Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


06.05.2018   |   Riikka Laakso

Kuolema ja vienot unelmat yllättivät vuoden 2017 Aerowavesin teemoina

Riikka Laakso osallistui vuoden 2018 Aerowaves-festivaalille Sofiassa 23.-25.3. Festivaali kuvastaakin aina omalla tavallaan hetkeä, jossa se tapahtuu; vuonna 2017 läsnä oli kuolemaa ja valoa, vuonna 2018 kenties #metoo-kampanjan vaikutuksesta gender-teema puski läpi. Kynän sauhutessa vuoden 2018 festivaalin teoksista, tässä hänen mietteitään edellisen vuoden kokoontumisesta Aarhusissa 28.-30.4.2017.

***

Eurooppalaisen nykytanssin kiertuetoimintaa edistävä Aerowaves-verkosto järjesti jokakeväisen Spring Forward -festivaalin Tanskan Aarhusissa 28.-30.4.2017.

Järjestelyistä vastannut Bora Bora – Dance and Visual Theatre oli ratkaissut kiitettävästi aikaisempien vuosien ongelmat, kuten Barcelonan vuoden 2015 esityspaikkojen valtavat etäisyydet tai jatkuvan jonottamisen vuoden 2016 festivaalilla Pilsenissä. Nyt järjestelyiden tanskalainen täsmällisyys auttoi keskittymään itse sisältöön: 20 esityksen intensiiviseen seuraamiseen, vilkkaaseen käytäväkeskusteluun sekä ennakkoluulottomaan verkostoitumiseen tanssin saralla.

Myös Aarhusin esiintymisareenoiden monipuolisuus yllätti positiivisesti. Erikokoisia ja muunneltavia katsomoita löytyi sekä festivaalin päämajana toimineesta kulttuurikeskus Godsbahnenista, että kaupungin neljästä hyvin erityyppisestä teatterista. Lisäksi ranskalainen Company Furinkaï piristi festivaaliohjelmaa ulkoilmateoksellaan Origami, jossa tanssija tasapainoilee papirofleksian tapaan muokkautuvassa kontissa.

Aerowavesin avoin teoshaku on suunnattu nuorille tanssin tekijöille, ja siihen lähetettiin tänä vuonna lähes 600 hakemusta. Kolmen festivaalipäivän aikana näimme koreografioita neljästätoista eri Euroopan maasta. Festivaalin kutsuvieras oli Taiwan Dance Platformia edustava teos, joka avasi Aerowavesin yhteistyöprojektin Aasian maiden kanssa.

Tummia tunnelmia

Aikaisemmista vuosista poiketen monet teokset sijoittuivat hyvin mustanpuhuvaan maailmaan.

Taiwanilaisen Kuan-Hsiang Liun Kids – jota käsiohjelma kuvailee ’kunnianosoitukseksi kuolemalle’ – perustuu koreografin ja hänen syöpään menehtyneen äitinsä nauhoitettuihin keskusteluihin. Keveä jutustelu lapsuusmuistoista on yllättävä kontrasti repivälle fyysisyydelle, ajoittain jopa akrobaattiselle liikkeelle. Välillä tanssijat valaisevat vuorotellen toisiaan kannettavalla valonheittimellä, ja tämä valon ja pimeyden läsnäolo, näkyvän ja piilotetun rinnakkaiselo, alistaa tarkasti koreografioidun liikkeen jatkuvalle päätöksenteolle: valokeilassa oleminen on valtaa, jonka käytöstä päättää toinen tanssija.

Mieskoreografin rinnalla esiintyvät kaksi naistanssijaa mahdollistavat Kuan-Hsiang Liun äidin hahmon lähestymisen monipuolisesta näkökulmasta: naiskeho on paitsi jatkuvaa liikettä pulppuava elämänlähde, myös kaiken elämän alkuunpanija. Toisiinsa kiertyvien kehojen raajat sekoittuvat monimutkaisiksi lihallisiksi rakennelmiksi, samalla kun monet suorat viittaukset naisen sukupuolielimiin sekä hämmentävät yleisöä, että rakentavat esitykseen lapsenomaista suoruutta ja leikillisyyttä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuan-Hsiang Liu: Kids. Kuva: Christoffer Brekne.

Kuolemaa osana tanssin historiaa taas käsittelee Martin Hansenin Monumental, jonka pohjana on Anna Pavlovan Kuoleva joutsen. Hansenin teoksen kaikki osiot viittaavat joko liikkeellisesti, sanallisesti tai visuaalisesti Pavlovaan historiallisesti merkittävänä kehona, eräänlaisena tanssin henkisenä monumenttina, jonka haamu leijuu yhä yhteiskuntamme yllä. Vaikka labyrintinomaiset viittaukset alkuperäiseen teokseen, priimaballerinan henkilöhistoriaan tai tämän mystifioituun kuolemaan jäävät paikoittain hieman etäisiksi, Monumental onnistuu samanaikaisesti ihannoimaan ja ironisoimaan joutsenmyyttiä. Esitys liikkuu mielenkiintoisella harmaalla alueella, joka kyseenalaistaa mustavalkoisen ajattelun; baletin ja yhteiskunnan myyttisen huora/madonna -kahtiajaon.

Myös Luke Baio ja Dominik Grünbühel lähestyvät nykytanssin historian painoa esityksessä Ohne Nix, mutta teoksen näkökulma on leikittelevän sarkastinen. Aluksi lavalla on vain kaksi puhuvaa päätä – tanssijoiden kasvojen videokuva heijastettuna heidän piirteistään valmistetuille naamioille – jotka keskustelevat ’ei mistään’ (nix). Esiintyjien vihdoin ilmestyessä fyysisesti lavalle, heidän roolikseen jää vain oman nauhoitetun puheen kuvittaminen. Lyhyet liikeosuudet pohtivat nykytanssin konventioita kuten koreografian ja musiikin suhdetta, älykästä kompositiota, tai myöhemmin miehen seksikkyyttä ja populaarikulttuurin vaikutusta liikkumiseemme.

Ohne Nix analysoi sekä tanssia että yhteiskuntaa sarkasmilla, joka saa piston tuntumaan sydämessä. Teos tuntuukin kysyvän, mikä on tanssin tehtävä maailmassa jossa ’kaikki on jo tehty ja nähty’, ja päätyy lopulta leikittelemään fyysisyyden poissaololla (ohne). Esitys päättyy kolossaaliseen valon ja savun installaatioon, jonka rinnalla ihmiskeho on aina epätäydellinen, ja siksi tarpeeton – kuten maailmassa jossa teknologia ja visuaalisuus syövät tilaa läsnäololta.

Festivaalin synkkyyden keskellä nähtiin myös unelmia, selkeimmin Taneli Törmän teoksessa Classical Beauty, jonka inspiraationa on tekijä-esiintyjän lapsuuden haave baletin tähtitanssijuudesta. Teoksen ensimmäisessä osassa rentoihin shortseihin ja värikkääseen kauluspaitaan pukeutunut pitkäpartainen Törmä hypnotisoi yleisön juoksemalla meditatiivisesti paikallaan: tanssija elää jatkuvaa ja hienovaraista muutosta pyrkiessään kohti unelmaansa, hengästyy, huohottaa ja hikoilee paitansa läpimäräksi. Toisessa osassa näyttämön valtaavat pienet ballerinat, Aarhusin Balettakademien oppilaat, tuovat esitykseen sitä herkkyyttä, aitoutta ja hienoista epävarmuutta, jota lapsuuden unelma itsessään on. Pidin erityisesti Classical Beautyn tavasta rikkoa baletin täydellisyyteen pyrkivää estetiikkaa esiintyjien fyysisyyden avulla. Hikoileva ja risupartainen päätähti sekä jännityksestä värisevät balettikuorolaiset, joiden aukikierto ja nilkanojennus ovat vasta muotoutumassa, täyttivät tämän fantasian käsinkosketeltavalla inhimillisyydellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taneli Törmä: Classical Beauty. Kuva: Christoffer Brekne.

Kiistanalaisia koreografioita

Kaksi teosta jakoi selkeästi festivaaliyleisön mielipiteet.

Renata Piotrowska-Auffretin soolo Death. Exercices and Variations siirtää keskiaikaisen danse macabren nykyhetkeen. Tanssija asettuu ensin kuoleman rooliin ja toistaa keskiaikaisten maalausten kuolemantanssin groteskin irvokkaita asentoja, joissa kuolema esiintyy luurangon hahmossa. Näistä asennoista kehittyvä liikesarja muuttuu asteittaan suurpiirteisemmäksi, samalla kun esiintyjä puhuu yhä kiihkeämmin liikkuvista luista, somaattisista tekniikoista ja liikkeiden toistamisesta ruumiillisena kokemuksena. Esityksen toisessa osassa Piotrowska-Auffret kutsuu eroottissävyiseen paritanssiin muovisen luurangon, jonka irtoavat kädet ja vääntyvät leuat vaativat jatkuvaa korjaamista: kuolema ei pysy mukana elämää tihkuvassa tanssissa.

Rosoinen liike sekä tanssijan langanlaiha ruumis – erityisesti sen ihon läpi kuultavat luut – tuovat oman lisänsä kaoottiseen kokonaisuuteen, jossa kieltämättä on jotain hyvin makaaberia: esiintyjä ei pelkää asettaa itseään naurunalaiseksi, viedä ruumistaan epämukavuusalueelle, jota täydellisyyteen pyrkivä yhteiskuntamme välttelee. Death ilmeisesti hakeekin ironista lähestymistapaa kuolemaan. Festivaaliyleisö ei kuitenkaan muutamaa yksittäistä naurunpyrskähdystä lukuunottamatta kokenut teosta humoristiseksi, kun taas Piotrowska-Auffretin kotikentällä Puolassa nauhoitetussa versiossa katsojat nauroivat itsensä kuoliaaksi esityksen alusta loppuun. Danse macabren tradition tunteminen olisi myös saattanut avata teosta: keskiajalla kuolema otti valtaansa eläviä kutsumalla heidät viimeiseen tanssiin, kun taas Piotrowska-Auffretin teoksessa ihminen hallitsee ja manipuloi tanssipariaan luurankoa. Tämä roolienvaihdos on kieltämättä mielenkiintoinen nyky-yhteiskunnassa, joka suhtautuu ruumiiseemme ikuisesti nuorena ja elinvoimaisena, kun taas kuolema on banalisoitu tai pyyhitty näkymättömiin. Minulle teos ei kuitenkaan tarjonnut päivitettyä memento mori -kokemusta. (Lisää teoksesta: http://sanjoyroy.net/2017/05/o-death-where-is-thy-spring-renata-piotrowska-auffret-danse-macabre-skeleton/)

 

Renata Piotrowska-Auffret: Death. Exercices and Variations. Kuva: Marta Ankiersztejn.

Myös Anastasia Valsamaki sai teoksellaan Sync aikaan keskustelua. Yleisö istui tuoleilla näyttämön neljällä sivulla ja näin rakensivat tilaan intiimin taikapiirin, jossa katseet hakeutuivat tanssijoiden lisäksi myös toisiin katsojiin. Yhdeksän esiintyjän ryhmä keräsi yhteisöllistä energiaa yksittäisten tanssijoiden varovaisilla sisääntuloilla, jotka kasvoivat vähitellen kahdenvälisiksi kohtaamisiksi ja siitä ryhmän yhteisölliseksi, vaikkakin tarkasti koreografioiduksi, liikkeeksi.

Osa katsojista koki esityksessä meditatiivisen ja rauhallisen lepohetken. Käytäväkeskusteluiden perusteella tämäntyyppisiä läpitanssittuja teoksia ei enää näe tietyissä Euroopan kaupungeissa, kun teatterillisuus, teknologia tai tanssin esityskonventioiden tutkiminen ja kiistäminen tuntuvat ajaneen ’pelkän tanssin’ altavastaajan asemaan. Toiset katsojat taas kritisoivat teoksen seesteisiä mutta mykkiä ja jännittyneitä tanssijoita, joiden esittämisen tapa muistutti tietynlaista nykytanssin 90-luvun estetiikkaa. Käsiohjelman mukaan Sync pyrkii ’synkronoimaan esiintyjien ja katsojien aistit ja tunteet (sense)’; siis käsittelemään läsnäoloa jaettuna kokemuksena. Läsnäolon epätasaisuus saattoi johtua tanssijoiden nuoruudesta. Mutta etäinen suhde yleisöön ja eräänlainen piiloutuminen viattomuuden esittämisen taakse ovat kieltämättä ongelmallisia teoksessa, jossa liikkeen ja yhteistyön toivoisi rakentavan samanaikaisesti esityksen kehollisuutta ja aihetta.

Rehellisyys on kauneutta

Zodiakin taiteellinen johtaja Harri Kuorelahti kiinnostui festivaalilla erityisesti niistä teoksista, joiden lähtöajatus oli selkeä ja teeskentelemätön. Tämä kirkkaus välittyi Žigan Krajnčanin ja Gašper Kunšekin Alien Express -esityksestä.

Slovenialaiset nuoret tanssija-koreografit luottivat vahvan läsnäolon, minimalistisen liikkeen sekä ilottelevan tilannekomiikan voimaan. Esiintyjien kehojen läheinen suhde ja lavan tapahtumien rehellisyys valloittivat kyynisimmänkin tanssin ammattilaisen, viimeistään kun pikkuruinen Gašper (’Daavid’) kiipeili vaivalloisesti paikallaan seisovan pitkänhuiskean Žiganin (’Goljat’) päällä, tämän laulaessa Queenin klassikkoa Show must go on hengästymisestä värisevällä äänellä.

Rehellisyys on kaunista. Kuorelahti kannustaakin nuoria tekijöitä luottamaan ideoihinsa, ’tekemään oman näköistä ja oman kokoista’, johon ei välttämättä kuulu spektaakkelinomaista valosuunnittelua, puvustusta tai muuta pompöösiä.

Rehellisyydellään vakuutti myös Andreas Constantinoun WOMAN, joka perustuu selkeään kysymykseen: “What does feminity mean to you?” Kysymys esitettiin trans-esiintyjä Daniel Mariblancalle, joka tarjosi ruumiinsa alustaksi yhteiskunnan sukupuolistereotypioiden tutkimiseen. Esityksen erisävyiset peruukit, paljettimekko, vaaleanpunainen leninki ja punaiset glitterikorkokengät edustivat näitä naiseuden stereotypioita. Mutta WOMAN käänsikin katsojan ennakko-odotukset päälaelleen muuttamalla esineiden käyttötapoja: yllätetty katsoja joutui pohtimaan, mitä juuri hän odotti esiintyjän tekevän punaisilla korkokengillä, ja miksi hän odotti juuri sitä? Danielin äärimmäisen vahva ja varma, puhdas lihallisuus johdatteli katsojan tähän rehellisyyteen.

Koin samanlaisen reaktion Constantinoun teoksessa The WOMANhouse (2015), joka tarkasteli sekin biologisen ja sosiaalisen sukupuolen eroa materialisoimalla äärimmäisen hienosti Judith Butlerin teoriaa sukupuolen performatiivisuudesta.

Constantinou työskentelee parhaillaan house-taiteilijana Aarhusin Bora Borassa ja syventyy koko viisivuotisen residenssin ajan gender-teeman tutkimiseen. Kahden ensimmäisen vuoden aikana koreografi on pohtinut ei-heteronormatiivista maskuliinisuutta; sitä välitilaa joka jää kaksijakoisen mies/nainen -luokituksen ulkopuolelle. Teoksista huokuukin perusteellinen aiheeseen syventyminen, samalla kun esiintyjien fyysinen tarkkuus ruumiillistaa tämän ajattelun. Sekä The WOMANhouse – joka valittiin vuoden 2016 Aerowavesiin ja on sen jälkeen kiertänyt ahkerasti Eurooppaa – että nyt nähty WOMAN tarjoavat yleisölle nerokkaan kehollisen kokemuksen, jonka häkellyttävyys pakottaa ajattelemaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Andreas Constantinou: WOMAN. Kuvassa Daniel Mariblanca. Kuva: Christoffer Brekne.

Nuorten vallankumous

Aerowavesin tavoitteena on auttaa nuoria koreografeja, ’emerging choreographers’, kansainvälisille esiintymisareenoille. Harri Kuorelahti muistuttaa kuitenkin, ettei festivaalille ole ikärajaa: teokselta vaaditaan vain potentiaalia kansainväliseen kiertuetoimintaan sekä 15-40 minuutin kestoa.

Mutta onko nuorissa tekijöissä kuitenkin jotain erityistä jota pitäisi tukea?

“Se on luonnon laki”, miettii Kuorelahti. “Tämä oli Turkan ajatus nuorelle sukupolvelle: teidän kuuluu tehdä vallankumous. Ja on terve lähtöajatus, että täytyy kumota ne isät ja äidit.”

Kuorelahti muistelee myös oman sukupolvensa vallankumousta 90-luvun Suomessa. Vaikka hän itse nautti ja oppi tanssiessaan nimekkäiden tekijöiden produktioissa ja suurilla esiintymisareenoilla, samanaikaisesti ’mun sielu oli Suomussalmiryhmä ja improvisaatio’. Oman sukupolven uudet ideat sekä erityisesti ryhmän vertaistuki antoivat myös rohkeutta vaikuttaa tanssin kehitykseen: “Omalla työllähän se muuttuu. Meitä oli ehkä sellainen tarpeeksi laaja sukupolvi, ja niin se tilanne sitten muuttuikin!”

Kuorelahti kutsuu tätä eri-ikäisten ja -taustaisten tekijöiden yhteensaattamista ’törmäyttämiseksi’, jossa ’tulee konflikteja, mutta se kuuluu asiaan’. Tämä terve ajatustenvaihto ja muutosprosessi on selkeästi kaksisuuntainen. “Molemmat oppii siinä”, Kuorelahti muistuttaa.

Kokevatko Aerowavesin tuoreet tekijät maailman eri tavalla kuin jo kentälle vakiintuneet taiteen toimijat? Festivaalin kuolemaa, ahdistusta ja menetystä huokuva ohjelmisto yllätti monen tanssin ammattilaisen, samalla kun tämä hiipivä pimeys on selkeästi osa nykyistä maailmanjärjestystä. Kuorelahti kokeekin nuoret tekijät vahvasti eläviksi taiteilijoiksi, jotka ’jollain tavalla aistivat selkärangoillaan’ tätä maailman menoa. Olisiko nuoruuden herkkyydessä, ennakkoluulottomassa tarkkailussa ja oman tien etsimisessä jotain sellaista, joka olisi hyvä säilyttää läpi elämän?

Mieleeni tulevat väistämättä Kristian Smedsin näytelmän Jumala on kauneus loppulauseet, joissa viisas lääkäri lohduttaa omasta mielestään epäonnistunutta nuorta taiteilijaa sanomalla, että nuoruuteen sisältyy ’elämää rakentavia voimia’ sekä ’uskoa ja kauneutta’ ja siksi ’nuoruus ei voi sortua’.

Kaunis ajatus.

Itse toivoisinkin Aerowavesille vielä rohkeampia teoksia ja vähemmän epäonnistumisen pelkoa, joka usein vähentää tekijöiden riskinottoa. Monet tämän vuoden Spring Forwardin esityksistä olivat ehkä liiankin mietittyjä ja siloiteltuja. Myös (nuorten) tekijöiden halu päästä osaksi teattereiden ja festivaalien ohjelmistoa varmasti vaikuttaa teosten työstämiseen.

Toisaalta Spring Forwardin osallistujat valitaan avoimella haulla, johon osallistui tänä vuonna ennätysmäärä hakemuksia. Valikoituuko Aerowaves-verkostoon vain tietynlaisia esityksiä jotka sopivat järjestäjien linjaan, kun taas kokeellisemmat, ja ehkä epäsiveellisemmät teokset karsiutuvat ohjelmistosta?

Jonkinlainen mentorointi tai avoimet palautekeskustelut teoksista saattaisivat olla paikallaan, ja auttaisivat monia nuoria – ja ei niin nuoria – Aerowavesin koreografeja eteenpäin. Spring Forward on mielenkiintoinen areena nykytanssin tämänhetkisen aaltoliikkeen tarkkailuun, samalla kun festivaalin vahvuus on selkeästi tanssin tekijöiden, organisaatioiden, tuottajien ja muiden eurooppalaisten toimijoiden yhteenkokoaminen. Voisiko nuoruuden elinvoimaisuuden ja kokeneempien sukupolvien tietotaidon törmäyttää eurooppalaisen nykytanssin kehittämiseksi?

 

Riikka Laakso

Kirjoittaja on esittävien taiteiden tohtori, joka toimii freelance-tutkijana, koreografina ja tanssijana Helsingin ja Barcelonan välillä.

 

 

Festivaalin sivut: http://aerowaves.org

Teoksista festivaalilla kirjoitettuja kritiikkejä: aerowaves.org/springback

Ylin kuva Martin Hansenin teoksesta Monumental.