikkosta olen jo paljon nähnyt, tätä toista vaihtoehtoa en lainkaan. Sitäpaitsi Samin teoksissa minua haukotuttavat ne sukupuoliroolikliseet – hän ilmeisesti tosiaan uskoo, että miehillä on pääasiassa ’miehekkäitä’ taipumuksia ja naisilla ’naisellisia’. On toki hyvä, että sukupuoliroolistereotypioita käsitellään, mutta pelkään että Sami käsittelee niitä usein tavalla, joka ei pura vaan vahvistaa niitä.”

Gruppenin ja Täpinän edustama tyylilaji on runsaasti tanssia seuranneelle Mäelle kaikkein vierain. Esimerkiksi Kirsi Monnin, Sanna Kekäläisen ja Liisa Pentin uraa tiiviisti seurannut Mäki on nyt tullut sivistämään itseään, tutustumaan uuteen genreen. Kurkkaamaan toiselle puolelle.

”Olettaisin, että teokset ovat kaukana siitä tosikkotaiteesta, jota itse edustan. Tunnustuksellisesti epä-älyllistä kansantanssiakaan en ole seurannut yhtään. Näiden ohella esimerkiksi Tsuumin tuotanto ei ole ollenkaan tuttua.”

Tanssiryhmä Täpinän Mökin jälkeen Mäki toteaa lakonisesti: no nyt on sitten altistuttu tällekin. Lämpiön puolella hän lukee käsiohjelman ja hetken mietittyään pudottelee täsmällisiä, harkittuja lauseitaan.

”Mieleen tuli maaseutunostalgia, ei niinkään mökki. Se oli sellainen kesänviettokomedia.”

Mäki pohtii Teppo Virtasen koreografioimaan teokseen valittua humoristisen hyväntuulista sävyä. ”Teoksessa ei ole aitoa ristiriitaa, vain näennäinen. Kyseesä on kesälomastressi: lekotellaan, mutta samalla mietitään, onko nyt varmasti tehokkaasti hauskaa ja mitähän naapurit meistä ajattelevat. Se ei ole vielä huumoria. Huumoria asetelmasta tulisi vasta sitten, kun ihmisen surkuhupaisat pienet huolen aiheet vietäisiin patologisen pitkälle.”

Mäki kiteyttää: ”Miksi aiheesta pitää tehdä tanssiteos, jos mitään tuorettaa sanottavaa ei ole? Esitys on huono, jos siinä ei ole asiaa tai oivallusta. Mökki on teoksena pelkkä kehikko, jonka päällä tanssijat harrastavat anatomista liikettä. Se on sääli, sillä näen esimerkiksi Jenni Nikolajeffissa todella pätevän tanssijan, jolle jonkun pitäisi keksiä parempaa käyttöä.”

Niinikään Mäki on ärsyyntynyt yleisön hakkailusta. ”En pidä siitä, että jokaista vitsiä alleviivataan. Senkin voi tosin tehdä taitavasti, överiksi vetämällä, vieraannuttamalla.”

Mäen mielestä Mökin edustama kesäinen tanssitaide sopisi mainiosti Pohjois-Koreaan, jossa ihmisiä ei saa esittää kriittisessä valossa. ”En tiedä kuuluuko näiden ryhmien tyylilajiin esittää kaikki narratiivisessa muodossa. Katsoin nimittäin kaikkein mieluiten kohtia, joissa tanssijat tanssivat. Mambo-numerosta tanssijat tuntuivat itsekin nauttivan.”

Väliajan jälkeen katsomme viime kesäkuussa ensi-iltansa saaneen Gruppen Fyran Paulan, johon koreografian on tehnyt Virpi Juntti. Sitä lähdemme puimaan Itäkeskuksen toisesta kerroksesta löytämäämme Ruotsin laiva -tyyppiseen ravintolaan. Mäki haluaa vielä syödä pihvin ennen peliään.

”Kylläpäs oli hurjan suoraviivainen yritysvideo. Yksi yhteen aiheensa kanssa. Mietitytti, kuinka paljon tanssiryhmä on saanut tukea Pauligilta, ja miten koko yritysyhteistyö on lähtenyt liikkeelle. Voi tietysti olla niinkin, että ryhmä on saanut Pauligilta ainoastaan luvan käyttää brändi-tunnusta, ei kai sitä luvatta voi ottaa käyttöönsä. Ja jos muuta kytkyä ei ole, on vielä kiinnostavampaa pohtia, miksi teos on tehty.”

Mäki pohtii, ovatko tekijät kenties näneet Paula-tytön niin hyvänä hahmona, että ovat sen innoittamina ottaneet yhteyttä Pauligiin. Mutta miksi Paula-tyttö esitetään meille mainoksista esitetyn kuvan kaltaisena? Mitä kiinnostavaa siinä on?

”Olisi ollut hienoa nähdä Paulan metamorfoosi, jossa kiltistä ja seksittömästä tyttösestä kuoriutuu psykedeelinen seksipeto tai emansipoitunut nainen. Nythän se on se piika, joka odottaa prinssiä.”

Paulan metamorfoosilla olisi voinut saada kiinnostavaa kontrastia. ”Kahviahan on mainostettu 50-luvulta asti paheettomana. Sitä ennen kahvi oli vaarallinen aine, jonka nähtiin kiihdyttävän aisteja.”

Paulassa on Mäen makuun otettu annettuna liian monta asiaa, esimerkiksi sekin stereotyyppinen kuva, että työnantaja on käsiään huitova orjapiiskuri.

”Kummallisia alkeellisia huonouksiakin teoksessa oli: esimerkiksi kohta, jossa Paula (Pia Tavela) lukee kirjettä, kirjeen sisältö tulee nauhalta ja Tavela ilmehtii luennan tahdissa. Tuli mieleen joku peruskoulun kevätjuhlakuvaelma.”

Mäen mielestä teoksessa esitetään lapsellisia kahvinmyyntiperusteita, niitä samoja mitä mainoksissa – että kahvi muka auttaa jaksamaan.

”Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että kahvin juominen ratkaisisi ongelmia: poistaisi stressiä tai helpottaisi avioerossa, niinkuin teoksessa esitetään. Eivät tekijätkään niin usko, vaan teos on ironisoivinaan niitä odotuksia, joita kahville mainoksissa asetetaan. Ongelma on kuitenkin se, ettei ironia ole tässä aitoa, vaan myötäsukaisen nostalgista: ’Miten hupsuja me ja meidän rakastamamme mainokset ovatkaan!’”

Jos teos on tehty yrityskäyttöön ja sitä markkinoidaan nimenomaan yrityksille, Mäki pelkää, ettei teos toimi porttina muulle nykytanssille. Päinvastoin. ”TV:ssäkin näkee taitavampaa tanssia. Kun teoksen sisältökään ei tarjoa sielunravintoa tai viisautta. Miksi ihmiset tulisivat katsomaan tällaista muulloin, kuin pikkujouluissa?”

Mäki vertaa Paulaa ja firmojen sisäiseen viestintäänsä tilaamia tunnuslauluja, jotka ovat toinen toistaan kehnompia, valmiiksi niin ääliömäisiä, ettei niitä voi edes parodioida.

”Jopa musikaalien tanssinumeroita voi olla mielekkäämpi katsoa, koska niissä sentään yhdistyy virtuoottisuus ja aggressiivisuus.”

Mäki ehdottaa Gruppen Fyralle yhteistyötä Arja Tiilin kanssa: ”Hänellä on räävitön asenne ja estetiikka. Tiili uskaltaa keskittyä yhteen numeroon ja tsuumata, että katsokaa, näin tässä vemputetaan.”

Kaisa Niemi olisi Mäen mukaan toinen mainio yhteistyökumppani tälle ryhmälle.

Siirrymme yleiseen tanssia taidemuotona ruotivaan keskusteluun. Mäellä on näppituntuma, että hänen tapaansa monet kuvataiteilijat arvostavat taidetanssia ja pitävät teatteria useimmiten lapsellisena taidemuotona. ”Minusta perusteatteri tuntuu epärehelliseltä. Sen ’realismi’ on huijausta. Näytteljät esittävät ihmisen erilaisena kuin se on, esimerkiksi todellista rennompana tai sanavalmiimpana. Samaan aikaan tyylilaji uskottelee, että nyt ollaan todenmukaisia. Tästä seuraa väistämättä vääristynyt kuva ihmisestä.”

Kuvataiteilija Mäki sanoo, että tanssiesitysten näkeminen on vaikuttanut hänen maalauksiinsa yhtä paljon kuin maaulaustaiteen historia. Esimerkiksi opiskeluaikana (1986–1990) hän vaikuttui japanilaisen butotaiteilija Tatsumi Hijikatan esityksiä dokumentoivista valokuvista ja filmeistä enemmän kuin Kuvataideakatemiassa saamastaan opetuksesta.

”Hijikatan ja hänen seuraajiensa groteski, kouristuksenomaisessa tilassa oleva ihmiskeho vastasi kokemustani ihmisestä. Se tuntui rehelliseltä.”

Tammikuussa 5.1.-28.1 Mäellä on oma näyttely Forum Boxissa (Ruoholahdenranta 3 A). Kevääksi Mäki työstää teatteriesitystä Tallinnaan (Teatteri von Krahl) yhdessä dramaturgi Juha-Pekka Hotisen kanssa.

Anni Valtonen
Anni Valtonen

Kirjoittaja on tanssiin erikoistunut kulttuuritoimittaja ja -kriitikko, joka on viimeiset kuusi vuotta työskennellyt Helsingin Sanomissa määräaikaisena toimittajana ja vakituisena avustajana. Kevään 2007 Valtonen työskentelee toimitussihteerinä Kumppani-lehdessä.