Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


05.12.2005   |   Kirsi Monni

The North Door: Mitä jos havaintoni on tanssini?

Deborah Hayn Zodiakissa vetämän The North Door -sooloprojektin tanssijat Joona Halonen, Satu Halttunen, Jenni-Elina Lehto ja Bo Madvig valottavat taiteellisen työskentelynsä taustoja.


Artikkeli on ilmestynyt Zodiak – Uuden tanssin keskuksen syksyn 2005 ohjelmalehtisessä. Haastattelijana toimi koreografi ja tutkija Kirsi Monni.

Kysyin kesän korvalla tulevilta The North Door -solisteilta, mitä kuuluu oman soolotyöskentelyn tiimoilta. Kysyin mm. syitä siihen, miksi kukin alunperin kiinnostui projektista, mihin Deborah Hayn ohjaama työskentely itseä vie ja miten se vaikuttaa käsitykseen esiintymisestä, tanssista ja koreografiasta?

Kaikki tanssijat korostivat Hayn ”havainnon harjoittamisen” metodin joko avanneen radikaalilla tavalla uuden suhteen tanssiin ja esiintymiseen tai syventäneen entistä. Kaikilla on taustallaan erilainen koulutus ja työhistoria, mutta yhtä kaikki he olivat sitä mieltä, että tavalla tai toisella havainnon harjoittamisen työtapa tulee säilymään mukana tulevissakin töissä tai jopa ohjaamaan niitä valintoja, joita he tulevat työnsä suhteen tekemään. He kokivat, että tämä työtapa luo koherentin ja mielekkään lähtökohdan tanssin tekemiselle.

Hayn havainnon harjoittamisen kysymykset toimivat itseohjautuvana oppaana moniin tanssin keskeisiin kysymyksiin: Mitä esiintyminen tai tulkinta oikeastaan tarkoittaa? Kuinka koreografinen muoto voi olla tanssijalle henkilökohtainen, kiinnostava ja elävä esityksestä toiseen? Mitä oikeastaan tuon esiin kun tanssin, miten ymmärrän liikkeen, ajan, tilan – olemassaolon?

Kuten Joona Halonen kertoo: “Minulle Deborahin asettama kysymys what if my body has the potentiality to feel the uniqueness and originality of time on yleishumaani kysymys. Toivon, että soolossani näkyisi näiden kysymysten kautta avautuva maailma.”

Koreografinen kannanotto hetkeen

Tanskalainen koreografi ja tanssija Bo Madvig on ihaillut Deborahin työtä ja nähnyt hänen esiintymistään jo 20 vuoden ajan, mutta vasta The North Door -projekti antoi mahdollisuuden työskennellä Deborahin kanssa.

”80-luvun puolivälissä opiskelin SNDO:ssa Amsterdamissa. Deborah piti siellä kolmen viikon workshopin, johon tietoisesti en osallistunut. Luulin tietäväni, että se on kuitenkin sitä New Yorkin down townin postmodernismia, joka ei anna muuta kuin muotoa. Rahoittaakseni opintojani työskentelin myös parturina. Workshopin viimeisenä päivänä Deborah esiintyi illalla ja tarvitsi hiustenleikkuun ja minä leikkasi daamin hiukset. Hänen persoonassaan oli jotakin hyvin puoleensavetävää ja päätin jäädä katsomaan esityksen.

Jälkeenpäin en muista, mitä hän teki, mutta hänen näyttämöllinen läsnäolonsa meni suoraan ihoni alle. Ainoat ajatukseni seuraavina viikkoina olivat: fuck, fuck, fuck miksi en osallistunut. Kyseessä oli juuri se asia jota etsin koulussa. Ilmaisu, joka menee muodon taakse.”

”Näyttämöllisesti olen viime vuosina yrittänyt työstää läsnäoloa. En keskity siihen mitä itse yritän ilmaista, vaan siihen, minkä vaikutuksen ja kokemuksen esitys tekee katsojassa. Minua kiinnostaa se, että tekee hyvin vähän, mutta kuitenkin täyttää näyttämötilan ja yleisön sekä visuaalisesti että emotionaalisesti tavalla, joka kaikuu alitajunnassa kauan sen jälkeen kun yleisö on noussut penkeistään. Deborahin esitysharjoituksen kautta olen päässyt pidemmälle tämän päämäärän kanssa. Se on opettanut ja antanut taitoa tunnistaa, mitä teen tässä hetkessä. Se on opettanut lukemaan, milloin tästä hetkestä tulee mennyttä ja milloin lähitulevaisuus on nykyisyyttä.”

”The North Doorin koreografioimistapa ei ole minulle varsinaisesti uutta. Oman sukupolveni koreografit ja tanssijat ovat tottuneet siihen, että koreografi ei yksin aseta kaikkia askeleita eikä tanssi ole luotu vain yhden ohjaavan silmän kautta. Sukupolveni on ollut enemmän kiinnostunut improvisaatiosta osoittaakseen, että tanssi on jotakin nopeasti haihtuvaa, taidemuoto, jolla on lupa elää hetkessä.

Deborahin työ on minulle tärkeää siksi, että se ei ole improvisaatiota. Se on koreografista kannanottoa hetkeen ja hetkessä. Itse The North Door -konseptissa ei ole mitään minulle vaikeaa. Sen sijaan havainnon harjoittaminen on haasteellista ja jännittävää. Se on työmetodi, jolla ei ole ainoastaan vaikutusta minun sovitukseeni The North Doorista, vaan se tarttuu kaikkeen mitä teen.”

Irti mielikuvien imitoinnista

Kansainvälisillä tanssiareenoilla Tero Saarisen ja Tommi Kitin ryhmien kanssa viime vuodet tiivisti reissannut Satu Halttunen puolestaan kertoo, että The North Door -projekti on ollut hänelle eräänlainen ”itseytymisen” projekti tanssijana:

”Deborahin metodi antaa minulle tarvitsemani laajentuman ja liikkumavaran tanssijana ja esiintyjänä. Minut yllätti se vahvuus ja itsepäisyys, jolla työhistoriani on muokannut olemistani ja liikkumistani. Ja miten tarkasti Deborahin performance practice peilaa sitä ja paljastaa minut itselleni.”

”Oma sovitukseni on vielä tässä vaiheessa hakusessa, mutta tuntumani on, että se vie minua kohden naiseutta, kepeyttä ja minimaalisuutta. Haasteita tässä työskentelyssä on paljon: hyväksyä se minkälaisena näyttäydyn harjoituksessa, olla haluamatta tietynlaista lopputulosta, tunnistaa olemisen ja esiintymisen erilaiset vivahteet, olla olematta liian lineaarinen vastausteni suhteen ja olla olematta mielikuvieni imitoija, pelkän mielen idean miimikko.”

Katsoja havainnon harjoittajana

Soolotyö on ollut Joona Halosen mielessä jo pitkään ja The North Door antoi siihen lopullisen kimmokkeen. ”Deborahin kysymykset ovat minulle metodi, yksi avain siihen, mikä minua liikuttaa.”

”Odotan mielenkiinnolla mihin suuntaan The North Door -koreografia nyt kulkee, kun teen sitä yksin. Elokuussa 2004 aloittaessamme kaikki yhdessä workshopissa oli koko ajan monta silmäparia katsomassa. Se laukaisi adrenaliinin, tilanne oli jo esiintymistä. Siinä ottaa helposti vanhat keinot ja tavat käyttöön, selviytyy tilanteesta. Kun tekee yksin, voi rauhassa pysähtyä yhteen momenttiin ja tutkia sitä. Välillä on käytettävä radikaaleja mielen keinoja, jotta pääsee eroon totunnaisuuden turtumuksesta ja liike todentuu jatkuvasti elävänä prosessina.”

”Esiintyjänä minua kiinnostaa myös vastuu: kuinka iso esiintymistilanne onkaan. Ei riitä, että menen sinne lavalle fyysisen taitoni kanssa. Mitä kaikkea muuta siinä on läsnä? Mitä on tapahtunut ennen näyttämölle tuloa? Haluan että koko ajatteluprosessi olisi siellä näkyvä, että olisin ajatteleva keho tanssiessani.”

”Sooloteoksia on ylipäätään mielenkiintoista seurata. Nautin siitä, kun on aikaa katsoa yhtä ihmistä. Piiloon ei pääse, aikamuotoja ei ole, on vain ajan tämä hetki. Koen, että jossakin määrin myös katsoja on tekemässä havainnon harjoitusta, kun minä (soolotyö) olen esiintymässä, harjoittamassa esiintymistä havainnon harjoituksena.”

Valinnan vapaus ja vaikeus

Jenni-Elina Lehdontilanne on hieman toinen, sillä hän on jo ensiesittänyt sovituksensa. Niinpä kiinnostaa kysyä, millaista itse koreografisen sovituksen harjoittaminen ja sen esittämien oli?

”Kaikista kiehtovinta tässä työtavassa oli oivallus siitä mahdollisuuksien rikkaudesta, jota nämä elementit – havainto itsestäni, havainto ajasta ja havainto paikasta – sisältävät. Sehän on ääretön. Tämä oivallus sai minut myös tavallaan ymmärtämään tanssin merkitystä enemmän. Se että elokuun workshopin aikana sai nähdä myös muiden tekevän soololäpimenoja vahvisti mielipidettäni siitä, että pelkkä yhden ihmisen näkeminen tilassa harjoittamassa What if…? -kysymystä on loputtoman mielenkiintoista ja rikastuttavaa.”

”Se että noin kolmen kuukauden kuluttua rupesin viemään sooloa itseni näköiseksi eli tekemään sovitusta, tuntui ensin tosi vaikealta. Juuri se kiehtovuus mahdollisuuksien rikkaudesta pelkän Deborahin käsikirjoituksen kanssa tuntui särkyvän, kun olikin ruvettava tekemään joitakin ratkaisuja ja pysyttävä jossakin. Jonkin ajan kuluttua tosin ymmärsin, milloin jokin päätös sovituksessa tuntui ‘oikealta’ liittyen esimerkiksi ajan tai tilan käyttöön jossakin tietyssä kohdassa käsikirjoitusta ja halusin ehdottomasti pitää siitä kiinni.”

”Mutta kysymyksen harjoittaminen oman adaptaationi kanssa oli mielestäni aivan uusi vaihe ja silloin syntyi taas uusia kysymyksiä. Esimerkiksi, onko olemassa hyvä tai huono adaptaatio tai miksi teen tiettyjä valintoja muokatessani sovitustani? Ja mikä saa minut välillä tuntemaan tyytymättömyyttä läpimenon jälkeen? Ja niin minun oli taas keskityttävä pelkkään kysymykseen: What if every cell in my body at once has the potential to perceive all as unique and original? Harjoittelinkin joka päivä kysymystä What if…? myös niin sanotussa vapaassa muodossa eli ilman mitään rakennetta, jotta en lukittuisi liikaa oman sovitukseni kanssa.”

”Kun vihdoin pääsin esittämään sooloa, se tuntui taas uudelta askeleelta. Toivon että saisin esittää sitä enemmän, sillä koen tämän vaiheen olevan yhtä tärkeä kuin esimerkiksi kolmen kuukauden päivittäinen harjoittelu. Tuntuu, että kaksi esitystä Sivuaskel-festivaalilla oli vasta pieni makupala minulle siitä, mikä minun sovitukseni oikeastaan on.”

The North Door -teokset saavat ensi-iltansa Zodiakissa 9.12.2005.