Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


26.10.2017   |   Maija Karhunen

Land(E)scapes – ihminen maisemissa

Land(E)scapes tuo havaittavakseni ihmisen vaihtuvissa maisemissa. Katson näyttämöllä liikkuvaa ruumista suhteessa videokuvien kautta avautuviin paikkoihin. 

Erityisen kaunis ja kinesteettisesti minua katsojana koskettava osa teosta on maan pinnasta seinälle heijastuvien maisemien kohtaus. Erityisesti nurmikkomaiseman sisällä maassa liikkuva, pyörivä, ryömivä ja möyrivä tanssija elää myös omassa katsojan ruumiissani. Ruohon tuntu ja maan haju saavuttavat minut. Tanssija Nadja Pärssinen liikkuu suhteessa projektoriin, välillä sen lähellä ja välillä kaukana siitä. Hänen varjonsa muuttuva koko maisemassa on teoksen kirkkaimpia hetkiä. Välillä hän imeytyy ruohon ja muiden maisemien sisään, välillä ikään kuin tuntuu syövän koko maiseman sisäänsä ja heittävän varjonsa kaiken ylle. Minulle tähän kiteytyy ihmisen ristiriitainen maailmassaolo; osana olemisen orgaaninen tila kohtaamassa kaiken hyödyntämisen ja omistamisen epätodellista oikeutusta. 

Kysymys maisemasta liittyy kuvaan ja tässä teoksessa me katsomme kuvia. Siksi teos näyttäytyy minulle maisemien ja ihmisruumiin suhteena, joka on huokoisempi kuin kysymys luontosuhteesta, joka myös on käsiohjelmaan kirjattu. Etsin näkökulmaa ihmisen luontosuhteeseen läpi esityksen, kuitenkaan sitä aina löytämättä. Teoksessa tuntuu olevan muutamia koreografisia teemoja. Videoiden kanssa rinnakkain ja niiden väleissä lipuu improvisatorisen liikkeen virta, joka ei minun kokemuksessani tavoita kysymystä ihmisen ja luonnon suhteesta. Näen lähes tauotta liikkeessä olevan ihmisen, ihmisen jonka luonto tuntuu olevan jatkuva liike. Loppumattoman liikkeen voi toki nähdä osana vapaata kapitalistista systeemiä, mutta jos liikkeen motiivina on yksilön ja järjestelmän tehokkuus ja talouden jatkuva kasvu, kaipaisin tarkempia liikkeellisiä rajauksia. Teoksen ydinkysymys ihmisen suhteesta luontoon tuntuu hukkuvan tanssiin. Sama ilmiö toistuu mielestäni jokseenkin usein tanssiteoksissa: ”yleinen” tanssiliike kertoo pitkälti ”vain” tanssivasta ruumiista, vaikka teos olisi käsiohjelmassa tematisoitu tarkastikin joksikin tanssia laajemmaksi ilmiöksi.

Esitystä katsoessani huomaan kysyväni sanaa ”luonto”. Miksi luonto on ajateltu videoiden maisemiin, mutta ei esitystilaan ja tilanteeseen? Esitystila, tekniikka, sähkö, me kaikki ihmiset tilan sisällä, olemme yhtä lailla luontoa. Kuvatuissa maisemissa rakenteilla olevat uudet ihmisten rakennukset ovat myös luontoa, hiekasta betoniksi muotoiltua materiaalia. Luonto on käsitteenä lähtökohtaisestikin problemaattinen. Se viittaa johonkin ihmisen ulkopuoliseen, villiin ja saavuttamattomaan, romanttiseen kaipaukseen. Minun kokemuksessani esityksen luontosuhde ylläpitää ajatusta ihmisen keskeispositiosta maailmassa. Mitä luultavammin kuitenkin ”luonto” jää, kun ihminen katoaa maailmasta eikä toisin päin. Katsojana koen ainoastaan alussa kuvailemassani lattian pinnasta heijastuvassa videokuvassa tanssijan olevan luontoa ja luonnon olevan ympäristö; sotkuinen ja sisäkkäinen ihmisen, ötököiden, maan ja kasvien sekamelska.

Teoksen dramaturgia ja erityisesti valojen rytmi ja pimeät vaiheet esityksen keskellä tekevät siitä jokseenkin toisistaan irrallisten osien jonon. Koreografiset materiaalit ovat kiinnostavia, äänisuunnittelu toimii muun toiminnan kanssa sitä tukien ja ristivalottaen, videot ovat kauniita ja itsenäisestikin kiinnostavia tutkimuksia maisemasta liikkuvassa kuvassa. Äänisuunnittelussa olen myös erottavinani jonkinlaisen suhteen ihmisen ja luonnon kysymykseen, soitinvalintojen ja selkeästi musiikillisten elementtien kautta, joiden voi ajatella syntyvän ihmisen kulttuurisessa rakenteessa. Valojen ja koreografisten valintojen suhde ja keskinäinen rytmi voisi lisätyöstöllä kirkastaa teoksen sanomaa.

Nadja Pärssisen liikettä on miellyttävä seurata. Se on maadottunutta, taitavaa ja orgaanista. Pohdin kuitenkin esityksen yleisösuhdetta. Olenko katsojana kanssamatkaaja vai perinteinen katsoja, onko esiintyjä opettaja vai kanssaihmettelijä? Pari kertaa esiintyjä seisoo yleisöä kohti ja katsoo suoraan kohti. Oma kokemukseni tästä katseiden pakollisesta kohtaamisesta on hiukan hämmennyksen ja syyllisyyden sävyttämä. Onko valinta esteettinen tottumus, joka on toistunut toistumistaan viimeisten vuosikymmenten tanssiesityksissä vai onko ajatus ”kohtauttaa” esiintyjä ja katsoja, esityksen ihmiset, jotka jollakin tavalla olisivat vastuussa maisemien kohtalosta ja joiden luontosuhde on jollakin tavalla vinksallaan? 

Kati Raatikainen

Kirjoittaja on koreografi ja esitystaiteilija, joka on erityisen kiinnostunut ihmisen suhteesta kaikkeen ympäröivään.

 

Koreografia ja tanssi: Nadja Pärssinen

Äänisuunnittelu: Laonikos Psimikakis-Chalkokondylis

Videot: Jeroen Sebrechtsin

3.6.2017 klo 19.00, Kulttuurikeskus Caisa

Kuva: Janne Mikkilä