Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


27.11.2006   |   Anni Valtonen

Tanssia katsomassa Anni Sinnemäki

Anni Valtonen – Täydellisyyden ihanne ja ruumiillisuus pohdituttavat kansanedustaja Anni Sinnemäkeä Kirsi Monnin teosparissa. ”Neuroottisuuden vire on tanssissa koko ajan läsnä.”


Kuva: Ida Pimenoff

Anni Sinnemäki
Viime minuuteilla Anni Sinnemäki, 33, pujahtaa sisään Zodiakin ovesta. Päivä eduskunnassa on takana ja pitkään suunniteltu sessiomme on vihdoin onnistunut hänen sihteerinsä myötävaikutuksella. Kiireisiä nuo poliitikot.

”Mutta poliitikot ovat hyviä lähtemään mukaan monenlaiseen. Meidän pitää tietää mitä on meneillään. Me ollaan totuttu siihen, että mennään moniin sellaisiinkin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin ei olisi edes omaa kiinnostusta, Sinnemäki paljastaa.

Mutta kyllä häntä tanssi kiinnostaa. Vuosien varrella olen bongannut kansanedustajan silloin tällöin tanssikatsomoista, Kansallisoopperasta Kaapelitehtaalle.

Pitkän illan katkaisee väliaika, ja ehdimme purkaa ensimmäisen teoksen, Kirsi Monnin sooloteoksen Lichtweg.

”Se oli juuri sellainen tanssiteos, josta herää kysymys: ymmärsinkö? Koska itse olen kokenut taiteen katsoja, minua se ei kuitenkaan häiritse saati aiheuta kärsimystä. Kokemattomammalle katsojalle aivan varmasti”, Sinnemäki aloittaa.

Seuraava kommentti onkin yllättävä: ”Mietin, miksi tanssijalla oli mustelmia reisissä.”

Sinnemäki on havainnut teoksessa liikettä, jota ei ollut koskaan nähnyt. ”Tanssija tärisi voimakkaassa tilassa, kuin avaruusalus olisi ollut lähdössä lennolleen.”

Soolon keskimmäisessä osassa Sinnemäen assosiaatiot liikuvat naiskuvissa, ja niiden kommentoinissa. ”Mukana oli ironiaakin. Tanssija kuvasi poseerauksillaan pienten tyttöjen ymmärrystä naiseudesta. Hämmentyneen rivoissa elkeissä itse ele näyttäytyi puhtaasti rivona, mutta eleen tekijä ei ollut rivouden subjekti. Näin liikkeissä kommentteja teinimalleista, myös jotain aerobic-olemista, naisten urheilun ja bodaamisen kommentointia. Se, että tanssija on niin lihaksikas, vie kuitenkin näitä mielikuvia yli sukupuolinäkökulman.”

Sinnemäki näkee tanssijan käsissä elokuvallisia ja industriaalisia liikkeitä, linnun siiveniskuja, jotka lyövät ihmiseen päin. ”Tanssija loi liikkeillään ympärilleen intensiivisiä ja visuaalisia tiloja.”

Ultra Bra -yhtyeen sanoittajanakin ansioitunut Sinnemäki sanoo olevansa tekstiorientoitunut ihminen, joka viihtyy museoissakin tuntitolkulla tekstiplakaatteja tihrustellen.

”Siksi mulla on palanut käämit siihen, että nykyisin kaikkeen taiteeseen ympätään tekstiä, vaikkapa valokuvataiteeseen. Ja nyt näköjään tanssiinkin”, hän sanoo.

Lichtwegin videoprojisoinneissa Sinnemäki pitää tekstimassan visuaalisuutta hienona, mutta suhtautuu sen sisältöön kriittisesti. ”Tekstit eivät antaneet paljon, enemmänkin ärsyttivät, mutta samalla ohjasivat tulkintaani juuri noiden naiskuvapohdintojen suuntaan.”

Toisaalta, on Sinnemäki itsekin ”syyllistynyt” tanssin tekstittämiseen, tehnyt laulutekstejä koreografi Hanna Brotherukselle.

Omaa tuntumaa tanssiin Sinnemäki sai lapsena Seija Silfverbergin balettikoulussa. ”Monta vuotta siellä kului, meni jalat muutaman kerran muusiksi kärkitossuissa.”

Noin 14-vuotiaana Sinnemäki meni Helsingin Tanssiopistoon Sinikka Gripenbergin modernin tanssin tunneille.

”En ollut hyvä kummassakaan, mutta pidin opettajistani paljon. Baletti antoi ajatusta siitä, mikä on hienoa ja kurinalaista. Se vaikuttaa varmasti siihen, miten katson balettia ja tanssia nyt.”

Sinnemäki pohdiskelee, että ehkä johtuu hänen omista ennakkoluuloistaan ja baletista ylipäätään, että hän kokee tanssissa vieraaksi sen täydellisyyden. ”Neurottisuuden vire on tanssissa koko ajan läsnä. Romaani voi olla hyvä, vaikka siinä näkisikin rakenteellisia heikkouksia. Näytelmä voi toimia, vaikka näyttelijät olisivat keskinkertaisia. Virheet eivät haittaa. Mutta vaikka tanssissa käsiteltäisiin heikkoutta – sen pitää olla täydellistä.”

Hanna Brotheruksen kanssa työskennellessään Sinnemäki on kokenut vapauttavaksi sen, että koreografi käyttää teoksissaan myös ei-tanssijoita. ”Heidän läsnäolonsa tuo helpotusta.”

Lichtwegissä tanssija on Sinnemäen mielestä korostuneen pingottunut ja hallittu, trimmattu ja kireälle virittynyt.

”Tanssivan hahmon suhde ulkomaailmaan ei ole kauhean hyväntuulinen. Hän on joku, jolta on riistetty mahdollisuus kasvaa rauhalliseksi naiseksi, jolla on pehmeät ja itsevarmat liikkeet.”

”Jotain perusyhteiskunnallisuuttakin soolossa on: yhteiskunta on huono ja repressiivinen, vaatii liikaa.”

Väliaika on ohi. Sukellamme takaisin katsomoon, ja jäämme vielä Friedenplatz-ryhmäteosta seuraavaan yleisökeskusteluun. ”Kun nyt kerran on tänne tultu, niin osallistutaan tähänkin”, Sinnemäki toteaa päättäväisesti. Hän esittää koreografille pari kysymystä teoksen rakenteesta ja lähtökohdista. Sitten jatkamme kaksin.

”Pidin tekstistä, josta teos lähti liikkeelle. Toinen kysymys on se, kuinka paljon teksti ohjasi tai oli ohjaamatta tulkintaa, katsetta, ajatuksia”, hän sanoo.

Teoksen intensiteetti on Sinnemäen mielestä vaihdellut runsaasti. Paikoin tanssi on ollut enemmän tanssijan tajunnanvirtaa kuin esitystä.

Ruumiillisuuden läsnäolo on ollut vahvaa. ”Heräsi ajatuksia siitä, miltä sukupuolet ja käsitykset sukupuolesta näyttäytyvät.”

Sinnemäki näkee 30-luvun painijanpaitaan sonnustautuneen Katri Soinin ruumiin miehen ruumiina, Vera Nevanlinna edustaa naista. Joona Halosella on reippaan pojan ruumis.

”Nevanlinnan lintumaisuus, vehtaaminen ja pään seinään hakkaaminen miellyttivät minua. Soinin ja Nevanlinnan välillä oli paljon miellyttävää koskettamista.”

Erityisen paljon Sinnemäki on pitänyt kohtauksesta, jossa Soini matkaa Halosen olkapäillä seisoviltaan ja rinnalla kulkeva Nevanlinna tukee Soinia kädestä.

”Se assosioituu hauskasti tanssin nostoihin. Tässä kun on kädestä pitelijä vierellä.”

Mikko Hynnisen sunnittelemaa musiikkimaailmaa Sinnemäki pitää teosta keventävänä. Niinikään hän tykästyy katossa olevaan valtavaan lamppuun, ”ylikasvaneeseen loisteputkeen.”

Myös puvustuksesta, ainakin polvihousuista ja keltaisesta topista, Sinnemäki on pitänyt.

Friedenplatzissa yleisö istuu riveissä vastatusten. Vuorovaikutusta syntyy paitsi tanssijoiden ja yleisön, myös katsojien välille. Sinnemäki sanoo seuranneensa uteliaana muiden katsojien reaktioita. ”Joistakin näki selvästi, että ne nauttivat.”

Sinnemäki muistuttaa, että yleisöllä ja teoksella on aina raja. Vaikka raja rikottaisiin, roolit ovat selkeät. ”Mun mielestä on aika vaikea saada selville mitään ihmisten välisestä kohtaamisesta rikkomalla katsojan ja esiintyjän välinen raja. Huomattavasti enemmän selviää seuraamalla esiintyjien välisiä suhteita.”

Siis rikottunakin raja on olemassa. ”Toinen esiintyy, toinen tulkitsee. Molemmilla on valtaa, mutta katsojalla on helpompaa.”

Ennen kuin päästän tanssimyönteisen kansanedustajan käsistäni, penään häneltä muutamaa kommenttia tanssin asemasta.

”Tanssin aluekeskusten perustaminen on ollut hyvä asia. Tanssin rahoituksen tulisi kuitenkin kasvaa, nyt tanssi on budjetissa selkeästi aliresurssoitua”, Sinnemäki sanoo.

Hän on myös tietoinen, että tanssijat kuuluvat köyhimpiin taiteilijoihin. ”Taiteilijoiden toimeentulon ja sosiaaliturvan pitäisi olla parempaa. Siksi valtion taideapurahojen määrää pitäisi nostaa. Vihreät ehdottavat tätä omassa vaihtoehtobudjetissaan.”

Sinnemäki muistuttaa, että tämän vuoden kulttuuribudjetin leikkauksista erityisesti kansainvälistymisen määrärahojen pieneneminen vaikuttaa tanssiin.

”Toivon, että eduskunta tekee osaltaan muutoksia budjettiin, siten että tanssikin siitä hyötyisi.”
Anni Valtonen
Anni Valtonen

Kirjoittaja on tanssiin erikoistunut kulttuuritoimittaja ja -kriitikko, joka on viimeiset kuusi vuotta työskennellyt Helsingin Sanomissa määräaikaisena toimittajana ja vakituisena avustajana. Kevään 2007 Valtonen työskentelee toimitussihteerinä Kumppani-lehdessä, jota julkaisee Kehitysyhteistyön Palvelukeskus KEPA.

Seuraavassa Vieraana katsomossa -artikkelissa tapaamme valokuvaaja Jan Kailan.