Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


08.11.2005   |   Milla Koistinen

Haastattelussa Tommi Kitti: Ydinjuttuja juhlien keskellä

Haastattelussa Tommi Kitti
”Suurin ongelma tanssissa on sen urbaanius; instituutiot, rahoituskuviot ja muut sellaiset seikat. Se on sellainen maailma, jossa en viihdy pätkän vertaa. Se on jollain lailla vieraantunutta kaikista niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.”


Kuva: J-P Laakio

Tommi Kitti, kuva J-P Laakio
Tommi Kitti & Co juhlii viisivuotispäiviään marraskuun alussa Stoassa ja Tommi Kitti itse täyttää 50 vuotta kuun lopulla. Pitkän taipaleen tanssin kanssa matkanneella taiteilijalla riittää kerrottavaa ja häntä kuuntelee mielellään. Kysymyksiä ei tarvitse juurikaan esittää eikä rauhallista puhetta henno keskeyttää.

Tommi Kitti aloitti tanssimisen jo nuorena ja on työskennellyt tanssijana, koreografina sekä opettajana. Matka on kulkenut Tanssiteatteri Raatikosta Cullberg Balletin, Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän ja Kansallisoopperan kautta omiin projekteihin ja myöhemmin omaan ryhmään. Pitkästä urasta huolimatta tanssi ei ole ollut Kitille suuri innostuksen kohde vaan jotain, joka on aina ollut olemassa. Varsinkin alaan liittyvät ei-tanssilliset puitteet ovat aiheuttaneet ahdistusta. Irrottautuminen niistä ja tekemisen ytimeen keskittyminen ovat kuitenkin tainneet viedä voiton. Hieman ulkopuolella pysytteleminen ja oman äänen kuunteleminen ovat sävyttäneet kaikkea tekemistä, tanssimista, koreografioimista ja puhumista.

”En ole koskaan ollut kauhean innostunut tästä maailmasta, siitä viitekehyksestä, jossa tanssi on. Se on jotenkin piirteenä olemassa, mutta olen aina ollut innostunut muista asioista. Suurin ongelma tanssissa on sen urbaanius; instituutiot, rahoituskuviot ja muut sellaiset seikat. Se on sellainen maailma, jossa en viihdy pätkän vertaa. Se on jollain lailla vieraantunutta kaikista niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.”

Tommi Kitti oli mukana Tanssiteatteri Raatikossa alusta alkaen ja sieltä löytyi tärkeältä tuntuva me-henki, joka on oleellista Kitille myös omassa ryhmässä. Muutoinkin työskentely Raatikossa tuntui mielekkäältä. Siellä saattoi keskittyä tekemiseen ja kiinnostua asioista.

”Raatikko oli meidän oma juttumme. Siinä oli joku piirre, joka vei sen pois instituutiomaisuudesta. Se oli meidän itsemme määrittämä juttu ja sen sisällä alkoi kasvaa oman mielipiteen tärkeyden tajuaminen. Se mitä tehdään on lauseke suhteessa maailmaan ja sen toivoisi tulevan kuuluville. Merkityksen löytymisen myötä alkoi kasvaa myös kiinnostus siihen, kuinka hyvin asiat tehdään. Tuli sellainen olo, että pitäisi kehittää itseään, lähteä hakemaan vaikutteita.”

Raatikosta Tommi Kitti hakeutui Cullberg Ballettiin. Matkalaukkuelämä tuntui kuitenkin sietämättömältä ja vuosi oli kamppailua.

”Raatikossa ja Suomessa ylipäätään käytiin keskustelua taiteesta, ja sen keskustelun ymmärsin. Ulkomailla minulla ei ollut sellaista suhdetta ympäristöön. Esiintyjyys siinä tilanteessa jäi kohdallani aika irralliseksi. Sanomisen sijasta se painottui pätemiseen, olin ikään kuin tekemässä karriääriä. Eli peruspointti, josta käsin tehdä tanssia, alkoi mennä kvaliteettiympyröihin, vaikkakaan tilanne ei ollut Cullbergissa niin paha. Silloisen johtajan, Mats Ekin perusote tekemiseen tuntui itselle läheiseltä ja työn takana saattoi seisoa paidanrinnus auki.”

Cullbergin jälkeen Kitti palasi hetkeksi Raatikkoon, mutta päätyi pian Suomen Kansallisoopperaan. Klassinen baletti oli iso osa tanssin historiaa ja Kitistä tuntui oudolta olla tietämätön sen suhteen. Ehkäpä oli tullut aika paneutua siihen täysillä ja katsoa mitä siitä tulisi? Esimerkiksi Jiri Kylianin töissä tuntui olevan sellaista liikkeen sointia ja henkevyyttä, jotka tuntuivat laatuina arvokkailta ja tavoiteltavilta. Aika Oopperassa venähti ehkä jopa liian pitkäksi eikä tanssijan arki siellä tuntunut enää sopivalta. Työtavat eivät tuntuneet menevän yksiin omien ajatusten kanssa, joten oli taas aika siirtyä eteenpäin. Ehtipä Kitti jo Oopperankin aikoihin ottaa virkavapaata ja kokeilla koreografian tekemistä Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden kanssa. Aiemmista koreografisista näkemyksistä oli tarve päästä irti, sillä ne eivät tuntuneet aivan omimmille. Lisäksi tulosvastuusta irrottautuminen tuntui hyvältä.

”Oopperasta lähtiessä halusin riisua itsestäni koko tanssimaailman. Kaiken sen kuka pärjää, kuka on hyvä, kuka huono. Silloinhan ei edes harjoitella, vaan keskitytään ihan muuhun. Tein omia juttujani ja minulla oli sellainen olo, että itse tekemisen pitäisi olla palkitsevaa, ei lopputuloksen saavuttaman suosion. Jos joku sattui pyytämään, menin esiintymään. Teimme esimerkiksi muusikko Iiro Rantalan kanssa tällaisia yhteistyöprojekteja, ja ilman mitään budjettia. Ei mitään arvosteluja minnekään vaan pyrimme unohtamaan ne seikat. Myös opiskelijoiden kanssa teimme tällä ajatuksella. Tärkeää oli se, että harjoitussalissa oli sellainen olo, että tässä on jotain merkitystä.

Kummallista oli se, että omasta mielestään oli löytänyt kaikenlaista, mutta sitä ei millään tavalla noteerattu. Ihmiset, jotka kävivät katsomassa pitivät niistä, mutta tanssin kentällä niitä ei ollut, koska ne eivät olleet esillä missään arvioinneissa. Sehän oli tietysti päätöskin, että opiskelijoiden töitä ei arvostella eikä näin ollen huomioida. Mutta minä en välttämättä usko siihen. Jos jossain asiassa on henkeä, niin ei se ole siitä kiinni minkälaisissa puitteissa se on syntynyt. Se ydinhän siinä on tärkeintä.”

Ajatus omasta ryhmästä alkoi hahmottua vähitellen; josko samat ihmiset kuin harjoitusprosessissa olisivat käytettävissä myös puolentoista vuoden kuluttua ja jospa joku hoitaisi markkinointia? Jos olisi porukka, joka olisi jonkin näköinen, jolla olisi joku identiteetti? Ryhmän perustamisen aikoihin elettiin aikoja, jolloin kukaan ei halunnut kiinnittyä mihinkään. Kaikki oli teoskohtaista, ainutkertaista eikä kulttuurisia identiteettejä päässyt syntymään. Silloin tuntui hyvältä kokeilla pidempää ajanjaksoa yhdessä.

Toiset asiat ovat helpottuneet tällaisessa työskentelyssä, toiset taas vaikeutuneet. Uutta teosta työstäessä ei aina tarvitse lähteä nollasta, sillä peruslaatu on jo löytynyt. Löytyneet asiat tulevat mukaan kuin vahingossa ja uuden hakeminen tapahtuu sellaisen puitteissa, mitä ei aiemmin ollut. Ryhmässä oleminen ei ole ollut Kitille koskaan helppoa ja edelleenkin se on vaativaa. Mutta silti siinä on nyt jotain helpompaa sekä antoisampaa.

Työskennellessä Tommi Kitti haluaa löytää sellaisen ilmapiirin, jossa kenenkään ei tarvitsisi päteä. Silloin harjoitteleminen olisi oikeasti harjoittelemista.

”Meillä on ammatillisesti yleisesti sovittuja työtapoja, toimintamalleja, mutta minä en ehkä ole sillä ammatillisella perusmallilla toimiva tyyppi. Jonkun näkökulman mukaan en välttämättä harjoita viimeisen päälle hyvin. On olemassa erilaisia tanssijoita ja tavallaan edellyttäisin, että heistä lähtisi jotain ja annan tilaa. Mutta kullakin on oma tapansa tehdä ja voi olla että jonkun tanssijan tapa ei ole sen suuntainen, joka menisi yksiin minun ideoideni kanssa.

En ole yleispätevä enkä kai halua ollakaan. Minulle itselleni esimerkiksi pelkästään katsomalla liikesarjat eivät jäsenny. Minun täytyy kokeilla kaikki ihan fyysisesti ja silloin ei voi kiertää omaa sisäistä rytmiään. Toisaalta se on myös heikkous, sillä se on hidasta ja jopa kömpelöäkin. Jotakuta minun hidas työtapani saattaa rasittaa hirveästi. Onnellista kuitenkin on, jos saliin ovat löytyneet sellaiset hahmot, jotka täydentävät toisiaan iloisella tavalla tai heidän välillään synkkaa muuten vaan. Jos sitten he eivät sovi yhteen, niin sillehän kumpikaan ei voi mitään eikä se ole kummankaan vika.”

Ryhmän perusidea kai on, että ryhmään olisivat valikoituneet työtavoiltaan samansuuntaisia asioita kaipaavat ihmiset. Silloin se toimii ja on hyvä juttu. Tätä vastaan sotivat kylläkin kentän perusongelmat, joten voivatko ihmiset vapaasti valita? Jos esimerkiksi joku tanssijoista ei viihdykään tehtyään kolme-neljä työtä ryhmässä, onko realistista, että hän ilmoittaisi tekevänsä jotain muuta ja katsovansa myöhemmin miltä tuntuu? Olisi mukavaa, jos voisi toimia sillä tavalla, että mukana on sopivat ihmiset, joilla on sopiva elämäntilanne. Tuolloin työn ongelmat poistuvat, tilalle tulee pohjimmainen halu ja silloin voi toteuttaa itseään.”

Edelleenkään tai varsinkaan nyt Tommi Kitin tekemisessä ja olemisessa ei tunnu olevan mitään ylimääräistä tai ei-oleellista. Kuten hän itsekin sanoo:

”Olen aina lähtenyt siitä ydinjutusta. Tekemisen pitäisi toimia ja siinä täytyy olla oma kipinä. Jos itselleen saa sisältöä tekemisestä, oli se mitä tahansa, niin silloin se toimii.”

Haastattelijana toimi Milla Koistinen.